Vihreä aamiainen

Aamulla poikaystävä soitti ja ehdotti aamupalatreffejä Talvipuutarhaan. Minä pakkasin eväsleivät kassiin ja hyppäsin pyörän selkään. Seuralaisen repusta löytyi kahvia termarissa ja hallista haetut mansikat ja porkkanakakkua jälkkäriksi. Kipusimme tuonne ylimmässä kuvassa näkyvälle terassille syömään ja ihailemaan vihreyttä. Suosittelen aamiaisia, lounaita ja kahvihetkiä ulkona, sillä se on vaan niin kivaa näillä ilmoilla! Tulee edulliseksikin tehdä eväät puistoon, takapihalle tai minne vaan ja samalla voi nauttia raikkaasta ilmasta.

 

Kukkia, hulinaa ja huilimista

Heippa ja anteeksi taas pitkä hiljaisuus! Ihan ikävä ehtii tulla tänne!  Avajaishulinat on vihdoin ohi ja olo on onnellinen ja kiitollinen. Voin huokaista helpotuksesta siltä osin.  Nyt on tosin tasan kuusi päivää aikaa tehdä työt toiseen näyttelyhakuun, joten pieni stressi päällä taas kerran. Noh, hengittelen syvään ja päätän olla rauhallinen, niin eiköhän jotain synny. ( ApuaApuaApua. )

 

Koti on täynnä tuoksuvia kukkia ( kiitos rakkaat! ) ja ihastuttavia kortteja. Voisin muuten tapetoida seinäni korteilla, sillä minulla on niitä niin paljon. Aina löytyy uusia, pieniä taideteoksia ja on vaikeaa valita, sillä haluaisin kaikki esille. Täytynee alkaa taas sommitella uutta taideseinää.

 

Tässä kortteja, joita sain lauantaina. Mustavalkoinen kuva on lyhytelokuvasta Ardil ja kuvassa on näyttelijä Virginia Buckowski. Kaunis. Löysin sille heti hyvän paikan peikonlehden alta.

 

Tätä korttia katselen ikkunalaudalta. Kuva on Aino Jääskeläisen monotypia nimeltä Kevätaamu. Ihana.

Aurinkoiset ilmat saa muuten heti aikaan sen, että tulee oltua ulkona aamusta iltaan. Kotona tulee käytyä vain noukkimassa neuletakki, hakemassa vesipullo ja kamera tai tekemässä piknik-eväät. Blogimaailma taitaa aina hiljentyä hieman kesän ajaksi. Lupaan, että täällä ollaan kuitenkin ainakin kerran viikossa ja toivottavasti kuulen teistäkin!

Kävelyllä

Tervehdys! Tekee vain mieli hehkuttaa auringon tuottamaa lämpöä ja valoa, vihreyttä, luontoa, paljaita sääriä, jäätelöä, puistokahveja, luontoretkiä, valokuvaamista, kukkia ja pyöräraasua, joka EHKÄ elpyy tuhoista, jotka aiheutin sille talvella.

Mielessä on myös luontoblogin perustaminen, sillä olen niin vaarallisen innoissani luontokuvaamisesta, että jos täällä alkaa näkyä vain puunkuorta, sammalta, koivuja, magnoliapuita ja kaisloja, te karkaatte.  Tietokoneen kansiot pursuilevat luontokuvia,  eikä loppua näy!

Ruusuja torilta ja siivottu koti, oho!

Vihdoin, vihdoin, oi vihdoin kodissani voi liikkua ilman, että tarvitsee väistellä, kiertää, ylittää ja siirtää kaikkea epämääräistä! Minä olen sii-von-nut! Epämääräinen on tarkoittanut esimerkiksi kasseja täynnä metalliromua ja lasia, jotka ovat olleet matkalla kierrätyspisteelle luultavasti, kröhm, vuoden ( päätin etten osta enää mitään, mikä tulee tölkissä, koska en saa vietyä roskia ). Sitten on kasoittain korjattavia vaatteita ( ikuisuusprojekti ) sekä kaikenlaista muuta sekalaista, jotka sain vietyä varastoon odottamaan seuraavaa inspiraatiota.

 

Koska näitä siivouspuuskia ei nähtävästi siunaannu järin usein, ostin itselleni torilta kukkia kiitokseksi tästä arkeani helpottavasta ja ilahduttavasta projektista oikein kahden kimpun verran. Se taas johti siihen, että innostuin rakentamaan ruusukimppulumoissani ehkä vähän liiankin öklöromanttisen ja tyttömäisen peilipöytänurkkauksen kukkineen ja koruineen. Oho. Kyllä nyt kelpaa peilailla raatamisesta mustuneita silmänalusia ja väsynyttä naamaa.

 

Samalla päätin taas, että kukkia pitää ostaa useammin. Kukat ovat kivoja. Ne vain tekevät iloiseksi. Johannan kortitkin tekevät iloiseksi – kiitos! Ja nyt en voi kuin suositella ostamaan kukkia torilta – niin paljon edullisempaa ja saa hassujakin kukkia. Kuten nuo pastelliset herkkikset.

 

Kannatti muuten siirtää peili ja lipasto eteisestä “olohuoneeseen”. Näkee paljon paremmin kuinka pölyisissä vaatteissa sitä lähtee aamulla ulos ja tuntuu myös hieman suurentavan tilaa.

 

Nuo laatikot hankin eteiseen ja niiden oli ja on tarkoitus tulla piiloon, mutta kävipäs taas niin, että ne eivät mahdu mihinkään. Eteisprojekti on siis edelleen kesken ja sukkahousuja kaivellaan laatikosta siihen asti.

Työhuoneella / Photos from my studio

Hei ja terveiset työhuoneelta!

Olen vihdoin saanut  yhden työskentelyprosessin päätökseen, nimittäin kuusi isoa maalausta kesän näyttelyyn, jonne voin ilolla kutsua teidätkin!  Pääsin mukaan Billnäs Young Artists-näyttelyyn, joka järjestetään kesällä Karjaalla Billnäs Brukissa. Hain näyttelyyn myös viime vuonna, mutta silloin en tullut valituksi. Siksi olen nyt niin onnellinen tästä tilaisuudesta, josta olen haaveillut.

 

Nyt kun maalaukset ovat valmiit ja lähetetty eteenpäin, olo on tyhjä ja väsynyt. Kun on keskittynyt intensiivisesti johonkin yhteen asiaan pidemmän aikaa, tulee jopa hieman masentunut olo siitä, että se päättyy. Samaan aikaan olen onnellinen että työt ovat valmiit ja saan niihin etäisyyttä ja näen ne työhuoneeni sijaan uudessa ympäristössä.

 

Mietin tänään miksi maalaan? Maalaan siksi, että minua kiinnostaa ratkoa millä tavalla rakentuu värien ja muotojen harmonia, mitä tarvitaan siihen, että maalauksesta tulee tasapainoinen. Haluan haastaa itseni maalauksen peruskysymysten äärellä. Maalaan, koska haluan havainnoida ympäristöäni ja luoda jotain esteettistä, josta olisi iloa muillekin. Maalaan sen hetken takia, jolloin olen onnellinen siitä mitä teen.

 

Kaikki eivät osaa mieltää taiteilijan ammattia työksi tai ajatella sitä ylipäänsä ammattina. Ymmärrän, että se voikin olla mutkikasta, sillä on monenlaisia taiteilijoita. Harrastajataiteilijoita, joille taide on harrastus ja jotka eivät tee taidetta työkseen sekä ammattitaiteilijoita, joilla on taiteilijan koulutus ja jotka saavat elantonsa taiteen tekemisestä ja/tai siihen yhdistetystä muusta työstä. ( Saan muuten joka kerta harmaita hiuksia, kun näen dokumentin, jossa kerrotaan laiskasta, valtion tuilla elävästä taiteilijasta, jota ei kiinnosta “oikea” työnteko tai kun puhutaan taiteilijoista joukkona, jotka hieman “piirustelevat” ilokseen. Kaikki taiteilijat niputetaan yhteen “taiteilijamassaan”, jotka vain haluavat elää yhteiskunnan siivellä. Se antaa väärän kuvan ammattitaiteilijoista. )

Olen sitä mieltä, että taide ei ole elitistä, vaan kuuluu kaikille, eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Se on elämyksien luomista ja tunteiden herättelyä. Toivoisin että voisin olla osaltani madaltamassa kynnystä astua sisään galleriaan ja myös tuoda taidetta lähemmäs kaikkia.

 

Kuvataiteilijan työ on yhtä risuista ( ja ruusuista) kuin kaikki muukin työ. Ennen kaikkea se on raskasta työtä, enemmän kuin mitään muuta. Ensin on idea, toteutettava projekti, johon tehdään suunnitelma. Sitten on itse työprosessi, joka vie x-määrän aikaa. Tämän lisäksi työhön kuuluu paljon paperitöitä, joka pitää sisällään esimerkiksi näyttelyhakuja, apurahahakuja,  teossuunnitelmien kirjoittamista ja lehdistötiedotteita. Työ on myös paljon fyysistä rakentamista ja kantamista.

 

Itseäni kiinnostaa valtavasti erilaiset työskentelyprosessit työssä kuin työssä. Prosessit ovat niin erilaisia jokaisella. Niistä lukeminen ja kuuleminen auttaa myös usein ymmärtämään ja sisäistämään omia työskentelymetodeja. Oma prosessini on usein jotain tällaista: Ensin on joko vahva idea tai häilyvä ajatus. Kumpi tahansa se onkaan, se tulee lähes aina muuttumaan työskentelyn aikana. Värit ja muodot kankaalla keskustelevat keskenään vieden työtä eteenpäin. Työskentelyn keskivaiheella etsin vastauksia ( ja luultavasti itken ja poljen jalkaa ja pelkään ettei tule koskaan valmista, kuten kävi näidenkin näyttelytöiden aikana). Ehdin monesti kirota koko työn ja miettiä miksi ikinä maalaan, kun työ on niin vaikeaa ja hidasta. Jokaisella on varmasti joskus alan vaihtaminen mielessä. 😉 Toki välillä on helpompaakin ja teos syntyy kuin itsestään. Projekteja on niin monenlaisia. Jossain vaiheessa jokatapauksessa löytyy vastaus. Se on sitä, kun mikään ei häiritse silmää. Silloin teos on valmis.

 

Kuvissa näkyvät pienet työt ovat maalauksia, joita tein aiemmin Kuvitelmaan.

Äideissä on taikaa

Äitini sai minut, kun oli 26-vuotias. Minä olen nyt 31. Hassua ajatella. Poikkeuksetta joka kerta kun näemme äidin kanssa, nauramme niin paljon, että molemmat ovat kippurassa, vedet valuvat silmistä ja täytyy pidellä vatsoja. Hauskinta on kun naurukohtaukset tulevat kesken kauppareissun tai kaupunkikävelyn. Äitini on paitsi hauska, mutta myös huolehtivaisin ja rakkain ihminen elämässäni. En pärjäisi ilman. Enkä haluaisi pärjätä. ❤

Kylässä Vallilassa

Eilen kyläilin pitkästä aikaa ystäväni luona. Neitonen soitti ja kertoi että minulle katkaistut värinokkosen pistokaat ovat kasvattaneet nyt juuret ja ovat valmiita kotiutumaan luokseni. Olimme molemmat myös höpötyksen ja kahvikupposen tarpeessa, joten juoksin niin innoissani kohti Vallilaa, että unohdin avaimet kotiin. Luulin tietysti tiputtaneeni ne jonnekin ja sätin itseäni taas huolimattomuudesta ja säntäilystä sinne ja tänne. Avaimet löytyivät onneksi viimein sohvani alta.

Kahvia juotiin uusista pilkkukupeista ja jutustelun lomassa napsin muutamia kuvia ja ystävä sai vaihdettua hankkimaansa tomaattiin isomman ruukun. Mietittiin että raaskiikohan tomaatteja syödä ollenkaan, kun ovat niin söpöjä. Maistettiin silti yhdet ja olivat hyviä ja makeita! Aloin harkitsemaan tomaattia omallekin ikkunalaudalle. Mahtaisikohan selvitä?

 

Olen kuvaillut tätä värikästä kotia aiemminkin ja jos haluatte kurkkia muita aikaisempia postauksia ystävien kodeista, niin ne  löytyvät oikealta “kylässä”-kategorian alta.

Kiitos muuten paljon avustanne verhopulmaani, joka ei ole vielä ratkennut, mutta aavistus valinnasta minulla jo on!

Aurinkoista viikonloppua!