Arkisella tavalla onnellinen

Sisällä on ampiainen, ulkoa kuuluu moottoripyörän pörinä. On ollut lämmin kesä. Pitkä, kuuma, hyvä. On viimeinen lomapäiväni ja huomaan että ajatus rauhoittaa. On ihana mennä työhuoneelle ja töihin, keskittää ajatukset niiden liideltyä ja leijailtua kevyesti sinne tänne koko kesän. Olen varastoinut lämpöä, värejä, kesähetkien rakkautta ja olen valmis jo siihen syksyynkin, kunhan osaan vain jatkaa samalla tiellä jolla olen. Se kuulostaa helpolta ja on tällainen:

Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Lukeminen on parasta mielentasausta.

Ulkoilu, metsä. Olen ollut tänä kesänä enemmän poissa kaupungista kuin aikaisemmin ja se on tehnyt niin hyvää. Lähden aina luontoon kun se on mahdollista ja jätän havupuiden havinaan kaiken kireyden ja levottomuuden.

Kirjoittaminen. Ostin uuden (tai siis käytetyn) kannettavan ja jos kirjoitan läpi talven, en ehkä huomaa pimeyttä ja kylmyyttä. Ei, vaan palaan kohtaan “ulkoilu, metsä” ja jatkan ulkoilua myös talvella, vaikka tuiskuaa.

Venyttely. Yin-jooga kotona. Joka päivä tai aina kun kiristää (eli se voi olla melko usein). Taukojumppaa, venyttelyä joka väliin. Töissä, metsässä, kotona.

Kaikkea tätä. Niin kuin parhaalta tuntuu.

Elokuun muistiinpanot

Olen kaivannut kirjoittamista niin paljon, että ajattelen sitä päivittäin. Pääni on ollut liian pitkään ajatushautomo, josta sinkoilee lauseita puhelimen muistiin tai paperin kulmiin yleensä öisin ja yhtäkkiä muistiot ovat täynnä epämääräisiä havaintoja kaikenlaisista oudoista tilanteista, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa. Haluaisin kirjoittaa tarinoita tai edes jollain tavalla liittää asioita yhteen. Ehkä otsikoida ne hämärät muistiinpanot edes päivämäärillä.

Olen nyt kesälomalla. Olo on epämääräinen, kuin olisin ollut kesälomalla monta kuukautta. Se on varmaan oikein hyvä asia sen kannalta, että loma joskus loppuu.

Tämä nerokas keksintöni lomailla vasta elokuussa saa kesän tuntumaan aina pidemmältä.

Olen varautunut lomaani kirjapinolla. Lukeminen on tehnyt minut viime aikoina onnelliseksi. Että saatoinkin jättää sen niin pitkäksi aikaa ja harhaluuloisesti väittää ettei siihen ole ollut aikaa. Aikaa löytyy sitä enemmän mitä enemmän lukee. Ja paikkoja. Sohvalta puistoon, puistosta kahvilaan, sieltä metroon ja takaisin kotiin. Pasta kattilaan ja pöydän ääreen lukemaan, illaksi kirja kainaloon.

Tuntuu, että kaikki muut ovat palanneet töihin ja puhuvat syksystä. Tosin kyllähän minäkin sen aistin, en vain halua vielä ajatella. Ikävöin myös helteitä ja kesäpöhnää, sillä olen tajunnut sen olevan parasta ja ihaninta hoitoa keholle (helteiden aikaan tuntui siltä, kuin olisin leijunut, ihmeellinen onni koko vartalossa).

Vuosi vuodelta aika menee nopeammin. Se ahdistaa ja aiheuttaa levottomuutta. Samaan aikaan tuntuu siltä, että johonkin olisi kiinnityttävä ja lujaa ja toisaalta ei missään tapauksessa. En tiedä mitä tällä haluan sanoa, kai sen, että välillä pelottaa. Samaan aikaan tunnen olevani onnellinen, enkä haluaisi minkään olevan toisin.

Olen lomalla, nyt on kesä, kaikki on hyvin, minulla on rauha, hoen itselleni jos mieli lähtee vaeltamaan kohti talvea, pimeyttä ja outoa kumisevaa tyhjyyttä.

Haaveilen toistuvasti matkoista. Kävelystä paikassa, jota en entuudestaan tunne. Uusista kulmista, yllätyksistä, seikkailuista ja retkistä.

Uppoan haaveisiini ja olen hetken jossain muualla. Sitten taas juttelen itselleni ääneen: täällä on hyvä. Selaan valokuvia, luen netistä matkakertomuksia, uppoudun kirjaan, katson elokuvan ja suunnittelen retkiä lähelle. Jos tänä vuonna en lähtisikään minnekään, vaan eläisin kirjoilla, maalaamisella ja musiikilla.