Päivä nimeltä Sunnuntai

Luin Sunnuntaimedian postauksen luovuudesta ja tämä lause oli mielestäni niin hyvä ja tärkeä, että halusin kirjoittaa sen muistiin tänne:

“Valkoinen paperi jää valkoiseksi jos odotus on, että ensimmäisen pensselin vedon tai lauseen pitää olla juuri tietynlainen. Täydellisyyden sijaan kannattaa tavoitella liikettä: tee jotain. Ihan mitä vaan.”                                 Elina Saren/Sunnuntaimedia

Itse aloitan maalaamaan usein niin, että vedän suurella pensselillä maalauspohjaan pohjaväriksi jonkin vaalean sävyn, jonka jälkeen pohja ei ole enää valkoinen, vaan siinä on elävyyttä, hentoja siveltimen jälkiä jotka jo alkavat elämään kankaalla ja mielessäni. Tämän jälkeen on helppoa aloittaa maalamaan ja vaikka aluksi vain seurata pohjan kuvioita. Eli juuri sillä tavoin, liikkeellä. Mitä vain.

Tarvitsen luovuudelle tilaa, hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa. Ärsykkeetöntä aikaa. Myös aivojeni täytyy olla osittain sellaisessa “valkoinen paperi”-tilassa, jotta pystyn keskittymään mihinkään. Sellainen tila on toki kaiken arjen pyörinnän keskellä välillä mahdotonta löytää, mutta kunhan ajan välillä raivaa kaiken keskelle.

Kuten tänään. Olen ollut kotona syvässä joutilaisuuden tilassa, mutta iltaa kohden lauseita ja ajatuksia on alkanut muodostua mieleen ja itselleni antama aika on saanut minut kirjoittamaan tämän ja edellisen kirjoituksen Helenestä.

Olen ollut menneestä viikosta niin väsynyt ja itkuinen, että ajattelin viikonlopun olevan auttamattomasti liian lyhyt palauttamaan minua rauhalliseen tilaan, vaikka mitään sovittua ei ollutkaan koko viikonlopuksi.

Teimme Ernon ja Susannan kanssa lauantaina sieniretken ja metsässä huomasin, että hartiat taas laskeutuivat ja kirkasvetisen järven rauhalliset laineet rauhoittivat mieltä. Metsän kosteus ja tuoksu tuntui joka solussa. Päivän jälkeen poskia kuumotti ja olin varma että nukahtaisin illalla heti. Pyörin kuitenkin kyljeltä toiselle ja mielessä toistui sama looppi, joka oli vaivannut jo monta päivää. Silloin ajattelin, että ei, en voi aloittaa uutta viikkoa, kun en saa rauhaa.

Mutta tänään, tämä taas niin ihana sunnuntai (kuinka kiitollinen olenkaan että viikossa on päivä nimeltä sunnuntai) auttoi tasaamaan mielen. Sunnuntai on niin kaunis sanakin, yksi lempisanoistani.

Olen hipsinyt villasukissa teekupin kanssa koko päivän, lukenut ja tuijotellut auringon raakoja varjoja ja pistävää kirkkautta. Ajatellut, että tänään en poistu kotoa, en halua. Olen täällä lämmössä, turvassa ja hiljaisuudessa.

On metsähoitoa ja kotihoitoa. Molempia tarvitaan.

Elämästä ja Helenestä

Vihdoin yli viisisataa sivua kauniin kuvaavaa ja raa’an rehellistä tajunnanvirtaa on kulkeutunut lävitseni Rakel Liehun kirjoittaman kirjan Helenen kautta. Tajunnankieltä, haluan sanoa. En voinut vielä aloittaa uutta kirjaa ennen kuin ajattelen vielä Helenen elämää, jossa oli niin paljon kipua ja painoa ja väkevää tunnetta. On irtauduttava ja pidettävä hiljainen hetki kirjojen välissä.

Kuinka osaisin tarttua uuteen tarinaan, kun pyyhin vielä kyyneleitä?

Kuolema on läsnä koko kirjan ajan, mukana siinä kuin sen kuuluisi / niin kuin sen kuuluu kävellä käsi kädessä elämän kanssa. Se sai ajattelemaan niin paljon kaikkea: sitä mustaa/tuntematonta itseään, elämää jossa olemme kiinni, katsomista, aistimista, maalaamista, taiteen merkitystä itselle ja muille, ihmisten kohtaamista, yksinoloa, yksinäisyyttä, hyväksymistä, hyväksyntää. Niin paljon aiheita, niin vähän aikaa, ajattelisi Helenekin ehkä, minäkin.

“Taide on kieltä. Älköön se edes yrittäkö tulla ymmärretyksi. Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan?”

Rakel Liehu (Helene)

“Vetänyt viivan kukka-asetelmaan tänään. Omaksi iloksi. Heleämpi nyt.

Ei se valmis ole- kuka voisi sanoa työstään: valmis.

Huomenna hipaisen siihen tumman pilkun. Ehkä raaputan siitä jotakin turhaa pois. ”

Kun aloin lukemaan Helenä, en vielä tiennyt marraskuussa aukeavasta Ateneumin näyttelystä. Marraskuun pimeyteen jotain, jota odottaa! Ostin myös liput näytelmään, jonka päästin käsistä keväällä Jurkassa, mutta joka onneksi saa jatkoa Ateneumissa, Minä maalaan teidät kaikki. Ja sitten on vielä nämä luennotkin! Jonkinlainen huuma, huomaan. Huuma, jota tarvitsen syksyyn.

Kirja sai minut myös haluamaan Tammisaareen, synnyinkaupunkiini, jossa olen käynyt viimeksi kolme vuotta sitten ja jossa Helene pitkään asui. Nämä kuvat ovat sieltä (paitsi tuo ylempi ruusukuva Japanista). Talvella pidän vähän lomaa, vuokraan jonkun majatalon päiviksi ja käyn katsomassa noita maisemia. Olisipa silloin kuulaan kaunis talvisää, huurua ja valkeutta.

Tämä valo, joka nyt tulvii ikkunoista, kun istun kirjoittamassa, laittaa silmät sirriin ja saa ajattelemaan pakkasia. Jos ulkona olisikin kirpeä ilma, höyryä hengityksestä ja raikkaus täyttäisi pään. Mikä ihana vaihe!

Taidan olla syksyssä, talven puolella. Hyväksyn ja iloitsen kun siltä tuntuu. Eilen poltin ensimmäiset syksyn kynttilät. Sienirisottoa ja jazzia ystävien kanssa. Tule vain, talvi.