Joulutarina

Istun bussissa. Minulla on päässäni vastamelukuulokkeet, jotka sain syksyllä synttärilahjaksi. Uppoudun ensimmäistä kertaa bussissa pehmeän pumpuliseen kuplaan, jossa bussin kuulutukset ja hurina, liikenteen melu ja kanssamatkustajien puhelinlörpöttelyt vaimentuvat ulkopuolelle. Suljen silmät ja syvennyn kuuntelemaan musiikkia yli neljäksi tunniksi. Kirjoitan taas kiitosviestin kuulokkeista, rakastan niitä!

Matkan loppupuolella koittavat lempimaisemani, pellot, ladot ja puut, sumuisina ja harmaina. Niin kaunista, kaikkina vuodenaikoina.

Ajattelen mielenmaisemaani, joka on monenlainen. Se on tilkkutäkkipellot ja harmaat, vinot ladot. Kumpareinen syvänvihreä metsä, johon valo lankeaa kuusen oksien läpi. Vuoret, joiden laella tuulee ja josta näkee kauas. Meri joka velloo ja saa hengittämään syvemmin. Sileät, värikkäät kalliot rannikkokasveineen. Kuiva, rapiseva mäntymetsä.

Pääsen perille kaupunkiin, jossa olen kasvanut. Äitini kertoo tarinoita minun ja hänen lapsuudesta ja sanoo kirjoittavansa niitä minulle. Haluatko kuulla totuuden vai kaunistellun version, hän kysyy.

Totuuden, vastaan.

Aatoksi ajamme vielä sankemman sumun läpi isompaan kaupunkiin veljeni luokse.

Veljenpojat kysyvät ensimmäisenä, että kuinka monta yötä viivyn (1-2) ja että miksen tälläkään kertaa voi viipyä kauemmin. Kysymys toistuu jollain tavalla monta kertaa päivässä ja koko ajan on huoli siitä, ettei ehditä tehdä kaikkea yhdessä. Koitan vakuutella että aikaa on runsaasti ja ehditään ihan varmasti pelata jalkapalloa ja tehdä vaikka mitä.

Harmittelen mielessäni että jo niin pieniä huolestuttaa ajan kuluminen ja on vaikea keskittyä siihen hetkeen kun ollaan yhdessä, koska jo mietitään että kohta ei enää olla. Ajattelinko itsekin pienenä niin? En muista enää.

Satelee kysymyksiä, mitä sitten tehdään, mitä sen jälkeen tehdään, mitä nyt tehdään, mitä, koska, milloin, joko?

Koko päivä odotetaan joulupukkia, puhutaan joulupukista. Molemmat uskovat vielä, suloista, ajattelen. Pienempi avaa ulko-oven kymmenen kertaa ja tarkistaa onko pukki jättänyt lahjoja. Ikkunat ovat täynnä sormenjälkiä. Säpsähdetään jokaista rasahdusta ja ääntä ja kun joku menee vessaan, hypähdetään melkein ilmaan kun ovi käy ja kasvot laskevat pettyneesti, kun pukki ei ilmestynytkään vessasta. Isompi kyselee joulupukin puhelinnumeroa vanha kännykkä kädessä.

Kohokohta, jännitys. Pienen nurkkaan piiloutuminen kaiken uhon ja odotuksen jälkeen. Isomman piirros joulupukille, jossa lukee lisäksi hänen numeronsa ja teksti: soita tähän numeroon.

Illalla pienet tiedustelevat että mihin aikaan aion herätä ja esitän toiveen, että josko ei ihan vielä kahdeksalta. Tietenkin nukun puoli yhteentoista ja tunnen hirveää syyllisyyttä siitä että lempityypit ovat olleet hereillä jo monta tuntia ja odottaneet että herään. Kun vihdoin kömmin alakertaan sieltä kuuluu onnellinen huomenta ja alkaa kysymysten pommitus, kuten että aionko olla vielä toisen yön ja mitä nyt tehdään ja mennäänkö heti ulos.

Äitini keittää riisipuuroa ja sen päälle laitetaan kanelia ja aina kun silmä välttää, isompi lisää vielä vähän sokeria ja katsoo minua hymyillen.

Illalla luen sadun ja pakkaan laukun.

Nähdäänkö me vasta kesällä, kysyy isompi syvää pettymystä äänessä. Ihan varmasti paljon, paljon aikaisemmin, lupaan.

 

Kuvat arkistojen kätköistä.

Jokaisena sunnuntaina ajattelen että tähän haluaisin jäädä

Jokaisena sunnuntaina herään ilman kellon soittoa. Yhdeksältä tai jälkeen. Avaan Radio Helsingin. Rakkaudesta-ohjelma, lempparini. Siinä soitetaan aina joku vinyyli alusta loppuun, a-ja b-puoli. Tänään Tom Waitsia. Sen jälkeen tulee Jazz kiinnostaa. Ohjelmien jälkeen siirryn omiin levyihin. Koko sunnuntai hyvää musiikkia.

Jokaisena sunnuntaina syömme yhdessä aamiaista ja siirrymme vähitellen omiin puuhiin, lukemaan, kirjoittamaan. Aurinkoisina päivinä teemme kävelyn, sateisina jäämme tyytyväisinä kotiin.

Tänään paistoimme pipareita, tein hehkuviiniä.

Neilikoita, tähtianista, appelsiinia ja appelsiininkuorta, hunajaa, punaviiniä.

Hän paistoi leivän. Tuntuu ihan joululta. Ja tuoksuu.

On vasta iltapäivä ja olen jo viettänyt kokonaiselta tuntuvan, onnellisen päivän.

Katsoimme Modern Love-sarjan viidennen jakson, joka oli mielestäni täydellinen kaikin tavoin.

Tirautin itkut. Ja sen jälkeen googlasin Sofia Boutellan. Ihana.

Heti aamusta, kun aurinko paistoi, kävelin keittiöön, katsoin ulos ja avasin ikkunan, mietin että tähän haluaisin jäädä. Tähän sunnuntaihin, ikuiseen sunnuntaihin.

Mietin kuinka saisin tämän olon, tunteen, rauhan, tunnelman jotenkin purkitettua varastoon, niihin päiviin jolloin kaikki asiat ovat vinossa ja vinksallaan.

Aamulla löysin uudelleen blogin nimeltä Piilomaja, jota muistin lukeneeni joskus aikoja sitten.

Pidin siitä edelleen kovasti, joten luin ja luin vaan. Harmi ettei blogi enää päivity. Löysin blogin kommenteista mielenkiintoisen ajatuksen, jossa joku Hemingwayn jostain novellista inspiroituneena kirjoitti elämäntarinansa kuudella sanalla.

Aloin heti miettimään omaani.

Miten kirjoittaisin elämäntarinani kuudella sanalla? Miten sinä?

Ehkä näin:

Paljon pieneen elämään, valtavan paljon onnea.

Oliko se tosiaan näin helppoa?

Tämä on ensimmäinen luonnos. Entä jos kirjoitankin joka päivä erilaisen ja niistä muodostuu jotain. Taide on ehkä saatava mukaan. Vai oliko se tuossa jo?

Tajuan ettei lause ehkä kerro kenellekään muulle mitään, vain itselleni. Onko silläkään väliä?

Tai kertoohan se, että olen onnellinen ja kiitollinen. Ja ettei se ole itsestäänselvyys.

Pidän sanoista ja niiden oikeiden etsimisestä. Hyvin usein tuntuu etten löydä juuri sitä mitä haen ja siksi tekee mieli kirjoittaa näin:

Paljon / liikaa / pienen / pieneen elämään, niin paljon unohdettavaa / pyyhittävää / käsiteltävää, valtavan paljon onnea.

Siitä olen onnellinen, että tuo loppu ei kaivannut muuta.
Olen onnellinen.

Kaikesta huolimatta Onnellinen.

Talviset luontokuvat hänen, @forage.fi

Hetkessä toinen

Ensimmäinen joulukuuta. Aurinko pilkottaa vielä hetken vastapäisen talon takaa ja tekee ikkunoista säihkyvän kultaisia ja vaaleanpunaisia. Varis raakkuu lumisella katolla ja avoimesta ikkunasta henkii kevyen kirpeä pakkasilma. Iltaisin ilma tuoksuu takalta ja tähtisadetikuilta, nyt auringolta ja lapsuuden ulkoilupäiviltä. Kuuntelen uutta Nick Caven levyä, joka sopii täydelliseksi sunnuntailevyksi.

Olen aloittanut monta kertaa kirjoittamaan tästä alkaneesta talvesta, menneestä marraskuusta, viime aikojen mietteistä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta koskaan en ole saanut tekstejä valmiiksi. Kokeilen auttaisiko sunnuntain rauha viimeistelemään hajanaiset lauseet ja ajatukset.

Tässä marraskuussa oli jotain erilaista, ehkä hyväksyvä suhtautumiseni tällä hetkellä kaikkeen. Elämä on tuntunut alati muuttuvalta, hetkessä toiselta.

Mieli on hetkessä toinen, minä olen hetkessä toinen.

Pölyinen koti, sumuinen mieli

Toiset kuihtuvat, toiset aloittavat uuden elämän.

Viime aikojen tärkein elämääni tullut asia on ollut itsestä huolehtiminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Koitan hoivata, kuunnella ja hengittää. En jää murehtimaan asioita, vaan tartun heti toimeen ja teen asioille jotain. On kovin helppoa ja tavallista vain märehtiä ja odottaa, että ihmeitä tapahtuu, mutta usein käy niin että mitään ei tapahdu ja asiat menevät vain pahemmiksi. Tänä vuonna olen juossut lääkäreillä enemmän kuin koskaan, mutta se on nyt ollut tarpeellista ja tärkeää ja olen iloinen, että ymmärsin sen viimein.

Kaikki keinot käyttöön-mottoni on tehnyt minut onnelliseksi viime aikoina. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan kaikkea joogasta, saunasta ja osteopatiasta hoitaviin linimentteihin, kiviin ja yrtteihin. Mitä hipimpää, sen hauskempaa. On tuntunut hyvältä vain päättää, että aion tehdä nyt kaikkeni parantuakseni ja haluan voida paremmin. Vaikka se ei välttämättä onnistu (eikä aina ole mahdollista), olen ainakin yrittänyt kaikkeni.

Kulunut marraskuu tuntui helpoimmalta marraskuulta vuosiin (jos ei nyt mietitä terveysongelmia) ehkä juuri siksi että olen viime aikoina vain antautunut kaikelle ja ottanut pimeyden ja sen mukanaan tuoman väsymyksen ja rauhan vastaan hyväksyen. Olen nukkunut, nukkunut ja haukotellut ja tuntenut oloni herkemmäksi kuin koskaan. Mutta kaikki se on ollut ihan ookoo.

Ripustin marraskuussa roikkuvalot keittiön nurkkaukseen ja haaveilen lisävaloista myös olohuoneeseen. Kaikki kimallus tekee iloiseksi ja tässä tapauksessa enemmän on enemmän. Poltan mehiläisvahakynttilöitä ja syön kasapäin oransseja sitruksia.

On joulukuu ja kaikki on aika mukavasti, kun näkee asioiden valoisat puolet. Toivon lunta.