Sanoja vuodesta ja tulevasta

Kuinka olenkaan koittanut sanoittaa näitä aaltoilevia päiviä, jotka ovat verkkaisesti seuranneet toisiaan. Enemmän kuin mitään, olen tänä kuluneena vuonna seurannut sivusta, lukenut muiden ajatuksia kykenemättä muodostamaan omia ajatuksiani kokonaisiksi. Olen uppoutunut kirjojen erilaisiin tunnelmiin ja maailmoihin vapautuneena omastani. Lupaan jakaa ne maailmat teille.

Välillä olen istunut hiljaisena ja nöyränä vastapäätä aikaa. Kädet kevyesti sylissä, odottavana. Aika on levittäytynyt ympärilleni ja antanut vapauden tehdä mitä tahansa, kehoittanut tarttumaan, ihan mihin tahansa. Mutta en ole tiennyt miten ja mihin. Kaikki muodot ovat tuntuneet epämääräisiltä ja vajailta. Sellaisilta että vaikka niitä muovaisi kuinka, ne hajoaisivat käsiin. Kuin koittaisi tarttua veteen tai ilmaan.

Olo on ollut kuin väsyneellä ilman väsymystä. Tästä sivujuonteena voin sanoa olevani onnellinen siitä, että vähitellen olen saanut kokea miltä elämä tuntuu kun voi nousta rappuset ilman hengenahdistusta, käydä nukkumaan ilman jalkapohjista reiteen asti ulottuvaa kipua ja palata töistä kotiin tuntien, että on edelleen energiaa tehdä jotain. Se on ollut tämän loppuvuoden paras kokemus ja elämys. Saada voimia elää tätä elämää. Ja vielä loppuvuodesta! Ikinä en ole aikuisiällä kokenut henkisesti näin helppoa marras-ja joulukuuta. Kiitos puolentoistavuoden rautatableteille.

Siitä väsymyksestä ilman väsymystä. Se on jotain sellaista alakuloa, tyhjyyttä, outoa leijailevaa höytyvää. Tyhjyyttä, jota koitan täyttää (tai tyhjentää, en edes tiedä mitä). Sitä ei voi selittää, kuin selittämällä sen ympäriltä. Mutta ei jäädä siihen, eihän.

Sillä. Se ei ole ollenkaan vakavaa, olen sanonut itselleni. Ei ollenkaan. Välillä on hyvä olla näin, ajelehtien. Elokuussa olin viikon residenssimökillä Karjalohjalla. Siellä ajelehdin yhdessä aaltojen kanssa. En unohda ikinä sitä pauhaavien aaltojen ääntä, monotonista, matalaa, voimakasta äänimaisemaa, joka kuului ylös mökkiin asti vaikka ovet ja ikkunat olivat kiinni. Aalloilla oli rauhoittava vaikutus. Aaltojen tehtävä täyttyi. Istuin usein kuistilla ja katselin alas rantaan. Aamupalat halusin kattaa kuistille ja iltaisin kapusin kallioille lähelle aaltoja ja katselin kuinka taivas värjäytyi vähitellen vaaleanpunaiseksi ja lopulta leiskuvan oranssiksi. Välillä otin mukaan lasin viiniä ja kirjan, istuin niin kauan kuin tarkenin. Kuinka paljon haluaisin tähän väliin kertoa myös merestä, mutta nämä kyseiset aallot syntyivät järvestä, Karjalohjanselästä. Minulle kaikki vesi on aina ollut merta. Olen syntynyt merenrantakaupungissa ja jos vettä on tarpeeksi ja se on syvää, se on minulle meri. Kerron merestä lisää toiste.

Koko vuoden luin jotakin ja sain siitä lohtua mainitsemaani tyhjyyteen. Suosittelen, se täyttää ja antaa. Tartuin muiden teksteihin, säveliin, sanoihin, kuviin. Sain niistä valoa ja energiaa, inspiraatiota. Ja vaikka en kyennytkään kanavoimaan näitä saamiani tuntemuksia mihinkään omaan, se ei haitannut, sillä olin jo useasti vuoden aikana antanut itselleni luvan antautua sellaiseen pehmeän utopistiseen olotilaan, jossa ei ole omia ajatuksia, vain muiden. Voi saada ja ottaa, ei aina tarvitse antaa. Radikaali ajatus.

Tänä vuonna maalasin joka viikko työhuoneella. Alkuvuoden kirkkaassa auringonpaisteessa, joka loi teräviä varjoja kankaisiin, kesän paahteessa leikkasin housuista lahkeet pois ja syksyllä ahnehdin värejä, kuin pelosta että ne häviäisivät. Talven loisteputkivalossa värit muuttuivat yhä kirkkaimmiksi ja kangas painavaksi paksuista värikerroksista. Loisteputkivalo alkoi nihkeyttämään oloa ja sai työhuoneen näyttämään ikävältä, pölyiseltä ja tunkkaiselta ja lopulta tunkkaisuus tunki maalauksiin ja päätin että on aika jäädä joululomalle. Odotan alkavaa vuotta, työhuoneen siivouspäivää, uusia maalauspohjia ja tammikuun kirkasta valoa, josta minulla on ainakin yksi valokuva todisteena että sellainen on mahdollista.

Vielä tähän vuoteen, niihin hiljaisiin hetkiin, joita olen täyttänyt kirjoilla ja musiikilla, pitkillä metsäkävelyillä ja kaikenlaisilla tv-sarjoilla. Kävi myös niin, että menneisyyden haamut alkoivat kummitella (näin voi käydä, kun on liikaa aikaa ja se mainitsemani tyhjä olo, jolloin aikaan ei osaa tarttua) ja haamut saivat minut pelkäämään omia ajatuksiani ja niiden vaikutusta. Tämä alkoi jo muutamia vuosia sitten, kun aloin pelkäämään vuotta jolloin täytin 38. Se johtui siitä, että isäni kuoli sen ikäisenä, enkä yhtäkkiä keksinyt yhtään syytä miksi olisin jotenkin häntä vahvempi. Sen myötä oli hiljennyttävä, sillä jokainen ajatuksen suunta tuntui väärältä ja vaikka suuntia oli monta en osannut naamioida yhtäkään reittiä sellaiseksi, että kykenisin saamaan pahan olon pois itsestäni. Niinpä kolme vuotta meni henkisesti jotakuinkin synkissä vesissä, vaikka ulospäin olenkin osannut olla ihmisten kanssa ja jatkaa elämää niin kuin mikään ei kummittelisi sisälläni ja ajatukseni eivät olisi mustia kuin marraskuun pimeys. Nämä neljä viimeisintä lausetta ovat sellaiset joita en olisi näinä kolmena vuotena ikinä uskaltanut sanoa, vaikka olen kirjoittanut ne itselleni useasti.

Ja heti tekee mieli vaihtaa aihetta ja niin myös teen, sillä näin uuden vuoden kynnyksellä olen aina jotenkin helpottunut. Koitin sanallistaa tätä helpotuksen tunnetta eilen puolisolle joka hymähteli ajatukselle että uudessa vuodessa olisi mitään eroavaisuutta, sillä kaikkihan on vain aikaa. Kyse ei olekaan siitä, että mikään muuttuisi tai ero olisi jotenkin huomattava viimeisen ja ensimmäisen päivän välillä, vaan henkisestä ajanjakson jaksottamisesta. Siitä että olen kykenevä ehkä jotenkuten muistamaan paremmin kuluneen vuoden kuin viisi vuotta tai koko elämän. Siitä, että voin muodostaa ajatuksen vuodeksi kutsutusta ajanjaksosta ja siirtyä seuraavaan. Pidän siirtymistä ja muutoksista, varsinkin kun niitä tuntuu olevan tämänhetkisessä elämässä niin vähän. Joku voisi olla tästä aivan päinvastaista mieltä, sillä olemmehan eläneet vuoden niin kummallisessa maailmassa. Huomaan että alan taas käpertyä omaan napaani ja olisi aika irroittautua ja päästä kuuntelemaan aaltoja. Näin aikuisiällä olen muuten ymmärtänyt äitini sanat (jostain syystä sain kuulla tämän usein lapsena) että “maailma ei pyöri sinun napasi ympärillä”. En koskaan ymmärtänyt tätä, sillä en kokenut olevani ollenkaan itsekäs. Nyt vasta ymmärrän mistä on kyse.

Onneksi en ole vielä lukenut Knausgårdia, se on vasta edessä.

Haluan ajatella jotain ihanaa tästä vuodesta ja se on ihan helppoa. Siitä huolimatta että vietin koko vuoden tiiviisti lähes kaksin hänen kanssaan, emme liioin ärsyyntyneet toisiimme vaan olin yhä onnellisempi siitä, että minulla on hänet. Tämä vuosi on meidän kymmenes yhdessä. Ja siitä huolimatta että ikävöin ystäviäni enemmän kuin mitään, vuoteen mahtui kuitenkin monia hetkiä, jolloin nauroimme, itkimme ja halasimme.

Toukokuussa veljeni meni naimisiin ja vaikka häät peruuntuivat, vihkitilaisuus pidettiin maistraatin pihassa perheen kesken, aurinko paistoi ja päivä oli ihana. Toukokuussa tapasimme ystävien pihalla myös uutta pienokaista, silloinkin paistoi aurinko, puut kukkivat ja tuntui ihanalta syödä ulkona. Juhannusta juhlittiin muutaman ystävän kesken mökillä ja olin niin onnellinen. Kävin Uudessakaupungissa äidin luona, ostimme mansikoita, keräsimme kukkia, kävimme kirppareilla ja joimme kahvia parvekkeella. Teimme tyttöjen kanssa kesäisen mökkireissun, jonka kohokohta oli ihana, yllättävä uutinen, yhdessä kokkailu ja jaetut salaisuudet laiturilla. Tein paljon metsäretkiä, nukuin monta yötä teltassa ja olin ensimmäistä kertaa muutaman päivän melontaretkellä Repovedellä. Sain myös veljenpojat hoitoon ja pelasimme hikisinä jalkapalloa joka päivä ja seikkailimme ulkona. Kesään mahtui myös autoretki kirppiksille ystävien kanssa ja toinen Tuusulan taiteilijakoteihin ja lisää mökkeilyä monien ystävien mökeillä (onnekasta että niin monilla on kesämökki, joissa vierailla!) ja vielä se mainitsemani viikon residenssi luonnon ääressä. Syksyyn kuului paljon sienestystä ja syyskuussa juhlimme pienoisesti neljääkymmentä ikävuotta. Huh, onhan siinä. Ei kuulosta koronavuodelta, ei.

Niin, tänä vuonna täytin neljäkymmentä. Kuinka vaikeaa senkin hyväksyminen on ollut. Näemmä niin vaikeaa että mieluummin olin syntymäpäivänänäni hiljaa, kuin iloitsin siitä että olen täällä. Toki sen suuremmin juhliminen olisi peruuntunut jokatapauksessa. Mutta ah, nyt sekin tuntuu vähäpätöiseltä, että on minkään ikäinen, niin turhalta ajatukselta ja energian tuhlaukselta pohtia kuluneiden vuosien tuomia muutoksia. Vaikka kaikkihan on kiinni ajasta, kaikessa on kyse ajasta. Ja siitä voisin kirjoittaa väsymykseen asti, ajatella väsymykseen asti, kiertää ympyrää. Mutta se ei kannata.

Tässä välissä koitin kaivella muistiinpanojani siltä varalta, että olisin mahdollisesti kirjoittanut syntymäpäiväni aikaan jotain oivalluksia tai viisaita ajatuksia, jotka olisivat jotenkin summanneet (jotain?), mutta en tietenkään löytänyt mitään viisasta. Löytyi vain hajanaisia, hakevia ajatuksia, jotka enemmän summaavat sitä kuinka pihalla olen kaikesta. Silti voin kertoa, että jo useita vuosia olen ajatellut olevani onnellinen ja onnekas. Niinä kaikkein synkimpinäkin hetkinä sellainen kaikenkattava ajatus on ollut onni, joka leijailee ympärillä.

Koska pidän tietynlaisista toistoista ja elämä on toistoa, kerron taas tarinan siitä kuinka ystäväni joskus hermostui minuun kysyessäni onko hän onnellinen. Miksi aina pitää tähdätä onnellisuuteen, hän tivasi. Onnellisuudella en tarkoitakaan sitä, että se olisi sellainen hurmiollinen, upea olotila, jota kokee aika harvoin arjessa ja jota olisi aina tavoiteltava, vaan sellaista yleistä onnea siitä että kaikki on loppupeleissä ihan hyvin. Sitä ei tarvitse tavoitella, se vain on, jos on. Sitä tarkoitan onnellisuudella. Sitä, että surullisenakin olen kuitenkin onnellinen. En tiedä onko tätä ajatusta vaikea tavoittaa? Onnellisuus on minulle vain onnellisuutta, ei mitään sen kummempaa. Mainittakoon vielä että se on kuitenkin parasta elämässä, eikä millään lailla laimeaa tai väheksyttävää, vaan aivan ihanaa! (Tämä kappale on jotenkin kökkö, en ihan saanut tavoitettua sitä mitä yritin, mutta jääköön näin.)

Haluan palata vielä syntymäpäivääni, nyt kun siitä on tovi ja voin tarkastella sitä vähän etäämmältä. Siitä hyväksymisestä. Mikä siinä on ollut niin vaikeaa? Ei se, että olisi mitään minkä haluaisin olevan toisin. Kaikki on niin kuin haluan olevankin. En muuttaisi mitään. Se ei toki tarkoita ettenkö kaipaisi ja haluaisi muutoksia, uutta, tapahtumia, yllätyksiä, yllätyksellisyyttä, kaikkea jännittävää. Haluan, aina. Mutta ehkä se liittyy jotenkin rohkeuteen. Haluaisin olla rohkeampi. Tämä taas ei ole mitenkään sidoksissa ikääni, joten tätä ajatusta pitää vielä työstää ja siihen liittyy niin paljon kaikkea, että palaan siihen ehkä joskus. Sen sijaan ajattelen usein äitini minulle kertomaa ajatusta siitä, kuinka outoa on katsoa itseään peilistä tunnistamatta täysin sitä vähitellen muuttuvaa kuvaa. Kuinka kummallista on tuntea itsensä edelleen aivan samaksi ihmiseksi kuin aina, vaikka peilistä katsoo eri ihminen, joku vanhempi. No, se vaikeus ei ole ollut kuitenkaan aivan tuotakaan, mitään ulkoista, vaan liittyy, no taas siihen aikaan. Aika, aika, aika. Sen kanssa minulla on vaikeuksia. Pelkään ajan kulumista välillä niin paljon etten halua mennä iltaisin nukkumaan.

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: -Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Mitä sen aikana on tapahtunut on itseasiassa sivuseikka.

Että on kokenut alun ja lopun tajuamatta mitä tapahtuu ja että on ollut olemassa siinä välillä ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään. ”

Eeva kilpi

Tämän Kilven kirjoittaman ajatuksen löysin puhelimesta, kuten myös seuraavan joka on muistiinpano omasta elämästäni.

Onnea koronan aikaan (Huhtikuun 4.päivä)

Aamulla sängyssä.

-Nyt me jo nähdään!

-Ketkä me?

-No sinä ja minä! Just mentiin nukkumaan ja nyt jo herättiin ja taas nähdään

-Onnellista (lievästi sarkastisena)

-Eikö ookin

Näiden epämääräisten, risteilevien, keskeneräisten ja leijailevien ajatusten myötä toivon, sinulle joka tätä luet, levollista oloa. Tähän hetkeen, ensi vuoteen ja tulevaan. Kaikkein lohdullisinta kaikessa on mielestäni se, että me olemme täällä yhdessä ihmettelemässä elämää. ❤