Juhlia ja puutalotunnelmaa

Viime viikonloppu mökillä tuntui ihan juhannukselta. Oli aurinko, ystävät, grilli, uintia, saunaa ja kaikkea sitä perinteistä mitä juhannukselta yleensä toivon. En muista, että olisin koskaan viettänyt juhannusta kaupungissa, mutta rentouttavan ja aurinkoisen mökkiviikonlopun jälkeen tuntui siltä, että mökkihurmos oli saavutettu ja voisin hyvin viettää juhannuksen vaikka vain kotona oleillen. Ystävät kuitenkin ehdottivat kotijuhannusta jo mökillä ja se tuntui hyvältä ajatukselta, varsinkin kun kyseessä on mitä ihanin puutalo vehreällä pihalla.

Tämä nimenomainen koti on yksi niistä, jotka eivät varsinaisesti helpota mökki/puutarha/pihakuumetta ja saavat aina haaveilemaan kodista omenapuilla ja puutarhalla kauempana kaupungin korkeista äänistä.

Puutarhan viileydessä tarkeni tovin, oli jopa juhannustanssit-ja salko.

Näiden kahden viikonlopun aikana mieli on rauhoittunut niin paljon. Mökkihuuma jäi jotenkin päälle ja olen ollut ihan pää pilvissä hyvällä tavalla sen jälkeen. Kaikki on tuntunut helpommalta ja pehmeämmältä.

Sama tunne tulee usein matkan tai retkien jälkeen. Kun on nähnyt ja kokenut kaikkea, ollut ulkona, kävellyt, ihmetellyt, inspiroitunut, levännyt, nauttinut ihmisten seurasta. Tuntuu täydeltä, hyvältä. Usein arki vain huuhtoo sen tunteen niin nopeasti. Opettelen sen säilyttämistä.

Advertisements

Kuinka helposti unohdankaan

Kuinka helposti unohdankaan, että tarvitsen niin vähän ollakseni onnellinen. Haluaisin, että muistaisin aina kuinka luonto parantaa ja rauhoittaa.

Syvissä syövereissä en muista kuinka hengitetään syvään, pysähdytään ja sanotaan ei. Unohdan että on mahdollista vetäytyä joskus omaan rauhaan ilman, että mitään traagista tapahtuu.

Kun kaikki ärsykkeet on karsittu ympäriltä, jää vain hetki ja yhtäkkiä en edes muista, että on olemassa muuta elämää kuin se, joka tapahtuu juuri siinä hetkessä.

Viikonloppuna mökillä huolet huuhtoutuivat kirkkaaseen järveen, joka väreili lämmöstä ja turvasta. Lähellä ihmiset, joiden seurassa asuu onni. Hartiat laskeutuivat, hengitys tasaantui ja pala kurkusta katosi. Löytyi rauha ja muistui mieleen ne unohtuneet viisaudet ja yksinkertaiset oivallukset. Niinhän se oli. Näinhän se on.

Turhaan pakkasin vaihtovaatteita, hoitoainetta, kasvoöljyä ja puhelimen laturia. Edes kenkiä, kun paljain varpain oli kaikkein kivoin.

Nukuin samassa pehmeässä villapaidassa, johon olen käpertyneenä nytkin, koska se tuoksuu vielä mökkielämältä. Samaan aikaan puhtaalta ilmalta, saunalta ja makuupussilta.

Rakastan nukkua makuupussissa. Se on turvallinen, lämmin kotelo.

Olen aina ajatellut että kuulun kaupunkiin, mitä isompaan, sen parempi. Silti tunnen olevani onnellisimmillani mökillä ilman sähköä, veden ja metsän ympäröimänä, ja ystävien. Niiden, jotka tuntuu perheeltä, ihanalta suurperheeltä.

Joutilaana, mutta silti askareissa. Aamiaista, lounasta ja illallista, välissä uintia, nuorallakävelyä, soutelua, suppausta, laiturilla makoilua, lukemista ja saunomista. Ilman että mikään tuntuu varsinaisesti tekemiseltä, yrittämiseltä, ponnistelulta.

Haluaisin jäädä leijumaan siihen olotilaan, jonka saavutin lähes välittömästi pienessä saaressa suuren järven rannalla. Tilaan, jossa en muistanut olleeni juuri äsken väsynyt, vihainen, itkuinen ja jotenkin totaalisen loppu.

Aamulla laiturilla maatessa, tuijotellessa koivun lehvästöjä ja hentoisia pilviä ajattelin pitkästä aikaa rakkaussanoja. Oli hyvä olla. Levätä.

 

Kaupungissa kaikki äänet tuntuvat kimeiltä, teräviltä, korkeammilta.

Ajatuksia tästä ja tulevaisuudesta

Olen suistunut taas tulevaisuuden ajatteluun, suunnitelmiin, haaveisiin ja elämään, jossa jokin odottaa.

Koko alkuvuosi on ollut työntäyteinen ja kiva, mutta myös vähän liian täynnä tekemistä, vaikkakin kivaa sellaista.  Mutta se on vain niin, että pelkkää olemistakin on oltava tasapainon ja terveyden vuoksi. Ja onnellisuuden. Ajattelin pitkään olevani jotenkin heikompi ihminen, koska kuormitun niin pienestä. Liiallisesta hälystä, tekemisestä, sosiaalisuudesta, työstä ja kaikista muutoksista. Sairastun helposti. Enää en ajattele olevani heikko (tai no, ajattelen, mutta en sillä lailla itseäni syyllistävään tapaan), vaan hyväksyn sen että jaksan välillä vain vähän kerralla ja että tarvitsen paljon vapaa-aikaa ja rauhaa.

Vaikka välillä harmittaakin se, että keho ei erota hyvää ja huonoa stressiä, ei tee mitään eroa niiden välille. Rankaisee silloinkin, kun menee ihan hyvällä tavalla lujaa.

Mutta tämä kesä! Kun saa pitää ikkunoita auki aamusta iltaan, eikä ilma vaihdu. Ja jalkapohjat ovat tomusta tummat ja aurinko kutittaa ihoa. Kasvot vähän nihkeät, hikiset ja kuumottavat. Mutta mikään ei haittaa, on niin helppoa. Tuntuu vapaalta. Sitä vain astuu ulos kevyissä vaatteissa, kevyellä mielellä ja palaa lämmöstä riutuneen pöllähtäneenä ja onnellisena levähtämään kotiin, joka ei ole sen viileämpi. Sitä kaikkea minä rakastan. Silloinkin kun saan ensimmäisen rakon sandaaleista, aurinko tekee ihottumaa eikä välitä aurinkorasvasta ja lokki vie jäätelön.

Magnoliapuu kukkii, se on yksi kesän kohokohdista. Yhtä tärkeä kuin kaikki ne muutkin vuodenaikojen merkit. Rytmi ja toisto. Muistot ja paluu. Silloin ja nyt.

Kesä rauhoittaa. Tuntuu, että se ei vaadi mitään. Antaa maata puistossa vain, tuijotella puiden neonvihreitä lehvästöjä, kuunnella lintuja ja lehtien havinaa ja lukea kirjaa viltillä asentoa vaihtaen. Hetkeksi tulevaisuus unohtuu. Odotukset ja jatkuvat suunnitelmat. Tuntuu, ettei tarvitsekaan muuta kuin nauttia, olla vain ja keskittyä siihen että on hyvä olla. Ettei ollutkaan mihinkään kiire, eikä niin päivän päälle. Ja että “sitten kun” ei ollutkaan koskaan varmaa, vaan nyt. Nyt on. Nyt.

Löydän neliapilan. Suljen silmät ja toivon. Koska niin olen aina tehnyt ja uskonut että ne toiveet ovat toteutuneetkin. Tietysti. Löydän toisen, mutta minä en tarvitse kahta.

Sunnuntaiterkut!

Haluaisin avata tätä kevättä, sitä miksi blogissa on ollut niin hiljaista ja mitä kaikkea on tullut mietiskeltyä hektisen kevään aikana, mutta oikeastaan paljon kivempaa on vain keskittyä kevyeen ja jakaa leppoisia sunnuntaikuvia, kun niitä tuli pitkästä aikaa napattua.

Ja iloita siitä, että on valoa, vapaapäiviä, kevätkukkia, linnunlaulua, ystäviä, kakkua ja sunnuntai, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi ehkä laittaa housut jalkaan, kun on tulossa kavereita kylään.

Pitkästä aikaa tuli laitettua herkkuja pöytään nyyttärihengessä ja istuttua koko päivä höpisemässä kaikkea, kevyttä ja vakavaa. Mukana oli myös maailman pehmein ja leppoisin koirakaveri, joka sai rapsutteluterapiaa hetkeksi varastoon. Tai siis minä sain. En tiedä kummalle se oli mukavampaa, koiralle vai rapsuttelijoille. Ehkä meille, sillä koira olisi ottanut mieluummin herkkuja pöydästä, jos olisi saanut valita niiden tai rapsutusten väliltä.

Hedelmät ja suklaamössökakku.

Kaverikuva!

Brunssivieras ottaa rennosti.

Pehmeitä päiviä, rooibosta ja ankeita kirjoja

Viikonlopuissa on mukavaa pehmeyttä. Nukun pitkään ja koska toinen nukkuu vielä pidempään, kömmin viereen. Puen kesävaatteiden päälle talvivaatteet, koska kesävaatteet ovat pehmeät ja talvivaatteet lämpimät. Päätän etten lähde ulos, koska on harmaata ja harmaina päivinä saa olla sisällä. Ehdotan rooibosteetä, laitan teen hautumaan ja tunnin kuluttua kuulen keittiöstä, että on varsin vahvat teet hautumassa. Muistutan itseäni, että teehetkeä olisi syytä kunnioittaa ja suoda keskittymistä sen muutaman minuutin verran.

On ollut keskittymisvaikeuksia muutoinkin. Maalaaminen tekee sitä, sillä se saa aina niin pauloihinsa, että kaikki muu meinaa peittyä alle ja huomaan, että ajatukset ovat työhuoneella. Unohtelen ja sekoilen, pyytelen anteeksi.

Luin Muumipappa ja meri-kirjan iltalukemisena. Luen joskus uudelleenkin, sillä se oli niin ihana, eikä minun ole ollenkaan mahdotonta lukea lempikirjoja useaan kertaan. Ja kirjoihin olen taas uppoutunut, sillä nyt on kirjahylly kaivettu varastosta ja koottu parin uuden lisäosan kanssa! Sitä järjestäessä löytyi paljon luettavaa ja syttyi taas suuri inspiraatio kirjoihin. Tosin tällä hetkellä luen niin kylmän oloista kirjaa, että mietin koko ajan sen keskenjättämistä ( Don DeLillon Nolla Kelviniä). Ennen en koskaan lopettanut teosta kesken, sillä ajattelin että on annettava mahdollisuus ja etten voi nähdä kokonaisuutta, jos en tiedä kaikkea. Sittemmin peruin päätökseni ja ajattelin että elämä on liian lyhyt ankeisiin kirjoihin ja muihinkin ankeisiin asioihin. Tällä hetkellä en tiedä kummin ajatella, mutta aion silti lukea DeLillon kirjan loppuun, sillä haluan sittenkin tietää miten siinä käy.

Hetki sitten istuin vielä nojatuolissa lukemassa, kunnes valo alkoi asteittain hiipumaan ja jäljellä oli hämärää ja siristelyä. Ehkä vielä kuppi rooibosta ja keittiöön vahtimaan hautumista.

Ja kävinpäs sittenkin ulkona, sillä halusin käydä syömässä Döner Harjun salaatin, jossa on hummusta, sydänsalaattia, sikurisalaattia, munakoisoa ja kaikkea ja joka oli muuten niin hyvää, että KÄYKÄÄ, jos kohdille osutte. Niin ja sitten oli nähtävä myös Rauha Mäkilän näyttely Helsinki Contemporaryssa, sitäkin suosittelen!

Leppoisaa viikonloppua! (Meinasin kirjoittaa sunnuntai-iltaa, koska tuntuu ihan sunnuntailta ja olenhan aina edellä aikaani.)

Uusia maalauksia! / Mini paintings!

Vuosia sitten pidin näyttelyn nimeltä A match made in heaven. Näyttelyssä oli esillä pieniä maalauksia, joiden lähtökohtana oli kahden värin yhdistelmä, herkullinen liitto, se kuinka erilaiselta sama väri näyttää eri värien rinnalla.

Yksinkertaista, mutta niin inspiroivaa ja koukuttavaa!

Nyt kun työhuoneella on ollut menossa vimmainen värien sekoittelu ja pitkän muotokuvallisen kauden jälkeen on ollut ihanaa tehdä taas jotain erilaista, huomasin että väriparit palautuivat mieleeni. Aloin nähdä ihania yhdistelmiä kaikkialla. Muistin vanhan teossarjani ja aloin jatkamaan sitä. Nyt ensimmäiset maalaukset ovat valmiina!

Kaksi alempaa kuvaa ovat näyttelystäni silloisessa OVVN-liikkeessä, vuodelta 2012

Näiden maalauksien juju on myös se, että niitä voi pitää kummin päin vain ja kun niitä katsoo sivulta, jokaisen reunat ovat myös erilaiset ja reunat tuovat vielä muutaman värin lisää yhdistelmään. Lisäksi teokset pysyvät pystyssä, joten niitä ei ole pakko ripustaa seinälle.

Kaikki edelliset värimaalaukset löysivät silloin kodin ja onkin ollut ihana saada myöhemmin kuvia teoksista ja nähdä miten kivasti niitä on ripustettu ja sommiteltu ja kuinka erilaiselta ne näyttävät eri paikoissa. (Minulle aina yksi kivoimmista ja kiehtovimmista jutuista!)

Päivitän näitä maalauksia myöhemmin nettisivuilleni, mutta jos haluatte nähdä jo valmiina olevia tarkemmin tai haluatte jonkun maalauksen kotiinne, niin laittakaa viestiä (saijastarr@gmail.com), niin minä pistän maalauksen pakettiin ja postiin! ❤

Sunnuntaiterveiset työhuoneelta! / Hi from the painting studio!

Hei pitkästä aikaa ja terkut työhuoneelta!

Alkuvuosi on ollut värikäs. Tammi-ja helmikuu on tuntunut paljon pidemmältä ajalta, yllättävän hyvällä tavalla. Olen maalannut paljon ja löytänyt ihanan, itselleni sopivan rytmin elämään. Ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen, joka tuntuu oikeasti omalta. Herään yhdeksän aikaan, käyn suihkussa ja syön aamiaista, matkaan työhuoneelle yhdeksitoista ja maalaan kuuteen tai seitsemään asti. Muutaman päivän viikossa käyn myös töissä keskustassa ja silloin työpäivä on saman pituinen.

Olen onnellinen, että minun ei tarvitse herätä enää väkisin järjettömän aikaisin ja pakottaa itseäni menemään aikaisin nukkumaan, sillä olen hyvin huono nukahtaja ja levoton nukkuja. Toki työ tuntuu näin vievän suurimman osan päivästä, kun illalla olen vasta niin myöhään kotona, mutta se ei haittaa, koska olen selvästi tyytyväisempi nyt kuin viime vuonna epäsäännöllisessä vuorotyössä.

Työhuoneella olen ollut niin uppoutuneena abstrakteihin muotoihin ja pastellisiin sävyihin, että näen herkullisia väriyhdistelmiä kaikkialla. Ihmisten vaatteissa, talojen seinissä ja pilvissä taivaalla. Kuvaan niitä tai kirjoitan äkkiä ylös ennen kuin unohdan. Betonirakennukset ja elementtitalotkin ovat sävyjä täynnä ja kiinnostavia sommitelmia on kaikkialla. Siirrän niitä kankaalle ja teen loputtomia yhdistelmiä kyllästymättä millään. Tekeminen ruokkii itseään, kuten aina kaikessa.

Abstraktien muotojen sekaan syntyy välillä vaikka kala tai hattu, koska satun miettimään kalaa nimeltä Anssi, jonka hautajaisiin sain kutsun muutama viikko takaperin. Tai hattu, koska työhuoneella on välillä kylmä ja tuplavillasukat eivät meinaa riittää.

Juon piparminttuteetä ja syön riisikakkuja banaanilla ja suklaalla. Tauot menevät tuijottaessa maalauksia välillä niin intensiivisesti, että ajankulu katoaa.

Värit tekevät onnelliseksi, kuin myös tämä lisääntynyt talvipäivien valo ja se, että sunnuntaita on vielä jäljellä hyvä tovi. Nautitaan, siis.