Japanilaisen puutarhan lumoissa

Mielessä kukkia, rönsyileviä tulipunaisia ruusuja, liljoja ja pinkkejä pioneja. Kukat sekoittuvat toisiinsa ja luovat sekalaisen, boheemin puutarhan. Puutarha josta olen aina haaveillut ei käsitä suoria linjoja ja tasaiseksi ajettua nurmikkoa, vaan on värikäs sekoitus kaikenlaisia kasveja ja täynnä villejä piilopaikkoja joissa juoda aamukahvia.

Illan hämärtyessä istuisin isojen puiden alla, joissa roikkuu lyhtyjä. Käperryn paksun viltin alle punaviinilasi kädessä. On kukkameri, villiintynyt niitty, itse rakennettu kivipuutarha ja vanhoja kukkivia puita, marjapensaita ja kasveja joiden nimiä vasta opettelen.

Ajattelen Haradani-enin puutarhaa Kiotossa, joka oli kuin täydellinen pointillistinen maalaus. Kävelimme pitkään Kioton mutkittelevia teitä, ylös ja alas, omakotitaloalueiden läpi ja ihastelimme hyvin hoidettuja pihoja.  Viimein saavuimme tuon ihanan puutarhan portille ja saimme kauniin lipun ja japanilaisen opasteen puutarhaan. Säästin sen, vaikka en siitä mitään ymmärtänyt, kauneus riitti.

Ja puisto, väreissä säästelemättä, runsas pastellivärien taivas.

Voin vain kuvitella miltä se näyttäisi nyt, syksyn väreissä.

Japani on ollut paljon mielessä ja tuntuu kivalta, että on joku paikka jonne tunnen suurta vetoa ja jonka voin vain antaa kulkea mukana elämässä täällä, tietäen että joskus vielä palaan vaikka siihen menisi vuosia. Niin monet asiat ja esineet muistuttavat ajasta siellä. Japani tulee mukaan myös maalauksiin.

Tämä vuosi tai melkein puolitoista on pakottanut hyväksymään heikkoja kohtia ja painanut alas koko kehoa ja mieltä. Silti olen onnellinen, että se on samalla myös antanut villin vapauden ja heittäytymisen taiteelle uudella tavalla, opettanut rauhoittumista ja armollisuutta. Antanut pakopaikan, auttanut keskittymään vain ja ainoastaan maalaamiseen. Silloin en ajattele muuta.

Sen jälkeen kun päätin hidastaa, hengittää useammin tietoisesti ja olla hakematta näyttelyitä tänä vuonna, sekä lakata miettimästä mitä kaikkea pitäisi, olen ollut helpottunut ja enemmän auki. Olen keskittynyt siihen tärkeimpään, itse tekemiseen.

Olen ollut avoin kokeiluille ja epäonnistumisille, leikille ja liikkeelle.

Olen maalannut ihan kaikkea. Mikään ei pidättele, mikään teema ei rajaa, kukaan ei odota minulta mitään, en itse odota itseltäni mitään. En ohjaile, vastustele, mukaudu, rajoita. Minä maalaan.

Sen mikä tulee, mitä tulee. Halusta, intuitiolla.

Ja se on ihanaa.

Syntyy vuoria, kukkia, kasveja, haavemaisemia, kesämuistoja, japanimuistoja ja abstrakteja kompositioita. Usein kuuntelen klassista radiokanavaa, koska sieltä tulee kiinnostavia ohjelmia aiheista joista en muuten keksisi ottaa selvää ja musiikkia jota en muutoin kuuntelisi.

Opin.

Käytän kaikkia värejä.

Rasvainen öljyvärien tuoksu, rasvaiset kädet ja siveltimet ja jokainen esine johon kosken.

Välillä keitän matéta ja juon monta kupillista. Läpinäkyvässä pannussa leijailee sinisiä kukkia, ruiskukkia.

Päivä nimeltä Sunnuntai

Luin Sunnuntaimedian postauksen luovuudesta ja tämä lause oli mielestäni niin hyvä ja tärkeä, että halusin kirjoittaa sen muistiin tänne:

“Valkoinen paperi jää valkoiseksi jos odotus on, että ensimmäisen pensselin vedon tai lauseen pitää olla juuri tietynlainen. Täydellisyyden sijaan kannattaa tavoitella liikettä: tee jotain. Ihan mitä vaan.”                                 Elina Saren/Sunnuntaimedia

Itse aloitan maalaamaan usein niin, että vedän suurella pensselillä maalauspohjaan pohjaväriksi jonkin vaalean sävyn, jonka jälkeen pohja ei ole enää valkoinen, vaan siinä on elävyyttä, hentoja siveltimen jälkiä jotka jo alkavat elämään kankaalla ja mielessäni. Tämän jälkeen on helppoa aloittaa maalamaan ja vaikka aluksi vain seurata pohjan kuvioita. Eli juuri sillä tavoin, liikkeellä. Mitä vain.

Tarvitsen luovuudelle tilaa, hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa. Ärsykkeetöntä aikaa. Myös aivojeni täytyy olla osittain sellaisessa “valkoinen paperi”-tilassa, jotta pystyn keskittymään mihinkään. Sellainen tila on toki kaiken arjen pyörinnän keskellä välillä mahdotonta löytää, mutta kunhan ajan välillä raivaa kaiken keskelle.

Kuten tänään. Olen ollut kotona syvässä joutilaisuuden tilassa, mutta iltaa kohden lauseita ja ajatuksia on alkanut muodostua mieleen ja itselleni antama aika on saanut minut kirjoittamaan tämän ja edellisen kirjoituksen Helenestä.

Olen ollut menneestä viikosta niin väsynyt ja itkuinen, että ajattelin viikonlopun olevan auttamattomasti liian lyhyt palauttamaan minua rauhalliseen tilaan, vaikka mitään sovittua ei ollutkaan koko viikonlopuksi.

Teimme Ernon ja Susannan kanssa lauantaina sieniretken ja metsässä huomasin, että hartiat taas laskeutuivat ja kirkasvetisen järven rauhalliset laineet rauhoittivat mieltä. Metsän kosteus ja tuoksu tuntui joka solussa. Päivän jälkeen poskia kuumotti ja olin varma että nukahtaisin illalla heti. Pyörin kuitenkin kyljeltä toiselle ja mielessä toistui sama looppi, joka oli vaivannut jo monta päivää. Silloin ajattelin, että ei, en voi aloittaa uutta viikkoa, kun en saa rauhaa.

Mutta tänään, tämä taas niin ihana sunnuntai (kuinka kiitollinen olenkaan että viikossa on päivä nimeltä sunnuntai) auttoi tasaamaan mielen. Sunnuntai on niin kaunis sanakin, yksi lempisanoistani.

Olen hipsinyt villasukissa teekupin kanssa koko päivän, lukenut ja tuijotellut auringon raakoja varjoja ja pistävää kirkkautta. Ajatellut, että tänään en poistu kotoa, en halua. Olen täällä lämmössä, turvassa ja hiljaisuudessa.

On metsähoitoa ja kotihoitoa. Molempia tarvitaan.

Elämästä ja Helenestä

Vihdoin yli viisisataa sivua kauniin kuvaavaa ja raa’an rehellistä tajunnanvirtaa on kulkeutunut lävitseni Rakel Liehun kirjoittaman kirjan Helenen kautta. Tajunnankieltä, haluan sanoa. En voinut vielä aloittaa uutta kirjaa ennen kuin ajattelen vielä Helenen elämää, jossa oli niin paljon kipua ja painoa ja väkevää tunnetta. On irtauduttava ja pidettävä hiljainen hetki kirjojen välissä.

Kuinka osaisin tarttua uuteen tarinaan, kun pyyhin vielä kyyneleitä?

Kuolema on läsnä koko kirjan ajan, mukana siinä kuin sen kuuluisi / niin kuin sen kuuluu kävellä käsi kädessä elämän kanssa. Se sai ajattelemaan niin paljon kaikkea: sitä mustaa/tuntematonta itseään, elämää jossa olemme kiinni, katsomista, aistimista, maalaamista, taiteen merkitystä itselle ja muille, ihmisten kohtaamista, yksinoloa, yksinäisyyttä, hyväksymistä, hyväksyntää. Niin paljon aiheita, niin vähän aikaa, ajattelisi Helenekin ehkä, minäkin.

“Taide on kieltä. Älköön se edes yrittäkö tulla ymmärretyksi. Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan?”

Rakel Liehu (Helene)

“Vetänyt viivan kukka-asetelmaan tänään. Omaksi iloksi. Heleämpi nyt.

Ei se valmis ole- kuka voisi sanoa työstään: valmis.

Huomenna hipaisen siihen tumman pilkun. Ehkä raaputan siitä jotakin turhaa pois. ”

Kun aloin lukemaan Helenä, en vielä tiennyt marraskuussa aukeavasta Ateneumin näyttelystä. Marraskuun pimeyteen jotain, jota odottaa! Ostin myös liput näytelmään, jonka päästin käsistä keväällä Jurkassa, mutta joka onneksi saa jatkoa Ateneumissa, Minä maalaan teidät kaikki. Ja sitten on vielä nämä luennotkin! Jonkinlainen huuma, huomaan. Huuma, jota tarvitsen syksyyn.

Kirja sai minut myös haluamaan Tammisaareen, synnyinkaupunkiini, jossa olen käynyt viimeksi kolme vuotta sitten ja jossa Helene pitkään asui. Nämä kuvat ovat sieltä (paitsi tuo ylempi ruusukuva Japanista). Talvella pidän vähän lomaa, vuokraan jonkun majatalon päiviksi ja käyn katsomassa noita maisemia. Olisipa silloin kuulaan kaunis talvisää, huurua ja valkeutta.

Tämä valo, joka nyt tulvii ikkunoista, kun istun kirjoittamassa, laittaa silmät sirriin ja saa ajattelemaan pakkasia. Jos ulkona olisikin kirpeä ilma, höyryä hengityksestä ja raikkaus täyttäisi pään. Mikä ihana vaihe!

Taidan olla syksyssä, talven puolella. Hyväksyn ja iloitsen kun siltä tuntuu. Eilen poltin ensimmäiset syksyn kynttilät. Sienirisottoa ja jazzia ystävien kanssa. Tule vain, talvi.

Arkisella tavalla onnellinen

Sisällä on ampiainen, ulkoa kuuluu moottoripyörän pörinä. On ollut lämmin kesä. Pitkä, kuuma, hyvä. On viimeinen lomapäiväni ja huomaan että ajatus rauhoittaa. On ihana mennä työhuoneelle ja töihin, keskittää ajatukset niiden liideltyä ja leijailtua kevyesti sinne tänne koko kesän. Olen varastoinut lämpöä, värejä, kesähetkien rakkautta ja olen valmis jo siihen syksyynkin, kunhan osaan vain jatkaa samalla tiellä jolla olen. Se kuulostaa helpolta ja on tällainen:

Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Lukeminen on parasta mielentasausta.

Ulkoilu, metsä. Olen ollut tänä kesänä enemmän poissa kaupungista kuin aikaisemmin ja se on tehnyt niin hyvää. Lähden aina luontoon kun se on mahdollista ja jätän havupuiden havinaan kaiken kireyden ja levottomuuden.

Kirjoittaminen. Ostin uuden (tai siis käytetyn) kannettavan ja jos kirjoitan läpi talven, en ehkä huomaa pimeyttä ja kylmyyttä. Ei, vaan palaan kohtaan “ulkoilu, metsä” ja jatkan ulkoilua myös talvella, vaikka tuiskuaa.

Venyttely. Yin-jooga kotona. Joka päivä tai aina kun kiristää (eli se voi olla melko usein). Taukojumppaa, venyttelyä joka väliin. Töissä, metsässä, kotona.

Kaikkea tätä. Niin kuin parhaalta tuntuu.

Elokuun muistiinpanot

Olen kaivannut kirjoittamista niin paljon, että ajattelen sitä päivittäin. Pääni on ollut liian pitkään ajatushautomo, josta sinkoilee lauseita puhelimen muistiin tai paperin kulmiin yleensä öisin ja yhtäkkiä muistiot ovat täynnä epämääräisiä havaintoja kaikenlaisista oudoista tilanteista, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa. Haluaisin kirjoittaa tarinoita tai edes jollain tavalla liittää asioita yhteen. Ehkä otsikoida ne hämärät muistiinpanot edes päivämäärillä.

Olen nyt kesälomalla. Olo on epämääräinen, kuin olisin ollut kesälomalla monta kuukautta. Se on varmaan oikein hyvä asia sen kannalta, että loma joskus loppuu.

Tämä nerokas keksintöni lomailla vasta elokuussa saa kesän tuntumaan aina pidemmältä.

Olen varautunut lomaani kirjapinolla. Lukeminen on tehnyt minut viime aikoina onnelliseksi. Että saatoinkin jättää sen niin pitkäksi aikaa ja harhaluuloisesti väittää ettei siihen ole ollut aikaa. Aikaa löytyy sitä enemmän mitä enemmän lukee. Ja paikkoja. Sohvalta puistoon, puistosta kahvilaan, sieltä metroon ja takaisin kotiin. Pasta kattilaan ja pöydän ääreen lukemaan, illaksi kirja kainaloon.

Tuntuu, että kaikki muut ovat palanneet töihin ja puhuvat syksystä. Tosin kyllähän minäkin sen aistin, en vain halua vielä ajatella. Ikävöin myös helteitä ja kesäpöhnää, sillä olen tajunnut sen olevan parasta ja ihaninta hoitoa keholle (helteiden aikaan tuntui siltä, kuin olisin leijunut, ihmeellinen onni koko vartalossa).

Vuosi vuodelta aika menee nopeammin. Se ahdistaa ja aiheuttaa levottomuutta. Samaan aikaan tuntuu siltä, että johonkin olisi kiinnityttävä ja lujaa ja toisaalta ei missään tapauksessa. En tiedä mitä tällä haluan sanoa, kai sen, että välillä pelottaa. Samaan aikaan tunnen olevani onnellinen, enkä haluaisi minkään olevan toisin.

Olen lomalla, nyt on kesä, kaikki on hyvin, minulla on rauha, hoen itselleni jos mieli lähtee vaeltamaan kohti talvea, pimeyttä ja outoa kumisevaa tyhjyyttä.

Haaveilen toistuvasti matkoista. Kävelystä paikassa, jota en entuudestaan tunne. Uusista kulmista, yllätyksistä, seikkailuista ja retkistä.

Uppoan haaveisiini ja olen hetken jossain muualla. Sitten taas juttelen itselleni ääneen: täällä on hyvä. Selaan valokuvia, luen netistä matkakertomuksia, uppoudun kirjaan, katson elokuvan ja suunnittelen retkiä lähelle. Jos tänä vuonna en lähtisikään minnekään, vaan eläisin kirjoilla, maalaamisella ja musiikilla.

Ajatuksia matkustamisesta

Jos saisitte matkustaa elämässänne enää yhteen kohteeseen, mikä se olisi?

Chattailin tovi sitten Saaran kanssa matkustamisesta, tai oikeastaan pohdiskelimme, että mitkä paikat ovat tehneet sellaisen vaikutuksen, että ne riittäisivät loppuelämän paikoiksi, eikä muualla tarvitsisi käydä. Jos olette seuranneet Saaran blogia tai instaa, niin voitte ehkä arvata, että Saaralle riittäisi Japani ja Suomi (onnekas kun asuu kauniissa ja useimmiten niin lämpimässä Lissabonissa).

Minulle se maa olisi myös Japani. Mutta sitten muistin, että rakastan myös New Yorkia.

Siinä ne olisivat, jos saisi sittenkin valita kaksi.

Muistan kun viisi vuotta sitten olin vakaasti päättänyt muuttaa pois Suomesta ja googlasin “euroopan lämpimin kaupunki” ja kohteeksi osui Lissabon. Lähdin “tiedustelumatkalle” Lissaboniin katsomaan onko se niin ihana, kuin ajattelin ja olihan se. Palasin itkien takaisin, kun tiesin, etten kuitenkaan ole muuttamassa sinne. Nyt luen tyytyväisenä Saaran blogia ja nautin Lissabonista sitä kautta.

Japania olen fiilistellyt lukioajoista asti kun ystäväni oli siellä vuoden vaihdossa ja mielikuvissani palasi lähes japanilaisena takaisin, kielitaito hallussa, kimono ja kauniita esineitä matkalaukussa. Ruoaksi ystävämme valmisti meille misokeittoa, jonka muistan maistuneen silloin aivan kauhealta.

Olen aina halunnut käydä Pariisissa. Olen ahminut Liivian inspiroivia kuvia Pariisista. Voin tuijotella niitä kyllästymättä. Ja oikeastaan voisin sanoa että se riittää. Ettei minun tarvitse päästä Pariisiin, koska voin haaveilla ja ehkä jopa pitää romanttisen kuvani Pariisista sellaisena kuin se mielessäni on.

Berliiniäkin rakastan, aina vaan, mutta siihen kaipuuseen voin fiilistellä Sandran ja Jonnan kuvia.

Olen miettinyt mitä matkustaminen minulle on ja ymmärtänyt sen olevan eri asia kuin lomailu. Lomailla voin missä vaan. Loma ei tarkoita minulle sitä, että olisi päästävä jonnekin kauas. Oikeastaan lomailisin mieluiten yksin mökillä. Tai kotona, niin että voisin vain lukea, käydä kahvilla, joogassa, kirjastossa, metsässä, rentoutua. Matkustaminen on oikeastaan kaikkea muuta kuin lomailua, vaikka voi se olla joskus sitäkin. Matkalla on usein niin paljon ärsykkeitä, uutta nähtävää, siirtymistä, kävelyä ja ihmeteltävää, että olen usein enemmän loman tarpeessa matkustamisen jälkeen ja jotenkin kuormittunut kaikesta näkemästä ja kokemasta. Toki usein ihan hyvällä tavalla kuitenkin.

Miksi sitten matkustan? Inspiraation vuoksi. Pastellisten talojen, värien, arkkitehtuurin, kulttuurin, taiteen, lämmön, auringon perässä. Oppiakseni eri kulttuureista, ymmärtääkseni. Mutta ennen kaikkea juuri sen inspiraation vuoksi, sillä oppia voin kirjoistakin.

Voisinko kuitenkin inspiroitua ilman matkustamistakin? Sitä olen miettinyt paljon. Ja tottakai voin, on vastaus.

Olen miettinyt matkustamista ja ilmastonmuutosta niin paljon viime aikoina, luonnollisesti ahdistumiseen asti. Olen pyöritellyt ajatuksia ja halunnut kirjoittaa aiheesta aikoja sitten, kuitenkaan osaamatta jäsentää ajatuksiani tai antaa “keskusteluihin” mitään uutta. Enkä oikeastaan koe tarpeellisena kertoa omia valintojani, koska en halua sellaisia asetelmia, joissa vertaillaan mitään, omia tai toisten tekemisiä tai tekemistä jättämistä. Toivon viisautta, inhimillisyyttä, yhteisiä tekoja, tiedon jakamista ja kannustavaa ilmapiiriä.

Onneksi meillä on nojatuolit ja toistemme tarinat, kirjat, elokuvat, taide ja mielikuvitus.

P.S. Muistakaa äänestää!

Käyn valolla ja kahvilla

Muistin yhtäkkiä että minullahan on blogi ja ilahduin! Pidän siitä, että tämä on ja pysyy, muuttuu vuosien varrella, mutta sitten kuitenkin on aina se tuttu paikka jonne palata. Sanojen, kuvien ja ajatusten kohtaamispaikka. Kuin lempikahvila, jonne voi aina palata ja tuntea olon kotoisaksi, tai päiväkirja jota kirjoittaa silloin kun huvittaa, ilman paineita.

Huomasin, että pari kuukautta sitten kirjoitin kuinka selvitä talvesta. No, tässä sitä ollaan, valon puolella! Vuoden alku on mennyt nopeasti ja sellaisena lievänä vuoristoratana, kuin elämäni tuntuu aina menevän. Hyvä mieli, onnellisuus ja kiitollisuus kuitenkin päällimäisenä.

Olen lukenut paljon ja löytänyt äänikirjat, sillä latasin ennen joulua Bookbeatin. Äänikirjoista on tullut minulle hyvä unilääke. En muistanutkaan kuinka rauhoittavaa on kun joku lukee sinulle “iltasatuja”. Olen kuunnellut Maria Veitolan kirjan (kiinnostava), Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (pidin lopulta kovasti), Katja Kärjen Jumalan huoneen (suosittelen!) ja Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentson, joka jäi pyörimään mieleen, liikutti, muistutti, ahdisti, itketti ja jota ajattelen edelleen monta kertaa päivässä.

Yöpöydällä on kesken Haahtelan Tähtikirkas, Lumivalkea ja lukulistalla Turusen Sivuhenkilö. Aloitin myös kuuntelemaan Eeva Kilven sinistä muistikirjaa, mutta se tuntui tähän hetkeen liian surulliselta.

Onko teillä kirjasuosituksia?

Kevään valo on tuntunut ihanalta ja varsinkin ne päivät kun olen istunut kotona valoisaan aikaan ja kuunnellut levyjä, juonut kahvia. Kokonaisia levyjä. Hiljaa, kuunnellut. Ei vain katkonaista ääntä, hyppelyä, vaihtamista, keskeytyksiä, levottomuutta. Vaan teos, kokonaisuus.

Olen hokenut pakahtuneena rakastavani, aina kun on näkynyt valoa, olen ollut kotona, käynyt musiikilla, valolla, kahvilla, hiljaisuudella, rauhalla, kauneudella ja rakkaudella.

Olen matkustanut junalla Turkuun ja Tampereelle, nähnyt ystäviä, suunnitellut mökkireissuja ja seuraavia näkemisiä, se on tuntunut tärkeimmältä.  Monet ystävät asuvat eri kaupungeissa ja silloin kun kohdataan, aika pysähtyy. On vain se hetki, johon haluaisin jäädä. Yksi ilta tuntuu viikonlopulta. Vatsanpohjanaurut ja itkut vievät pitkälle. Viisaat neuvot tallentuvat mieleen ja mietin, että välillä itse elän niin sumussa, etten näe metsää puilta.

Tällä hetkellä ikävöin perhettäni, mietin koska nähdään.

Olen tietoisesti koittanut rauhoittua, olla vain ja keskittyä hengittämiseen. Varsinkin silloin kun menen liian lujaa ja luulen, että niin on mentävä tai kaikki räjähtää käsiin. Vaikka juuri siksi kaikki räjähtää käsiin.

Vedän syvään henkeä ja pysähdyn. Viime vuosi tuntui niin stressaavalta, että olen muistuttanut itseäni siitä, ettei kaikkiin asioihin voi vaikuttaa ja että joskus voi vain antaa olla. On paljon kivempaa olla leppoisa ja ajatella ettei asiat ole niin justiinsa, ei niin väliä, tulee kun tulee, menee kun menee, kaikki aikanaan.