Sunnuntaiterkut!

Haluaisin avata tätä kevättä, sitä miksi blogissa on ollut niin hiljaista ja mitä kaikkea on tullut mietiskeltyä hektisen kevään aikana, mutta oikeastaan paljon kivempaa on vain keskittyä kevyeen ja jakaa leppoisia sunnuntaikuvia, kun niitä tuli pitkästä aikaa napattua.

Ja iloita siitä, että on valoa, vapaapäiviä, kevätkukkia, linnunlaulua, ystäviä, kakkua ja sunnuntai, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi ehkä laittaa housut jalkaan, kun on tulossa kavereita kylään.

Pitkästä aikaa tuli laitettua herkkuja pöytään nyyttärihengessä ja istuttua koko päivä höpisemässä kaikkea, kevyttä ja vakavaa. Mukana oli myös maailman pehmein ja leppoisin koirakaveri, joka sai rapsutteluterapiaa hetkeksi varastoon. Tai siis minä sain. En tiedä kummalle se oli mukavampaa, koiralle vai rapsuttelijoille. Ehkä meille, sillä koira olisi ottanut mieluummin herkkuja pöydästä, jos olisi saanut valita niiden tai rapsutusten väliltä.

Hedelmät ja suklaamössökakku.

Kaverikuva!

Brunssivieras ottaa rennosti.

Advertisements

Pehmeitä päiviä, rooibosta ja ankeita kirjoja

Viikonlopuissa on mukavaa pehmeyttä. Nukun pitkään ja koska toinen nukkuu vielä pidempään, kömmin viereen. Puen kesävaatteiden päälle talvivaatteet, koska kesävaatteet ovat pehmeät ja talvivaatteet lämpimät. Päätän etten lähde ulos, koska on harmaata ja harmaina päivinä saa olla sisällä. Ehdotan rooibosteetä, laitan teen hautumaan ja tunnin kuluttua kuulen keittiöstä, että on varsin vahvat teet hautumassa. Muistutan itseäni, että teehetkeä olisi syytä kunnioittaa ja suoda keskittymistä sen muutaman minuutin verran.

On ollut keskittymisvaikeuksia muutoinkin. Maalaaminen tekee sitä, sillä se saa aina niin pauloihinsa, että kaikki muu meinaa peittyä alle ja huomaan, että ajatukset ovat työhuoneella. Unohtelen ja sekoilen, pyytelen anteeksi.

Luin Muumipappa ja meri-kirjan iltalukemisena. Luen joskus uudelleenkin, sillä se oli niin ihana, eikä minun ole ollenkaan mahdotonta lukea lempikirjoja useaan kertaan. Ja kirjoihin olen taas uppoutunut, sillä nyt on kirjahylly kaivettu varastosta ja koottu parin uuden lisäosan kanssa! Sitä järjestäessä löytyi paljon luettavaa ja syttyi taas suuri inspiraatio kirjoihin. Tosin tällä hetkellä luen niin kylmän oloista kirjaa, että mietin koko ajan sen keskenjättämistä ( Don DeLillon Nolla Kelviniä). Ennen en koskaan lopettanut teosta kesken, sillä ajattelin että on annettava mahdollisuus ja etten voi nähdä kokonaisuutta, jos en tiedä kaikkea. Sittemmin peruin päätökseni ja ajattelin että elämä on liian lyhyt ankeisiin kirjoihin ja muihinkin ankeisiin asioihin. Tällä hetkellä en tiedä kummin ajatella, mutta aion silti lukea DeLillon kirjan loppuun, sillä haluan sittenkin tietää miten siinä käy.

Hetki sitten istuin vielä nojatuolissa lukemassa, kunnes valo alkoi asteittain hiipumaan ja jäljellä oli hämärää ja siristelyä. Ehkä vielä kuppi rooibosta ja keittiöön vahtimaan hautumista.

Ja kävinpäs sittenkin ulkona, sillä halusin käydä syömässä Döner Harjun salaatin, jossa on hummusta, sydänsalaattia, sikurisalaattia, munakoisoa ja kaikkea ja joka oli muuten niin hyvää, että KÄYKÄÄ, jos kohdille osutte. Niin ja sitten oli nähtävä myös Rauha Mäkilän näyttely Helsinki Contemporaryssa, sitäkin suosittelen!

Leppoisaa viikonloppua! (Meinasin kirjoittaa sunnuntai-iltaa, koska tuntuu ihan sunnuntailta ja olenhan aina edellä aikaani.)

Uusia maalauksia! / Mini paintings!

Vuosia sitten pidin näyttelyn nimeltä A match made in heaven. Näyttelyssä oli esillä pieniä maalauksia, joiden lähtökohtana oli kahden värin yhdistelmä, herkullinen liitto, se kuinka erilaiselta sama väri näyttää eri värien rinnalla.

Yksinkertaista, mutta niin inspiroivaa ja koukuttavaa!

Nyt kun työhuoneella on ollut menossa vimmainen värien sekoittelu ja pitkän muotokuvallisen kauden jälkeen on ollut ihanaa tehdä taas jotain erilaista, huomasin että väriparit palautuivat mieleeni. Aloin nähdä ihania yhdistelmiä kaikkialla. Muistin vanhan teossarjani ja aloin jatkamaan sitä. Nyt ensimmäiset maalaukset ovat valmiina!

Kaksi alempaa kuvaa ovat näyttelystäni silloisessa OVVN-liikkeessä, vuodelta 2012

Näiden maalauksien juju on myös se, että niitä voi pitää kummin päin vain ja kun niitä katsoo sivulta, jokaisen reunat ovat myös erilaiset ja reunat tuovat vielä muutaman värin lisää yhdistelmään. Lisäksi teokset pysyvät pystyssä, joten niitä ei ole pakko ripustaa seinälle.

Kaikki edelliset värimaalaukset löysivät silloin kodin ja onkin ollut ihana saada myöhemmin kuvia teoksista ja nähdä miten kivasti niitä on ripustettu ja sommiteltu ja kuinka erilaiselta ne näyttävät eri paikoissa. (Minulle aina yksi kivoimmista ja kiehtovimmista jutuista!)

Päivitän näitä maalauksia myöhemmin nettisivuilleni, mutta jos haluatte nähdä jo valmiina olevia tarkemmin tai haluatte jonkun maalauksen kotiinne, niin laittakaa viestiä (saijastarr@gmail.com), niin minä pistän maalauksen pakettiin ja postiin! ❤

Sunnuntaiterveiset työhuoneelta! / Hi from the painting studio!

Hei pitkästä aikaa ja terkut työhuoneelta!

Alkuvuosi on ollut värikäs. Tammi-ja helmikuu on tuntunut paljon pidemmältä ajalta, yllättävän hyvällä tavalla. Olen maalannut paljon ja löytänyt ihanan, itselleni sopivan rytmin elämään. Ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen, joka tuntuu oikeasti omalta. Herään yhdeksän aikaan, käyn suihkussa ja syön aamiaista, matkaan työhuoneelle yhdeksitoista ja maalaan kuuteen tai seitsemään asti. Muutaman päivän viikossa käyn myös töissä keskustassa ja silloin työpäivä on saman pituinen.

Olen onnellinen, että minun ei tarvitse herätä enää väkisin järjettömän aikaisin ja pakottaa itseäni menemään aikaisin nukkumaan, sillä olen hyvin huono nukahtaja ja levoton nukkuja. Toki työ tuntuu näin vievän suurimman osan päivästä, kun illalla olen vasta niin myöhään kotona, mutta se ei haittaa, koska olen selvästi tyytyväisempi nyt kuin viime vuonna epäsäännöllisessä vuorotyössä.

Työhuoneella olen ollut niin uppoutuneena abstrakteihin muotoihin ja pastellisiin sävyihin, että näen herkullisia väriyhdistelmiä kaikkialla. Ihmisten vaatteissa, talojen seinissä ja pilvissä taivaalla. Kuvaan niitä tai kirjoitan äkkiä ylös ennen kuin unohdan. Betonirakennukset ja elementtitalotkin ovat sävyjä täynnä ja kiinnostavia sommitelmia on kaikkialla. Siirrän niitä kankaalle ja teen loputtomia yhdistelmiä kyllästymättä millään. Tekeminen ruokkii itseään, kuten aina kaikessa.

Abstraktien muotojen sekaan syntyy välillä vaikka kala tai hattu, koska satun miettimään kalaa nimeltä Anssi, jonka hautajaisiin sain kutsun muutama viikko takaperin. Tai hattu, koska työhuoneella on välillä kylmä ja tuplavillasukat eivät meinaa riittää.

Juon piparminttuteetä ja syön riisikakkuja banaanilla ja suklaalla. Tauot menevät tuijottaessa maalauksia välillä niin intensiivisesti, että ajankulu katoaa.

Värit tekevät onnelliseksi, kuin myös tämä lisääntynyt talvipäivien valo ja se, että sunnuntaita on vielä jäljellä hyvä tovi. Nautitaan, siis.

On aamu, onni, valo ja kokonainen elämä

On aamu ja hamuan pimeydessä nauhaa, joka avaa verhot veto vedolta. Tunnen kosteuden ja viileyden. Näen pisaroita. Olen unohtanut sulkea sisemmän ikkunan. Huoneeseen huokuu sameutta, kirpeän kosteaa ilmaa ja vähän lämmintä valoa.

Pisaroista on muodostunut kaunis helmiverho ikkunaan. Jään ihailemaan näkyä ja mietin, että onneksi ikkuna jäi auki. Onneksi on aamu, pisarat, valo ja kohta tuoksuva kahvi.

Olen pitänyt tammikuuta hyvänä. Nähnyt värejä ja muotoja kaikkialla. Maalannut unissa ja valveilla. Ollut yhtä väriä ja muotoa. Se on kannatellut pimeydessä. Se ja kaikki pullat jotka olen syönyt.

Hämmennän itseni tajuamalla etten haaveile kovinkaan paljon mistään juuri nyt, sillä on ihan hyvä. Jos saisin valita lähdenkö huomenna rantalomalle vai työhuoneelle, olisi vaikea valita, sillä tekee mieli vain maalata.

Sunnuntai. Äänestyspäivä. Kolmas kuppi kahvia-päivä. Ystävän syntymäpäivä. Rakkaudesta-päivä. Hiljainen, rauhallinen, hyvä päivä.

Kameran edessä ja takana / Tuttuja kulmia uusin silmin

Tammikuun Deko toi iloa, muiston kesästä, valosta ja tästä kodista kansien väliin. Kiehtovaa nähdä oma koti toisin silmin. Näyttää aina ihan uudelta, erilaiselta, jopa hehkeältä. Saattanee johtua siitä, että nurkat on putsplank ja kaikki kivasti järjestyksessä. Vissi ero vaikka tähän hetkeen, kun täällä vällyjen välissä niistelee, pyykit roikkuu oven pielissä ja siellä sun täällä, silityslauta keskellä olohuonetta, keittiön pöytä muutaman aamiaisen, lounaan ja illallisen jäljiltä ja vähän lehtiä, piirroksia ja kyniä siihen päälle.

Oli muuten hauska, villi ja tehokas päivä tuo kuvauspäivä silloin. Tuntui kuin olisin tuntenut kuvaajana toimineen ihanan Suvi Kesäläisen jo pitkään, kuten myös jutun kirjoittaneen Riikka Siusluodon. Varsinaissuomalaiset sielut löytävät ja tunnistavat kyllä toisensa!

Kesä ja valo, kuinka ikävöinkään. Mutta tulossa se on, hitaasti sävy kerrallaan.

Vuoden vaihtuminen on hyvästä

Pidän siitä että vuosi vaihtuu. Ja nimenomaan juuri tähän pimeimpään vuodenaikaan. Se antaa voimaa. Luo rajan vanhan ja uuden välille. Katkaisee/ kääntää lehden / puhdistaa / erottaa.

Uusi vuosi, erilainen, parempi. Paljon parempi.

Päivästä, tunneista, minuuteista ja sekunneista se on kiinni, uskokaa tai älkää.

Ja kas,

niin on uusi mieli ja kirkkaammat ajatukset.

Minusta on kivaa välillä kellua kuplassa, samean pehmeässä harhassa, sillä pidän siitä, että osaan huijata itseni paremmalle tuulelle, elämän valoisammaksi ja rajat pehmeämmäksi. Siihen riittää vain vuoden vaihtuminen.

Muistan kirjoittaneeni joskus siitä, millaisena näen ajan. Ja kysyneeni kuinka teidän aika kulkee? Ympyränä, vuoristorataa, sekavana metrokarttana, suorana viivana tai jollain muulla tavalla? Minun aika on viiva. Luotisuora. Kaikkea on sen ympärillä. Sattuu, tapahtuu, mutta aika on suora kuin rypytön paperi. Välillä hitaasti etenevä viiva, mutta lähes aina liian nopea. Hirveä tahti. Tekisi mieli vetää köydestä, hidastaa, jarruttaa.

Yleensä haluan olla ajattelematta aikaa.

Jostakin syystä joka toinen vuosi elämässä tuntuu välivuodelta, koen rauhattomuutta, tahmeutta ja jähmeyttä.  Sitten tulee (onneksi) taas vuosi joka pistää tuulemaan. Näyttää kuinka tehdään niitä asioita, joissa se onni asui. Tulevasta vuodesta tulee sellainen.

Kuinka mukavaa on kirjoittaa ajasta, niin kuin en ollenkaan olisi osallisena siihen, sen kulkuun ja tuntuun,

siihen miten rakennan.

Olen hidas muutoksissa. Pohdin, kääntelen, vääntelen, pelkään. Etsin uskoa itseeni ja toiveisiin. Mutta aina tulee se päivä, jolloin syntyy päätös. Ja se on aina juhlallista. Yhtäkkiä mieli onkin keveämpi, varmuudesta keveä. Tai ainakin siitä taakasta, jonka asioiden jatkuva pohtiminen on aiheuttanut.

Tänä vuonna haluan tehdä arkiset asiat itselleni helpommaksi. Elää niiden kanssa paremmassa sopusoinnussa. Teemme ystäväni kanssa joka vuosi toivelistan uudelle vuodelle. Siinä on aina samoja asioita, yhä abstraktimmassa muodossa. Ei päätöksiä, ei lupauksia, vaan toiveita ja kivoja juttuja. Ihan vain muistutuksena kuinka käyttää aikaa, niin että sen kulumisen unohtaa.

Ihanaa, valoisaa ja onnellista uutta vuotta!