Elämästä ja Helenestä

Vihdoin yli viisisataa sivua kauniin kuvaavaa ja raa’an rehellistä tajunnanvirtaa on kulkeutunut lävitseni Rakel Liehun kirjoittaman kirjan Helenen kautta. Tajunnankieltä, haluan sanoa. En voinut vielä aloittaa uutta kirjaa ennen kuin ajattelen vielä Helenen elämää, jossa oli niin paljon kipua ja painoa ja väkevää tunnetta. On irtauduttava ja pidettävä hiljainen hetki kirjojen välissä.

Kuinka osaisin tarttua uuteen tarinaan, kun pyyhin vielä kyyneleitä?

Kuolema on läsnä koko kirjan ajan, mukana siinä kuin sen kuuluisi / niin kuin sen kuuluu kävellä käsi kädessä elämän kanssa. Se sai ajattelemaan niin paljon kaikkea: sitä mustaa/tuntematonta itseään, elämää jossa olemme kiinni, katsomista, aistimista, maalaamista, taiteen merkitystä itselle ja muille, ihmisten kohtaamista, yksinoloa, yksinäisyyttä, hyväksymistä, hyväksyntää. Niin paljon aiheita, niin vähän aikaa, ajattelisi Helenekin ehkä, minäkin.

“Taide on kieltä. Älköön se edes yrittäkö tulla ymmärretyksi. Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan?”

Rakel Liehu (Helene)

“Vetänyt viivan kukka-asetelmaan tänään. Omaksi iloksi. Heleämpi nyt.

Ei se valmis ole- kuka voisi sanoa työstään: valmis.

Huomenna hipaisen siihen tumman pilkun. Ehkä raaputan siitä jotakin turhaa pois. ”

Kun aloin lukemaan Helenä, en vielä tiennyt marraskuussa aukeavasta Ateneumin näyttelystä. Marraskuun pimeyteen jotain, jota odottaa! Ostin myös liput näytelmään, jonka päästin käsistä keväällä Jurkassa, mutta joka onneksi saa jatkoa Ateneumissa, Minä maalaan teidät kaikki. Ja sitten on vielä nämä luennotkin! Jonkinlainen huuma, huomaan. Huuma, jota tarvitsen syksyyn.

Kirja sai minut myös haluamaan Tammisaareen, synnyinkaupunkiini, jossa olen käynyt viimeksi kolme vuotta sitten ja jossa Helene pitkään asui. Nämä kuvat ovat sieltä (paitsi tuo ylempi ruusukuva Japanista). Talvella pidän vähän lomaa, vuokraan jonkun majatalon päiviksi ja käyn katsomassa noita maisemia. Olisipa silloin kuulaan kaunis talvisää, huurua ja valkeutta.

Tämä valo, joka nyt tulvii ikkunoista, kun istun kirjoittamassa, laittaa silmät sirriin ja saa ajattelemaan pakkasia. Jos ulkona olisikin kirpeä ilma, höyryä hengityksestä ja raikkaus täyttäisi pään. Mikä ihana vaihe!

Taidan olla syksyssä, talven puolella. Hyväksyn ja iloitsen kun siltä tuntuu. Eilen poltin ensimmäiset syksyn kynttilät. Sienirisottoa ja jazzia ystävien kanssa. Tule vain, talvi.