Hiljaisuus ja huhtikuu

Hei,

On tasan kolme kuukautta siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Tuntuu että siitä on vain pieni tovi, joka johtunee siitä että kirjoitan usein päässäni, luonnostelen ajatuksia, hahmottelen, kirjoitan muistiin. Tätäkin olen aloittanut kirjoittamaan lukuisia kertoja, aina sen muutaman lauseen, jotka typistyvät luonnoksiksi luonnoksien perään. Mieleni on ollut yhtä hiljainen, kuin kaupungin pitkät kauppakadut. On ollut vaikea sanoittaa.

Niin kuin varmasti meistä jokaisella, on minullakin ollut poukkoileva mielialakaari tämän tilanteen alusta päivään jossa nyt elämme. Ahdistuksen, epämääräisyyden ja huolen kautta olen siirtynyt rauhallisempaan hyväksyntään ja odottavaan päivä kerrallaan- elämään.

Ironista kyllä, juuri sellaiseen tapaan, jota olen aina elämässä opetellut.

Päivät ovat olleet hiljaisia, samanlaisia, hyvällä tavalla hitaita ja rauhallisia ja samaan aikaan uudenlaisia, erilaisia, outoja.

On huoli, ihmetys ja odotus. On kysymyksiä, valintoja ja hyväksymistä. On myös onni, rakkaus ja onnekkuus, syvä kiitollisuus. On syyllisyys jälkimmäisistä, koska on huoli monista, ja samaan aikaan se pakahduttava kiitollisuus.

Ennen kuin tämä kaikki alkoi, olin kirjoittanut tänne näin:

“Oikeastaan tällaista elämää olen toivonut, tällaista olen sen toivonut olevan, päivä kerrallaan, rauhassa, ehtoja asettamatta. En enää pakota itseäni kävelemään rappusia, jos en jaksa (paitsi niinä päivinä kun on vähänkin energiaa, kävelen koska on ihanaa pystyä), en mene joogaan vaikka joogakortti kertoineen odottaa, koska tiedän että stressaan heräämistä ja vatsakipuja ja sitten en nuku. Menen sinä päivänä kun ihan sattumalta vaan siltä tuntuu.”

Enpä olisi uskonut silloin, että maailmassa jonkin ajan päästä olisikin tilanne, jolloin olen pakotettu elämään päivä kerrallaan, eikä joogaankaan ole pääsyä. Koko alkuvuosi alkoi jo rauhassa, kun päätin etten hötkyile, koska en yksinkertaisesti jaksa.

Nyt olen kuitenkin jaksanut, vähän enemmän. Ja joogannutkin. Ehkä olen päässyt raudanpuuteanamiastakin eroon, normaalimpaan tilaan, toivoakseni, sillä kaikki oli pitkään niin hidasta, vaikeaa ja kipeää. Olen saanut ja voinut levätä. Olen hoitanut itseäni uudella ruokavaliolla (fodmap) ja löytänyt ratkaisuja vatsaongelmiin (ibs), jotka masensivat liikaa. Olen ollut tästä niin onnellinen, että tekisi mieli toimia siitä ilosta auttavana konsulttina, nyt kun voin vihdoin paremmin ja ymmärrän edes vähän syitä ja seurauksia.

Elämässäni uusia asioita ovat videopuhelut.

Äidin hymy viuhtoo ylös ja alas ja sivuille, katon ja varpaiden kautta. ❤ Lämmittää niin, että tämä tulee varmasti jäämään meidän tavaksi, sillä näemme normaalistikin liian harvoin.

Ystävien kanssa aamukahvit, päivälliset ja perjantaiskumpat. Ystäviä on ikävä ja videopuhelut kasvattavat ikävää.

Uutena rutiinina on myös aamiaiset metsässä, kahvia termariin, eväät reppuun, pitkät kävelyretket luontoon aikaisin aamulla kun on vielä hiljaista eikä montaa ihmistä liikkeellä. Jostain syystä olemme molemmat alkaneet herätä hämmentävän aikaisin ja käyttäneet sitä hyödyksi aamuretkiin. Päivät myös tuntuvat hassun pitkiltä, kun on viettänyt monta tuntia ulkona merellä ja metsässä ja kotiin tullessa voi viettää uuden aamun ja keittää toiset kahvit.

Rakastan kävellä, jaksaisin kävellä maailman ääriin, mutta juoksuun jalka ei vielä taivu.

Olen ollut onnekas siinä, että elämässäni lähes kaikki asiat ovat pysyneet muuttumattomana, työhuone ja siellä yksin maalaaminen, muut työt pienillä vähennyksillä entisellään tai etänä, koti ja puoliso rakkaana turvapaikkana. Nautin yksinolosta, rauhasta ja kotielämästä. En nauti kauppareissuista sen enempää kuin koskaan ennenkään.

Silti tuntuu kummalliselta, erilaiselta, siltä kuin kaiken päällä leijuisi jokin painostava peitto, vaikka aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.

Ja se on paistanut. Niin, että säteet osuvat joka nurkkaan. Lämmittävät selkää ruokapöydässä, asettavat kunkin esineen vuorollaan valokeilaan. Valo saa kukat puhkeamaan kukkaan minuuteissa ja kasvit kärvistelemään janoa ikkunalaudoilla.

Kevät avaa kaikki aistit.

Pääsin alkuun, tavataan täällä pian.

 

Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. ❤

Kuinka selvitä talvesta / How to survive the winter

Kuinka selvitä talvesta?

-tee kotiin kevät

-muuta ulkomaille

-lopeta työt ja pysy talvi kotona

-aloita joku uusi harrastus, joka vie niin mukanaan ettet huomaa talvea (mikä?)

-hanki kylpyamme ja täytä se kosteusvoiteella / jollain paksulla rasvalla / kookosöljyllä ja kylve kosteusvoiteessa joka päivä

-jos käyt vielä töissä, kuuntele black metalia työmatkoilla

-älä käy suihkussa tai kastele itseäsi muutoinkaan

-hanki pilkkihaalari

-sähkösukat?

-kirkasvalolamppu ja d-vitamiinia

-etsi lunta

-vuokraa palju / sano kaikkiin paljukutsuihin kyllä! (ei toimi tuon kohdan kanssa, jossa neuvottiin olemaan kastumatta)

-keitä teetä ja katsele lomakuvia

Hetki sitten sain ihan naurettavan lapsellisen raivokohtauksen talvelle, kylmälle, säryille, pimeydelle ja arjelle. Huusin kuinka vihaan sitä ja vihaan tätä. Mutta sitten seuraavana päivänä paistoikin aurinko, sain olla aamun rauhassa kotona ja huomasin hokevani kuinka paljon rakastan aurinkoa, aamuja ja valoisaa kotia. Vihaan tai rakastan, kuinka teiniä.

Mutta sen raivoilun jälkeen hengitin hetken, kaivoin esille kutimet ja pastellilangat. Istahdin nojatuoliin, etsin Areenasta dokumentin Tove Janssonista ja aloin kutoa. Inspiroiduin Tovesta.

“Voisin oksentaa muumipeikkojen päälle.” Sanoi Tove, kun olisi halunnut vain maalata.

Kaipasin vielä lisää ja katsoin dokumentin J. Karjalaisesta, Amy Winehousista ja vielä Janis Joplinista. Sen jälkeen päätin (koittaa) raivota vähemmän ja katsoa enemmän dokumentteja ja elokuvia. Ja kutoa.

Oikeastaan parasta talvella on kerätä inspiraatiota varastoon näkemällä ystäviä mahdollisimman usein ja paljon, koska ystävissä on taika saada olo aina ihanaksi. Ja ihan sellaisenkin väläyksen sain päähän, että tämähän on parasta aikaa hengailla museoissa, kirjastoissa, taidenäyttelyissä ja käydä leffoissa. Joten koitan nyt keskittyä enemmän kivoihin asioihin ja lakata ruikuttamasta. Ja kaivan lomakuvat esille ja kirjoitan rannoista ja simpukoista.

Ja katselen näitä ihania valkeita talvikuvia ja valohetkiä.

Ja uusi joululahjakirjakin odottaa lukemista! Odotan!

I’m not a big fan of winter time, especially because it’s not snowy nowadays. I suffer from darkness and cold and always dream about living somewhere warm for half of the year. But now I’m trying to change my attitude because I kind of just realized that IT IS OK to just relax and collect some inspiration for lighter days. I don’t need to do something all the time and feel bad if I just watch good documentaries and movies every evening (from 4pm when it already looks like midnight). I also plan to start visiting all the beautiful museums, art galleries, botanical gardens, libraries and other inspiring places in cold, grey days. And meet friends. (So not just dig in to home for the rest of the winter).

These wintery photos were taken in my childhood town at Christmas. It was so beautiful and magical!

Vuosi, ja seuraava / This year and the next one

Juttelin tutun kanssa innostuneesti uudesta vuodesta. Siitä kuinka kivaa on, että vuosi vaihtuu ja kuinka paljon molemmilla on jo suunnitelmia. Puhuimme myös uusista kalentereista, jotka on tietenkin jo hankittu ja siitä kuinka ne ovat jo käytössä.

Ai mikä hetkessä eläminen?

Nyt kun sattuu vain olemaan sellainen olo, että tämä hetki on yhtä höttöä ja epämääräistä mönjää, eikä yhtään kiinnosta mikään muu kuin tästä nuhjuisesta mössöstä eroon pääseminen. (Ja voisin paeta oloa vaikka katsomalla loppuvuoden Netflixiä. )

Mutta epämääräisestä höttöolosta eroon pääseminen onnistuu tietenkin taas niin, että vain päätän uuden vuoden alun alkavan ilman kaikkea “vanhaa” ja ankeaa. Niin kuin päätän joka vuosi. Rakastan sitä “katkosta” ja käännettä, sivun vaihtamista. Tarpeellista pysähdystä/ irtipäästämistä /kliseistä uuden alkua. Tajusin, että kirjoitin lähes samoin viime vuonna ja allekirjoitan edelleen joka sanan. Ja myös sitä edellisen vuoden ajatukset. Aivan kuin toistaisin itseäni?

Vuosi on ollut henkilökohtaisesti kökkö. En edes jaksa sanoa raskas, koska olen väsynyt siihen raskaaseen sanaan. Enkä jaksa kieriskellä kökköyksissä ja raskauksissa. Haluan vain kevään, valon, inspiraation, maalaushetkiä, ulkoilua, hengittämistä, pysähtymistä ja kaikkea kivaa ja hyvää.

Haluan jättää taakse sen mitä pelkäsin tässä vuodessa eniten, aivan turhaan.

MUTTA, on tässä vuodessa ollut vaikka kuinka paljon hyvääkin! Paljon taidetta, työhuonetta, näyttelyt, ystävät, mökkeily, Vietnamin matka, KESÄ jne.

(Miksiköhän aina ajattelen vuoden kokonaisuutena ja siitä jää joko hyvä tai huono kuva?)

Oikeastaan tässä vuodessa on ollut ihan tosi paljon kivoja juttuja, mutta tyhmät terveysongelmat ovat varjostaneet koko vuotta niin, että on ollut vaikea olla täysin onnellinen. Ja pelkkä ajatuskin siitä on ollut niin ärsyttävä, että olen vain tsemppaillut menemään koko vuoden ja sen takia olo on uupunut, mutta kuitenkin ihan jees. Ja sitten toisaalta olen aika ylpeä siitä että olen jaksanut niin hyvin. Mutta se siitä.

Joten, UUSI VUOSI, TERVETULOA!

Ihanaa uutta vuotta teille, iloa, terveyttä ja rakkautta!

I already really look forward to the start of the new year. At the end of every year I feel the same, tired and thirsty for something new. Even though it’s just psychological that I feel things are somehow changing and the new year will always be better, I feel it important. It works for me. This year has been a bit tough for me because I’ve been fighting with stupid health problems but if I don’t think about them, all is good. The summer was lovely and hot, I painted a lot and had two exhibitions, I enjoyed all the summer cabin trips with friends and my dream of escaping Finnish November came true when we traveled to Vietnam. 

I wish you a happy, healthy and lovable New Year! 

Kameran edessä ja takana / Tuttuja kulmia uusin silmin

Tammikuun Deko toi iloa, muiston kesästä, valosta ja tästä kodista kansien väliin. Kiehtovaa nähdä oma koti toisin silmin. Näyttää aina ihan uudelta, erilaiselta, jopa hehkeältä. Saattanee johtua siitä, että nurkat on putsplank ja kaikki kivasti järjestyksessä. Vissi ero vaikka tähän hetkeen, kun täällä vällyjen välissä niistelee, pyykit roikkuu oven pielissä ja siellä sun täällä, silityslauta keskellä olohuonetta, keittiön pöytä muutaman aamiaisen, lounaan ja illallisen jäljiltä ja vähän lehtiä, piirroksia ja kyniä siihen päälle.

Oli muuten hauska, villi ja tehokas päivä tuo kuvauspäivä silloin. Tuntui kuin olisin tuntenut kuvaajana toimineen ihanan Suvi Kesäläisen jo pitkään, kuten myös jutun kirjoittaneen Riikka Siusluodon. Varsinaissuomalaiset sielut löytävät ja tunnistavat kyllä toisensa!

Kesä ja valo, kuinka ikävöinkään. Mutta tulossa se on, hitaasti sävy kerrallaan.

Lupa paeta, villapaidan alle tai etelään

Hei te siellä sunnuntaipuuhissanne, mitä kuuluu?

Olen muutaman päivän hissutellut menemään. Hautautunut jättimäisen sammalenvihreän muhkuvillapaidan alle. Villasukat jalassa, teekuppi kädessä. Korkeintaan keksinyt tekosyyksi kauppareissun vähän kauempana sijaitsevaan ruokakauppaan, jotta en viettäisi ihan koko päivää sisällä.  Lempityyppi lähti matkoille lämpimään ja jätti minut tänne kastelemaan kukkia, pitämään taloa ja kertomaan kiinnostavia kuulumisia Helsingin harmaasta säästä, jännittävistä työpäivistä ja elämän suurista koettelemuksista.

Lähettelee kuvia ja videoita vihreydestä, auringosta ja parvekkeesta täynnä kukkia. Minä lähetän kuvan Stokkan joulukuusista ja jouluvaloista.

Tämän päivän agendani on ollut:

-kofeiinittoman vihreän teen osto, jotta teetä voi ryystää vielä myöhään illallakin.  Ostin sen vihreän teen lisäksi myös laventelisuklaata, sappisaippuaa ja hohtavaa silmänympärysvoidetta (ymmärrätte varmaan).

-tahranpoisto lempineuleesta (Miksi jokaIKISEEN lempivaatteeseen tulee aina joku kamala tahra, reikä tai muu katastrofi, mutta kaikki muut vaatteet säästyvät iloisen tyytyväisenä kaikelta pahalta?)

Jaah, no siinä ne sitten olikin. Sunnuntai, katsos. Ei sunnuntaisin tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Eikä myöskään pyhäinpäivisin. Vapaapäivisin. Kökköpäivisin.

Kello 15.20 koti pimeni. Napsautin kaikki pikkuvalot päälle ja keitin jasmiiniteetä.

Mietin äitiäni, joka aina kehuskelee, kuinka pimeys ei tunnu hänestä missään. Että on vain mukavaa, kun on pimeää. Ei ahdista sitten yhtään.

Vaikea ymmärtää.

Haluaisin vain pukeutua kaikkeen vaaleanpunaiseen, lämpöhattaraan, maalata pelkästään pastellivärejä, istua kylvyssä, tuoksua kukilta ja ostaa kukkia, häikäistyä auringosta. Sen sijaan hankin jättimäisen, lämpimän ananasviltin, johon voi kääriytyä turvaan marraskuulta.

Seuraavaksi päivän kolmas kupillinen teetä, kirjan viimeistely ja uuden aloittaminen…

Tarpeelliset kotipäivät / Days at home

Viimeinen kuukausi on ollut sellaista väsymystä joka tuntuu kaikkialla kehossa ja lopulta kasvaa liian isoksi möykyksi ja räjähtää. Tiedän, että olisi pitänyt levätä välillä, mutta aina se ei tunnu olevan mahdollista. Joskus kaikki vain kasaantuu ja hommat täyttävät päivän jokaisen tunnin.

Pari viikkoa sitten vietin kaksi päivää metsässä. Lähdin aamupäivällä, tulin alkuillasta takaisin. Ja sama uudestaan.

Puiden alla hartiat laskeutuivat. Ne laskeutuivat niin, että yhtäkkiä purskahdin äänekkääseen itkuun siitä onnesta, että tuntui vihdoinkin kevyeltä. Siellä metsässä, havisevien puiden ympäröimänä kun oli niin hyvä olla. Rauhallista, kaunista, hiljaista, raikasta. Metsä on paras stressilääke, ihanin, hellin ja toimivin.

 

Sen jälkeen tietysti sairastuin ja nyt olen kotihengaillut useamman päivän. Flunssa tuli tavallaan ihan hyvään aikaan, on ollut hyvä olla kotona ja kerätä voimia. Nyt olo on jo parempi, olen saanut järkevämmästä päivärytmistä kiinni. On hyvä olla, inspiraatiota ja energiaa tehdä asioita.

The last month has been so busy with everything that I’ve been really looking forward to spending more time at home doing nothing and just charging my batteries. Well, then I got a flue that forced me to slow down. It doesn’t feel that bad because it’s so grey and rainy outside.

Luckily I feel better already and I have more energy to do things and slowly arrange my weekdays to be less stressful. 

Juhlia, arkea ja uusia alkuja / Parties, weekdays and new beginnings

Kuukausi sitten kirjoitin viimeksi. Sen aikana on tapahtunut paljon kaikkea.

Sain uuden, ihanan kummipojan, jonka nimiäisiä vietimme ystävien saaressa. Lempisaaressani. Olin töissä Habitaressa huiman intensiivisissa tunnelmissa, Mujin Pop up-kaupassa. Pääsin työhaastatteluun. Kävin katsomassa Q-teatterissa upeasti lavastetun ja puvustetun Tavallisuuden aave-näytelmän. Istuin iltaa ystävien uudessa kodissa, syötiin vietnamilaista ruokaa, juotiin viiniä ja kuunneltiin huonoa musiikkia. Ja vähän hyvääkin.

Vietimme perinteisiä rapujuhlia Käpylässä ystävien kanssa ties kuinka monennetta vuotta. Aloitin uuden työn haaveilemassani ihanassa, vastuullisessa ekologisten tuotteiden liikkeessä. Vietin syntymäpäivääni harjoittelemalla uudessa työpaikassa ja joustin ikuisesta periaatteestani olla tekemättä töitä syntymäpäivänä. Irtisanouduin haikeana vanhasta työpaikastani ja koitin tehdä miljoona latteartia  ja juoda espressoa varastoon. Juhlin ystävän syntymäpäiviä heidän uudessa, kodikkaassa puutalossa ja söin elämäni övereintä sateenkaarikakkua.

Sellaista kaikkea. Paljon juhlia, vielä enemmän töitä.

Nyt juon kotona kauramaitoon tehtyä kurkumajuomaa inkiväärillä, hunajalla, tähtianiksella, neilikalla ja chilillä. Ja niistän. Ja aivastelen.

A month has gone since I last wrote. A lot has happened during that time. I started a new job and I’m excited about it! I have been celebrating a lot too. I got a new lovely godson, had my birthday, and celebrated friends’ birthdays and so on. I also worked a lot! So much that I got a flue. So now I’m just sitting at home drinking turmeric latte made of oat milk and flavored with honey, chili, ginger, carnation and star anise.

On ihan helppoa / It’s easy

On ihan helppoa tuijottaa tyhjyyteen, unohtua lauseeseen, pysähtyä ilman että siinä hetkessä tajuaa pysähtyneensä. Herätä kuin unesta ja muistaa yhtäkkiä missä on. Sitä voi ajatella keskittymisvaikeutena, kun teet jotain, sinulle puhutaan, sinä kuuntelet, kaikki puhuvat, kaikki odottavat ja yhtäkkiä jokin räjähtää. Kuppi/ kirja/ puhelin/  tippuu kädestä, törmäät oveen tai ihmiseen. Toisaalta se on keskittymistä, ei ollenkaan vaikeaa. Usein vain tilanteeseen sopimatonta keskittymistä, väärä asia, väärä hetki.

Siksi on kivaa, että on lauantai. Sellainen, ettei mihinkään kiire, ei mitään sovittua koko päiväksi. Toinen kuppi kahvia pressopannulla. Hän lukee, minä kirjoitan. Ikkuna on auki, lapsi huutaa, koira haukkuu, auto tyhjäkäynnillä, ovet käy. Silti hiljaista, ikään kuin.

Haluaisin muuttaa blogin nimen joksikin, joka liittyisi vähemmän kotiin. Vaikka koti onkin se paikka, jossa tunnen olevani turvassa, rauhassa herkkä, rauhassa heikko, kaikkea mitä kenenkään ei tarvitse tietää. Cosy home on vähän äklö nykyiselle minulle, mutta oli kovin sopiva silloin vuonna 2008 kun blogin perustin. En kyllä keksi mitään muutakaan nimeä. Ainoa joka tulee mieleeni on sana Sunnuntai. Koska sunnuntai on ihana, lempipäivä, pehmeä, kotipäivä, kaikki ihanat asiat-päivä. Siksi leikinkin sunnuntaita usein.

It’s easy to get lost in thought, to forget where you are and what you were doing. It’s easy to stare at a point and suddenly wake up from the dream and realize where you are. Somewhere doing something else than you remembered. I like to get lost even though some might call it a problem of concentration. Then, at least, I’m focused on something and that something is usually much more interesting to me.

Uutta seinällä / New Art on the Wall

Ihastuin yhteen taideteokseen niin paljon Kauppa & Galleria Rõõmin seinällä, että oli pakko juosta näyttelyn viimeisenä päivänä katsomaan oliko se vielä siellä. Onneksi oli! Nyt se löysi vihdoinkin sopivan paikan meidän kodista, kun viikonloppuna oli aikaa mallailla. Teos on Karkki Mäkelän ja nimi on Väärä elämä.

Yksi kirjanurkassa nojaillut julistekin, jonka löysin Amos Andersonin muuttomyynnistä, sai vihdoin kehykset ja päätin laittaa sen lähelle tietokonenurkkausta, jotta tylsin kohta kodista olisi vähän kivempi.

Voisikohan vähän useammin olla vapaita kotiviikonloppuja, jotta pyykkivuoret eivät aina olisi kahden metrin korkuisia, lattiat täynnä paikkaa etsiviä tauluja, siellä täällä puoliksi luettuja kirjoja ja pölypalloja kaikkialla?

I fell in love with a piece of art by Karkki Mäkelä at Shop & Gallery Rõõm so much that I needed to run there on the last day of the exhibition. Luckily it was still there. And now I’m a happy owner. I also hung up a poster that I bought from the Amos Anderson Art Museum. 

Kukkia ja taidetta / Flowers and Art

Tämä viikonloppu on ollut siitä harvinainen, että minulla ei ole ollut mitään suunnitelmia, töitä tai sovittuja juttuja. Mies lähti mökille ja linnoittauduin koti-ikävissäni neljän seinän sisälle ihanaan rauhaan ja yksinoloon. Niin tarpeellista ja mieltä rauhoittavaa olla joskus yksin kotona! Suunnittelin laittavani puhelimen kiinni ja uppoutuvani kirjoihin ja musiikin kuunteluun, mutta en ihan malttanut kuitenkaan täysin sulkeutua ulkopuoliselta elämältä. Mutta melkein.

Nukuin pitkään, söin aamiaista ja luin Armi Ratian elämänkertaa. Tein kahvia, jota join pitkin päivää hitaasti niin, että lopulta se muuttui jääkahviksi jääpalojen avulla. Siivoilin, pesin neljä koneellista pyykkiä. Kuuntelin uusia vinyylilevyjä, joita löysin kirpparilta. Etsin viherkasveille parempia paikkoja, sillä kärsivät raasut kuumuudesta, kun minä en malta pitää verhoja kiinni. Naulasin pari uutta taulua seinälle. Otin paljon valokuvia kukista ja tauluista, ja puhelinkuvia instagramiin. Lakkasin kynnet pinkiksi ja järjestelin vaatekaappia. Haahuilin ja nautin, ihan vaan.

 Sain ystävältä hehkuvan vaaleanpunaisen orkidean ja toiselta ystävältä neuleen, jossa on lempivärejäni vaaleanpunaista, mintunvihreää ja mustaa.

Päätin, että alan puhumaan niistä asioista joista haaveilen, niin kuin ne olisivat jo toteutumassa. Eli sitten kun, eikä sitten jos.

I have had a lovely weekend alone at home. My boyfriend was at summer cottage with friends, so I had a chance to just relax at home for a long time.