Jokaisena sunnuntaina ajattelen että tähän haluaisin jäädä

Jokaisena sunnuntaina herään ilman kellon soittoa. Yhdeksältä tai jälkeen. Avaan Radio Helsingin. Rakkaudesta-ohjelma, lempparini. Siinä soitetaan aina joku vinyyli alusta loppuun, a-ja b-puoli. Tänään Tom Waitsia. Sen jälkeen tulee Jazz kiinnostaa. Ohjelmien jälkeen siirryn omiin levyihin. Koko sunnuntai hyvää musiikkia.

Jokaisena sunnuntaina syömme yhdessä aamiaista ja siirrymme vähitellen omiin puuhiin, lukemaan, kirjoittamaan. Aurinkoisina päivinä teemme kävelyn, sateisina jäämme tyytyväisinä kotiin.

Tänään paistoimme pipareita, tein hehkuviiniä.

Neilikoita, tähtianista, appelsiinia ja appelsiininkuorta, hunajaa, punaviiniä.

Hän paistoi leivän. Tuntuu ihan joululta. Ja tuoksuu.

On vasta iltapäivä ja olen jo viettänyt kokonaiselta tuntuvan, onnellisen päivän.

Katsoimme Modern Love-sarjan viidennen jakson, joka oli mielestäni täydellinen kaikin tavoin.

Tirautin itkut. Ja sen jälkeen googlasin Sofia Boutellan. Ihana.

Heti aamusta, kun aurinko paistoi, kävelin keittiöön, katsoin ulos ja avasin ikkunan, mietin että tähän haluaisin jäädä. Tähän sunnuntaihin, ikuiseen sunnuntaihin.

Mietin kuinka saisin tämän olon, tunteen, rauhan, tunnelman jotenkin purkitettua varastoon, niihin päiviin jolloin kaikki asiat ovat vinossa ja vinksallaan.

Aamulla löysin uudelleen blogin nimeltä Piilomaja, jota muistin lukeneeni joskus aikoja sitten.

Pidin siitä edelleen kovasti, joten luin ja luin vaan. Harmi ettei blogi enää päivity. Löysin blogin kommenteista mielenkiintoisen ajatuksen, jossa joku Hemingwayn jostain novellista inspiroituneena kirjoitti elämäntarinansa kuudella sanalla.

Aloin heti miettimään omaani.

Miten kirjoittaisin elämäntarinani kuudella sanalla? Miten sinä?

Ehkä näin:

Paljon pieneen elämään, valtavan paljon onnea.

Oliko se tosiaan näin helppoa?

Tämä on ensimmäinen luonnos. Entä jos kirjoitankin joka päivä erilaisen ja niistä muodostuu jotain. Taide on ehkä saatava mukaan. Vai oliko se tuossa jo?

Tajuan ettei lause ehkä kerro kenellekään muulle mitään, vain itselleni. Onko silläkään väliä?

Tai kertoohan se, että olen onnellinen ja kiitollinen. Ja ettei se ole itsestäänselvyys.

Pidän sanoista ja niiden oikeiden etsimisestä. Hyvin usein tuntuu etten löydä juuri sitä mitä haen ja siksi tekee mieli kirjoittaa näin:

Paljon / liikaa / pienen / pieneen elämään, niin paljon unohdettavaa / pyyhittävää / käsiteltävää, valtavan paljon onnea.

Siitä olen onnellinen, että tuo loppu ei kaivannut muuta.
Olen onnellinen.

Kaikesta huolimatta Onnellinen.

Talviset luontokuvat hänen, @forage.fi

Elämästä ja Helenestä

Vihdoin yli viisisataa sivua kauniin kuvaavaa ja raa’an rehellistä tajunnanvirtaa on kulkeutunut lävitseni Rakel Liehun kirjoittaman kirjan Helenen kautta. Tajunnankieltä, haluan sanoa. En voinut vielä aloittaa uutta kirjaa ennen kuin ajattelen vielä Helenen elämää, jossa oli niin paljon kipua ja painoa ja väkevää tunnetta. On irtauduttava ja pidettävä hiljainen hetki kirjojen välissä.

Kuinka osaisin tarttua uuteen tarinaan, kun pyyhin vielä kyyneleitä?

Kuolema on läsnä koko kirjan ajan, mukana siinä kuin sen kuuluisi / niin kuin sen kuuluu kävellä käsi kädessä elämän kanssa. Se sai ajattelemaan niin paljon kaikkea: sitä mustaa/tuntematonta itseään, elämää jossa olemme kiinni, katsomista, aistimista, maalaamista, taiteen merkitystä itselle ja muille, ihmisten kohtaamista, yksinoloa, yksinäisyyttä, hyväksymistä, hyväksyntää. Niin paljon aiheita, niin vähän aikaa, ajattelisi Helenekin ehkä, minäkin.

“Taide on kieltä. Älköön se edes yrittäkö tulla ymmärretyksi. Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan?”

Rakel Liehu (Helene)

“Vetänyt viivan kukka-asetelmaan tänään. Omaksi iloksi. Heleämpi nyt.

Ei se valmis ole- kuka voisi sanoa työstään: valmis.

Huomenna hipaisen siihen tumman pilkun. Ehkä raaputan siitä jotakin turhaa pois. ”

Kun aloin lukemaan Helenä, en vielä tiennyt marraskuussa aukeavasta Ateneumin näyttelystä. Marraskuun pimeyteen jotain, jota odottaa! Ostin myös liput näytelmään, jonka päästin käsistä keväällä Jurkassa, mutta joka onneksi saa jatkoa Ateneumissa, Minä maalaan teidät kaikki. Ja sitten on vielä nämä luennotkin! Jonkinlainen huuma, huomaan. Huuma, jota tarvitsen syksyyn.

Kirja sai minut myös haluamaan Tammisaareen, synnyinkaupunkiini, jossa olen käynyt viimeksi kolme vuotta sitten ja jossa Helene pitkään asui. Nämä kuvat ovat sieltä (paitsi tuo ylempi ruusukuva Japanista). Talvella pidän vähän lomaa, vuokraan jonkun majatalon päiviksi ja käyn katsomassa noita maisemia. Olisipa silloin kuulaan kaunis talvisää, huurua ja valkeutta.

Tämä valo, joka nyt tulvii ikkunoista, kun istun kirjoittamassa, laittaa silmät sirriin ja saa ajattelemaan pakkasia. Jos ulkona olisikin kirpeä ilma, höyryä hengityksestä ja raikkaus täyttäisi pään. Mikä ihana vaihe!

Taidan olla syksyssä, talven puolella. Hyväksyn ja iloitsen kun siltä tuntuu. Eilen poltin ensimmäiset syksyn kynttilät. Sienirisottoa ja jazzia ystävien kanssa. Tule vain, talvi.

Sunnuntaiautuus / Sunday Bliss

Vuosia sitten koin herätyksen kesken junamatkan. Havahduin siihen, etten odottanut mitään. En kesää, juhlia, lomaa, viikonloppua, jotain tulevaa. Olin vain, siinä hetkessä, tyytyväisenä. Se oli yksi sen hetkisen elämäni hienoimpia hetkiä, koska en ollut koskaan kokenut sellaista ennen. Muistan soittaneeni äidilleni ja itkeneeni onnellisena puhelimeen, että voitko kuvitella kuinka ihanaa on tällainen hetki, kun ei odota mitään. Vuosia myöhemmmin äitini kysyi minulta, että mikä olikaan se herätys, jonka koit silloin kerran?

Tällä hetkellä huomaan suistuvani taas odotuksen tielle. Tämä sunnuntai siinsi mielessäni jo pari viikkoa sitten. Sunnuntai, jolloin saan nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kuunnella jazzia ja syödä aamiaista ilman hoppua, ilman suunnitelmia, pakkoja ja toiveita. Pitkät työviikot ovat suistaneet väsymyksen kautta ärtymykseen. Tällä viikolla olen sanonut muun muassa lauseen “heitän tän kananmunan seinään, jos et tuu halaamaan mua”. Kertoo väsymyksen asteesta.

Nyt on kuitenkin tämä odotettu sunnuntai. Olo on rauhallinen, villasukat jalassa, kahvia kupissa, jazzia radiossa, valoisa koti, hiljaisuus ympärillä. Vaikka ajattelen aina, että yksi vapaapäivä ei riitä rauhoittamaan kehoa ja hengitystä, annan mahdollisuuden. Tuntuu jo siltä, että pelkästään tämä hidas aamupäivä on tehnyt tehtävänsä ja hellinyt.

Ihanaa sunnuntaita! ❤