Päivä nimeltä Sunnuntai

Luin Sunnuntaimedian postauksen luovuudesta ja tämä lause oli mielestäni niin hyvä ja tärkeä, että halusin kirjoittaa sen muistiin tänne:

“Valkoinen paperi jää valkoiseksi jos odotus on, että ensimmäisen pensselin vedon tai lauseen pitää olla juuri tietynlainen. Täydellisyyden sijaan kannattaa tavoitella liikettä: tee jotain. Ihan mitä vaan.”                                 Elina Saren/Sunnuntaimedia

Itse aloitan maalaamaan usein niin, että vedän suurella pensselillä maalauspohjaan pohjaväriksi jonkin vaalean sävyn, jonka jälkeen pohja ei ole enää valkoinen, vaan siinä on elävyyttä, hentoja siveltimen jälkiä jotka jo alkavat elämään kankaalla ja mielessäni. Tämän jälkeen on helppoa aloittaa maalamaan ja vaikka aluksi vain seurata pohjan kuvioita. Eli juuri sillä tavoin, liikkeellä. Mitä vain.

Tarvitsen luovuudelle tilaa, hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa. Ärsykkeetöntä aikaa. Myös aivojeni täytyy olla osittain sellaisessa “valkoinen paperi”-tilassa, jotta pystyn keskittymään mihinkään. Sellainen tila on toki kaiken arjen pyörinnän keskellä välillä mahdotonta löytää, mutta kunhan ajan välillä raivaa kaiken keskelle.

Kuten tänään. Olen ollut kotona syvässä joutilaisuuden tilassa, mutta iltaa kohden lauseita ja ajatuksia on alkanut muodostua mieleen ja itselleni antama aika on saanut minut kirjoittamaan tämän ja edellisen kirjoituksen Helenestä.

Olen ollut menneestä viikosta niin väsynyt ja itkuinen, että ajattelin viikonlopun olevan auttamattomasti liian lyhyt palauttamaan minua rauhalliseen tilaan, vaikka mitään sovittua ei ollutkaan koko viikonlopuksi.

Teimme Ernon ja Susannan kanssa lauantaina sieniretken ja metsässä huomasin, että hartiat taas laskeutuivat ja kirkasvetisen järven rauhalliset laineet rauhoittivat mieltä. Metsän kosteus ja tuoksu tuntui joka solussa. Päivän jälkeen poskia kuumotti ja olin varma että nukahtaisin illalla heti. Pyörin kuitenkin kyljeltä toiselle ja mielessä toistui sama looppi, joka oli vaivannut jo monta päivää. Silloin ajattelin, että ei, en voi aloittaa uutta viikkoa, kun en saa rauhaa.

Mutta tänään, tämä taas niin ihana sunnuntai (kuinka kiitollinen olenkaan että viikossa on päivä nimeltä sunnuntai) auttoi tasaamaan mielen. Sunnuntai on niin kaunis sanakin, yksi lempisanoistani.

Olen hipsinyt villasukissa teekupin kanssa koko päivän, lukenut ja tuijotellut auringon raakoja varjoja ja pistävää kirkkautta. Ajatellut, että tänään en poistu kotoa, en halua. Olen täällä lämmössä, turvassa ja hiljaisuudessa.

On metsähoitoa ja kotihoitoa. Molempia tarvitaan.

Elämästä ja Helenestä

Vihdoin yli viisisataa sivua kauniin kuvaavaa ja raa’an rehellistä tajunnanvirtaa on kulkeutunut lävitseni Rakel Liehun kirjoittaman kirjan Helenen kautta. Tajunnankieltä, haluan sanoa. En voinut vielä aloittaa uutta kirjaa ennen kuin ajattelen vielä Helenen elämää, jossa oli niin paljon kipua ja painoa ja väkevää tunnetta. On irtauduttava ja pidettävä hiljainen hetki kirjojen välissä.

Kuinka osaisin tarttua uuteen tarinaan, kun pyyhin vielä kyyneleitä?

Kuolema on läsnä koko kirjan ajan, mukana siinä kuin sen kuuluisi / niin kuin sen kuuluu kävellä käsi kädessä elämän kanssa. Se sai ajattelemaan niin paljon kaikkea: sitä mustaa/tuntematonta itseään, elämää jossa olemme kiinni, katsomista, aistimista, maalaamista, taiteen merkitystä itselle ja muille, ihmisten kohtaamista, yksinoloa, yksinäisyyttä, hyväksymistä, hyväksyntää. Niin paljon aiheita, niin vähän aikaa, ajattelisi Helenekin ehkä, minäkin.

“Taide on kieltä. Älköön se edes yrittäkö tulla ymmärretyksi. Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan?”

Rakel Liehu (Helene)

“Vetänyt viivan kukka-asetelmaan tänään. Omaksi iloksi. Heleämpi nyt.

Ei se valmis ole- kuka voisi sanoa työstään: valmis.

Huomenna hipaisen siihen tumman pilkun. Ehkä raaputan siitä jotakin turhaa pois. ”

Kun aloin lukemaan Helenä, en vielä tiennyt marraskuussa aukeavasta Ateneumin näyttelystä. Marraskuun pimeyteen jotain, jota odottaa! Ostin myös liput näytelmään, jonka päästin käsistä keväällä Jurkassa, mutta joka onneksi saa jatkoa Ateneumissa, Minä maalaan teidät kaikki. Ja sitten on vielä nämä luennotkin! Jonkinlainen huuma, huomaan. Huuma, jota tarvitsen syksyyn.

Kirja sai minut myös haluamaan Tammisaareen, synnyinkaupunkiini, jossa olen käynyt viimeksi kolme vuotta sitten ja jossa Helene pitkään asui. Nämä kuvat ovat sieltä (paitsi tuo ylempi ruusukuva Japanista). Talvella pidän vähän lomaa, vuokraan jonkun majatalon päiviksi ja käyn katsomassa noita maisemia. Olisipa silloin kuulaan kaunis talvisää, huurua ja valkeutta.

Tämä valo, joka nyt tulvii ikkunoista, kun istun kirjoittamassa, laittaa silmät sirriin ja saa ajattelemaan pakkasia. Jos ulkona olisikin kirpeä ilma, höyryä hengityksestä ja raikkaus täyttäisi pään. Mikä ihana vaihe!

Taidan olla syksyssä, talven puolella. Hyväksyn ja iloitsen kun siltä tuntuu. Eilen poltin ensimmäiset syksyn kynttilät. Sienirisottoa ja jazzia ystävien kanssa. Tule vain, talvi.

Ei, vain selistä, jaloista, käsistä ja tateista.

Aina kannattaa lähteä metsään tai mökille, kun siihen on mahdollisuus, muistutan itseäni. Vaikka puntarissa olisi kaikkea muuta kivaa tai vaikka olisin liian väsynyt lähtemään mihinkään. Silti metsä ja mökki on parasta mitä voin itselleni suoda. Lähiaikoina olen ollut niin lepäilyn, rauhoittumisen ja hengittelyn tarpeessa, että ihan lyhyetkin metsäretket ovat laskeneet hartioita ja saaneet mielen kevyemmäksi.

Haluaisin vain tallustella metsässä ja opetella tunnistamaan sieniä. Joka vuosi olen opetellut muutaman uuden ja nyt tuntuu että voin poimia sieniä jo itse kysymättä koko ajan Ernolta tunnistusta jokaisen sienen kohdalla.

Näin viikonloppuna mökkimetsässä neljä kyytä, joita pelästyin, mutta en niin paljon kuin olisin ajatellut. En edes tärissyt, vähän vain jännitin. Hyttysiä ei ollut ollenkaan kiusaamassa ja metsä oli tyhjä marjoista. Keskityttiin siis sieniin. Ja minä laiturilla makaamiseen. Mökkiseuralaiseni ei ymmärrä viehätystäni laitureihin. Ei ollenkaan. Koitin selittää, että puulla on kiva maata, pilviä kiva katsella ja hypnoottista merta, kuunnella aaltoja. Ei ymmärtänyt, vaan puhui jotain nurmikon mukavuudesta.

Aloitin myös kirjoittamaan päiväkirjan tapaista siellä laiturilla, koska muistin että ystävä oli kehoittanut kirjoittamaan, jos ei osaa puhua, tiedä miten sanoa. Jos on liian vaikeita asioita kerrottavaksi. Ja niin kävi että ikävien asioiden jälkeen tuli hyviä, aina lopuksi hyviä. Miten ihanaa ja kevyempää. Jos alleviivaisin lopulta kirjasta vain ne hyvät asiat, voisin lukea sen joskus tuntematta ikävää.

Ajattelin myös opetella nauttimaan ruoanlaitosta ilman, että suhtautuisin siihen ajanhukkana ja hankalana operaationa. Toki syynä on myös se, että jääkaappimme ja kaikki muutkin kaapit täyttyvät sienistä näin syksyn alla ja jos en ole osaltani auttamassa niiden häviämisessä, ne eivät häviä. Luojan kiitos tykkään sienistä. Muussa tapauksessa taloudessamme olisi ongelma.

Olen siis tehnyt sienileipiä ja melkein sienipastaa. Alkaa lupaavasti.

Nämä kuvat ovat ystäviemme mökiltä, jossa nautimme saarielämästä tovi sitten. Olisin voinut jäädä. ❤

P.S. Höntti otsikko on vastaus äsken kuulemaani kysymykseen, tuleeko kuvia ihmisistä.

Terveisiä työhuoneelta! / Hello from the studio!

tyohuone-maalaus-1

Hei pitkästä aikaa ja terveiset työhuoneelta! Tämä on ollut ehkä kiireisin kuukausi aikoihin, sillä olen koittanut tehdä useita asioita yhtä aikaa. Ja se on juttu, jossa en ole kovin hyvä, sillä keskittyminen tuppaa olemaan aina vähän väärässä paikassa ja siitähän syntyy tunnetusti vain sotkua.

maljakko

Viime yönä näin unta, että asuin New Yorkissa talossa, jonka sisäpihalla oli ihana, vihreä puutarha täynnä omenapuita. Omenapuut pursuilivat punaisia omenoita. Sisäpihalla oli myös valtava kauppahalli, joka ilokseni sattui olemaan sunnuntaisin auki. Ostimme  sieltä kasan leivoksia ja kahvia ja matkalla kotiin huokaisin olevani niiiiiin onnellinen. Se oli kiva uni se. On ollut nimittäin muuten melko levotonta settiä.

suomen-luonto

Instagramissa olenkin jo iloinnut tulevasta näyttelystä, mutta täällä en ole ehtinyt hiiskua siitä vielä mitään, koska kaikki aika on mennyt töissä ja maalinhuuruissa työhuoneella. Mutta nytpä kerron, että ensi kuun ajan maalauksiani on esillä ihanassa Kauppa & Galleria Röömissä, josta kirjoitinkin aiemmin postauksen. Luvassa on melko värikästä ja abstraktia pastellitykitystä. Laitan kutsun teille tänne myöhemmin (eli hyvinkin pian, koska siihenhän on enää kaksi viikkoa, jaiks!).

tyohuone-maalaustyohuone-maalaus-3tyohuone-maalaus-4vesivarittyohuone-maalaus-2

Ulkona on kaunis, kirpsakka syksy, josta olen ehtinyt nauttia aina työmatkoilla ja onneksi pari päivää myös mökillä. Tekisi mieli ehtiä vielä sienimetsään ja muuten vain käyskentelemään luontoon ennen pakkasia.

suomen-luonto-2kumisaappaattyohuone-maalaus-6

Just a quick hello from the studio! This has been a busy month because I’ve done too many things at the same time. That always ends up in a mess. But happily I can tell you that I have an exhibition coming next month at the lovely Shop & Gallery Rööm that I wrote a post about before.  I’m really looking forward to it and hope that you can all come visit there. I will put an invitation up here soon!

Kolmenkymmenenkuuden vuoden muistijäljet / Thirty six years of memories

syntymapaivana-2

Täytin tänään kolmekymmentäkuusi vuotta. Omaan korvaani luku kuulostaa absurdilta ja jotenkin tulevaisuudelta, vaikka onkin tässä ja nyt. Vaikea käsittää aikaa ja sen kulumista. Ystäväni sanoi viikonloppuna, että tekemästämme lyhyestä retkestä jäi muistijälki. Se kuulosti mielestäni kivalta ja ihanalta ja jäi mieleeni. Jos lausekin voi jättää muistijäljen, se jätti.

kasvitieteellinen-puutarha-3

Mikä kaikki on jäänyt muistijäljiksi elämääni ja mikä huuhtoutunut pois, käväissyt vain? Onko kivoja muistijälkiä enemmän kuin raskaita? On nykyisin, ajattelen.

On onneksi.

kukat-maljakossa-2

Jos en valokuvaisi ja kirjoittaisi, mitkä asiat jäisivät mieleeni? Olen ajatellut tämän vuoden olleen jotenkin “välivuosi”. Ikäänkuin muistijälkiä tästä vuodesta olisi vain vähän. Toisaalta juuri ne ovat merkityksellisiä. Selaan kuvia, lauseita ja muistoja vuoden ajalta ja huomaankin, että niin paljon ihania asioita on tapahtunut. Ystäviä, kohtaamisia, juhlia, retkiä, onnea, hymyjä, iloa ja tikahtumista.

Joskus on ihan hyväksyttävää, että sitä kaikkea ei heti näin äkkiseltään muista. Onnenhuumassa.

kukkamekossa

kasvitieteellinen-puutarha-5

On silti jäljet. Muistissa tai muistikansiossa.

kukat-maljaskossa

Niin moni asia nykyään täyttää pään. Tekee sumuiseksi, sekavaksi. Onko se vain tämä aika, someaika, joka kadottaa keskittymiskyvyn? Kaikkea kaikkialla kokoajan.

Ihan kuin joskus olisi ollut vähän yksinkertaisempaa. Vaikka ei se ole niin.

Enää (juuri nyt) ei ole sydänsuruja, tuskaa, raivoa, pelkoa, pettymystä. Tilalla on onnea, hämmennystä, iloa, rakkautta. Mutta myös pelkoa, jännitystä, epätietoisuutta ja maailmantuskaa. Kaikki on erilailla samanlaista, erilailla erilaista. Tai mistä minä tiedän.

Ehkä ihan samanlaista.

kukat-maljakossa-1

Ajattelen olevani viisaampi ja tasapainoisempi, kuin parikymppisenä, mutta totuus on, että olen vain erilailla sekaisin.

kasvitieteellinen-puutarha-4

syntymapaivana

Mutta ihan hirmuisen onnellinen.

Kaikki on niin hyvin.

kasvitieteellinen-puutarha-1

kukkamekossa-2

syksyiset-puut

kaisaniemi

I turned thirty six today. It feels a bit absurd. It’s difficult to comprehend the passing of time. I feel everything is different and has changed and at the same time nothing. I’m as confused as I’ve always been but maybe in a different way. But I’m happy,

really happy. 

Puuttuu vain sanat / Autumn thoughts

  tallinna-lokakuu-3

On kuvat, puuttuu vain sanat, ajatukset. Olen astellut pehmeillä, rapisevilla lehdillä ja ammentanut keltaisesta väristä. Kävelimme kaksi päivää äidin kanssa Tallinnan mukulakaduilla ja huokailimme yksityiskohtia. Että sähkökaapinkin voi maalata kolmella eri pastellisävyllä, vain koska se on nättiä. Jokainen lista ja ikkunansyvennys oli ilo silmälle. Hieroimme aivot kalaöljyillä ja joimme yhtä viinilasillista kolme tuntia, koska oli niin paljon puhuttavaa.

suomenlinna-v15-1

syksy-lokakuu-3

Tämä aika kun puut ovat pilkullisia ja heinikko rahisee kuivana. Sanon että voisin kävellä maailman ääriin ja lapsi rattaissa tokaisee, että hän ei jaksa kävellä ollenkaan. Inspiroidun syksyn väreistä, valosta ja kirpsakkuudesta ja kävelytän hoitokoiraa läpi Helsingin puistoteiden.

suomenlinna-v15

suomenlinna-v15-2

syksy-lokakuu-4

tallinna-lokakuu-4

tallinna-lokakuu-1

suomenlinna-v15-3

Nyt ropisee ja pimeys laskeutui tätä kirjoittaessa. Toivon, että kuulaat syyspäivät eivät ole vielä ohi.

syksy-lokakuu-1

syksy-lokakuu-11

syksy-lokakuu

tallinna-lokakuu-5

syksy-lokakuu-10

I’m storing these autumn yellows and the bright light in my mind and heart for the winter.