Juhlia ja puutalotunnelmaa

Viime viikonloppu mökillä tuntui ihan juhannukselta. Oli aurinko, ystävät, grilli, uintia, saunaa ja kaikkea sitä perinteistä mitä juhannukselta yleensä toivon. En muista, että olisin koskaan viettänyt juhannusta kaupungissa, mutta rentouttavan ja aurinkoisen mökkiviikonlopun jälkeen tuntui siltä, että mökkihurmos oli saavutettu ja voisin hyvin viettää juhannuksen vaikka vain kotona oleillen. Ystävät kuitenkin ehdottivat kotijuhannusta jo mökillä ja se tuntui hyvältä ajatukselta, varsinkin kun kyseessä on mitä ihanin puutalo vehreällä pihalla.

Tämä nimenomainen koti on yksi niistä, jotka eivät varsinaisesti helpota mökki/puutarha/pihakuumetta ja saavat aina haaveilemaan kodista omenapuilla ja puutarhalla kauempana kaupungin korkeista äänistä.

Puutarhan viileydessä tarkeni tovin, oli jopa juhannustanssit-ja salko.

Näiden kahden viikonlopun aikana mieli on rauhoittunut niin paljon. Mökkihuuma jäi jotenkin päälle ja olen ollut ihan pää pilvissä hyvällä tavalla sen jälkeen. Kaikki on tuntunut helpommalta ja pehmeämmältä.

Sama tunne tulee usein matkan tai retkien jälkeen. Kun on nähnyt ja kokenut kaikkea, ollut ulkona, kävellyt, ihmetellyt, inspiroitunut, levännyt, nauttinut ihmisten seurasta. Tuntuu täydeltä, hyvältä. Usein arki vain huuhtoo sen tunteen niin nopeasti. Opettelen sen säilyttämistä.

Advertisements

Kuinka helposti unohdankaan

Kuinka helposti unohdankaan, että tarvitsen niin vähän ollakseni onnellinen. Haluaisin, että muistaisin aina kuinka luonto parantaa ja rauhoittaa.

Syvissä syövereissä en muista kuinka hengitetään syvään, pysähdytään ja sanotaan ei. Unohdan että on mahdollista vetäytyä joskus omaan rauhaan ilman, että mitään traagista tapahtuu.

Kun kaikki ärsykkeet on karsittu ympäriltä, jää vain hetki ja yhtäkkiä en edes muista, että on olemassa muuta elämää kuin se, joka tapahtuu juuri siinä hetkessä.

Viikonloppuna mökillä huolet huuhtoutuivat kirkkaaseen järveen, joka väreili lämmöstä ja turvasta. Lähellä ihmiset, joiden seurassa asuu onni. Hartiat laskeutuivat, hengitys tasaantui ja pala kurkusta katosi. Löytyi rauha ja muistui mieleen ne unohtuneet viisaudet ja yksinkertaiset oivallukset. Niinhän se oli. Näinhän se on.

Turhaan pakkasin vaihtovaatteita, hoitoainetta, kasvoöljyä ja puhelimen laturia. Edes kenkiä, kun paljain varpain oli kaikkein kivoin.

Nukuin samassa pehmeässä villapaidassa, johon olen käpertyneenä nytkin, koska se tuoksuu vielä mökkielämältä. Samaan aikaan puhtaalta ilmalta, saunalta ja makuupussilta.

Rakastan nukkua makuupussissa. Se on turvallinen, lämmin kotelo.

Olen aina ajatellut että kuulun kaupunkiin, mitä isompaan, sen parempi. Silti tunnen olevani onnellisimmillani mökillä ilman sähköä, veden ja metsän ympäröimänä, ja ystävien. Niiden, jotka tuntuu perheeltä, ihanalta suurperheeltä.

Joutilaana, mutta silti askareissa. Aamiaista, lounasta ja illallista, välissä uintia, nuorallakävelyä, soutelua, suppausta, laiturilla makoilua, lukemista ja saunomista. Ilman että mikään tuntuu varsinaisesti tekemiseltä, yrittämiseltä, ponnistelulta.

Haluaisin jäädä leijumaan siihen olotilaan, jonka saavutin lähes välittömästi pienessä saaressa suuren järven rannalla. Tilaan, jossa en muistanut olleeni juuri äsken väsynyt, vihainen, itkuinen ja jotenkin totaalisen loppu.

Aamulla laiturilla maatessa, tuijotellessa koivun lehvästöjä ja hentoisia pilviä ajattelin pitkästä aikaa rakkaussanoja. Oli hyvä olla. Levätä.

 

Kaupungissa kaikki äänet tuntuvat kimeiltä, teräviltä, korkeammilta.