Viimeksi kun olen ollut poissa

Siitä on neljä vuotta, kun viimeksi pakenin marraskuuta. Se oli ensimmäinen kerta. Muistan sen hyvin. Oli vähällä etten jäänyt kotiin, sillä lähteminen tuntui tyhjältä ja yhtä raskaalta kuin ajatus jäämisestä.

Marraskuut ovat aina olleet minulle vaikeita. Pimeys saa olon tyhjäksi, väsyneeksi ja masentuneeksi ja tuntuu etten voi, enkä ehdi tehdä enää mitään koska kaikki minulle tärkeät asiat liittyvät valoon ja väreihin. Inspiraatio katoaa valon myötä. Sen lisäksi keho alkaa oireilla, saan kipeitä kohtia jalkoihin ja varpaisiin ja ne värjäytyvät mustelmien näköisiksi. Välillä talvisin on vaikea kävellä kun jokainen askel sattuu ja jalat ovat niin turvonneet. Öisin iho kutiaa kauttaaltaan, enkä saa nukuttua vaan nousen monta kertaa yöllä rasvaamaan kehoa päästä varpaisiin.

Koko tämän vuoden olen myös sairastanut autoimmuunisairautta, joka ilmaantuu aina kun elämässä jokin asia muuttuu tai olen stressaantunut. Välillä voi kulua useampikin vuosi terveenä ja saatan jopa unohtaa sairauteni, mutta sitten se taas ilmoittaa, että on hidastettava. Edelleen on vaikea kertoa tästä kenellekään, paitsi muutamalle harvalle. Hölmöä, että se hävettää ja ahdistaa liikaa. Olen kyllä muistanut osoittaa itselleni olevani ylpeä siitä, että jaksan joka päivä lähteä töihin, nähdä ihmisiä, olla sosiaalinen ja mukana, vaikka se on tuntunut välillä todella vaikealta. Silti on ollut tärkeää ja välttämätöntä olla mukana arjessa, jotta en ajattelisi pelkästään sitä että kehoni vaurioittaa itseään.

Tämä ei ole vakavaa, oikeasti ei ollenkaan. Elämää vain, jossa opettelen olemaan välittämättä ja ajattelematta liikaa, unohtamaan ja keskittymään kaikkeen mikä on hyvin.

Ja kaikki on hyvin.

Mutta silloin neljä vuotta sitten vuokrasimme ystävien kanssa talon Italiasta, residenssitalon pienestä kalastajakylästä. Saavuimme sinne pilkkopimeällä mutkaisia teitä pitkin pienen epätoivon kourissa. Emme tienneet tarkkaa sijaintia, sillä emme nähneet mitään ja tie tuntui loputtomalta, oli väsymys ja nälkä, sekä lapsilla että aikuisilla. Lopulta näimme pimeydessä huitovan hahmon mutkaisen tien reunassa. Laskeuduimme alas talon terassille, tuulessa ja pauhussa. Menimme nukkumaan ja aamun valjetessa näimme missä olimme. Ikkunasta näkyi taivas, oliivipuita ja meri, niin kaunis meri.

Jo parissa päivässä olo muuttui hyväksi. Rauhalliseksi. Olisin voinut tuijottaa merta loputtomiin. Tuijotinkin, ja tähtiä. Öisin punaviiniä lasissa ja kaikilla katseet taivaalla.

Alkuvuodesta tiesin, että tämä on vuosi jolloin on taas lähdettävä, toteutettava haave, että voisin olla poissa sen pimeimmän kuukauden. Ja siellä jossain, suunnitella tulevaa, miettiä voisiko olla mahdollista asua talvet niin, että elämä tuntuisi samalta kuin syksyisin kun olen intoa täynnä. Tai kesäisin kun rakastan kaikkea. Tai keväisin kun valo taas lisääntyy ja kaikki tuntuu vähän helpommalta, vähitellen.

Laukut on jo melkein pakattu ja ystävän kanssa lähetelty viestejä kaikesta tarpeellisesta, vaikka tiedän että lopulta se kaikki hössötys on varmaan turhaa. Mies ottaa rennosti, katsoo urheilua, eikä turhia hötkyile.

Pakkaan mukaan kirjoja, Haahtelan Mistä maailmat alkavat, Turusen Rakkaudenhirviö, Murakamin Lammaseikkailu…

Harmittaa että luin jo Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Tekisi mieli lukea se uudelleen. Nappaan siitä inspiroituneena mukaan Vakkurin Afrikan poikki, sillä kaikenlaiset matkaseikkailut kiinnostavat.  Pakkaan myös piirustuslehtiön, kasan värikyniä ja muutaman muistivihkon, tarinoille ja ajatuksille.

Päätämme tehdä vielä sunnuntaisen pyöräretken metsään. Tuntuu ihanalta pyöräillä, kun aurinko paistaa. Luulin jo että seuraavan kerran pyöräilisin ensi keväänä. Metsässä tuoksuu hyvältä, on kosteaa ja kaunista. Neonvihreitä, sammaleisia puita kaiken mädän lehtimössön päällä. Löydämme kauniita kohtia, hassuja kääpiä ja piispanhiippoja, hengitämme raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Siellä metsässä muistan muistiinpanoni luonnonsuojelusivustoista, joita olen ajatellut viime aikoina paljon, koska tuntuu ahdistavalta lentää kohta kauas pois. Kotiin päästyäni klikkaan heti hiilipörssin sivuille ja sijoitan soiden ennallistamiseen.

Kirjoitan muistilistaa. Vie roskat, kastele kukat, hae kitara, syö jääkaappi tyhjäksi, laita patteri kiinni, pese pyykkiä, soita äidille, osta nenäsumute jne.

Mietin miten selviän lennosta, kun taas on kipeä olo. Syön sinkkiä ja keitän lisää teetä. Muistan että Kankimäen kirjassa kerrottiin hengitysmenetelmästä, joka lämmittää kehoa. Etsin kirjan käsiini ja koitan löytää sen kohdan. Löydän sen heti sivulta 277. Hämmentävää.

“Kerran heidän tuluksensa olivat kastuneet lumessa ja tilanne öisellä, hyytävän kylmällä vuorella oli hengenvaarallinen, mutta Alexandra kuivatti tulentekovälineet käyttämällä erakkojoogeilta oppimaansa tummo-hengitystekniikkaa, jossa ruumiinlämpöä nostetaan meditoinin avulla.”

Mahtavaa, tämä on googlattava ja opeteltava.

Olen kirjoittanut mielessäni tätä blogia paljon, lähes joka viikko, mutta aina sanat ovat jääneet minulle. Muistivihkoihin, puhelimen merkintöihin tai mieleen. Melankolisia merkintöjä arjesta. Annan sen olla niin. Elämää vain, niinhän se oli.

Muistan kuinka rakastunut olin tähän taloon Italiassa, josta nämä kuvat ovat. En ymmärrä miksi ne ovat jääneet julkaisematta. Sanotaan vaikka, että siksi kun vasta nyt oli niiden aika.

Olisin voinut jäädä asumaan taloon oliivi-ja sitruunapuiden alle. Taloon, jonka piha oli täynnä rosmariinia ja basilikaa ja jonka ulkoseinillä vilistivät gekot. Terassilta näki meren ja vuoret ja rinne oli täynnä violetteja kukkia.

Mutta kohta on aika uusien muistojen, erilaisen tarinan.

Nähdään pian.

Advertisements

Asioita, joita haluaisin tehdä

Ikkunat paiskautuvat agressiivisesti kiinni ja ikkunalaudalla ollut korttipino leviää lattialle.  Alkaa vaakasuora sade, joka pisaroi ikkunat täyteen viiruja. Laitan soimaan Cat Powerin uusimman levyn Wandered, jota en ole kuunnellut vielä ollenkaan.

Mietin asioita, joita pitäisi tehdä ja asioita, joita haluaisin tehdä. Haluaisin maalata olohuoneen yhden seinän haalean roosan väriseksi, hän vihreäksi. Haluaisin istuttaa avokadon jo ruukkuun, vaikka se saattaa olla liian aikaista. Haluaisin mennä varastoon tutkimaan vanhoja levypinojani ja valita sieltä työhuoneelle kuunneltavaa. Samalla kantaisin kotiin vanhat valokuvapinot, joita tekee mieli katsella näin vuosien jälkeen.

Haluaisin viettää päiväkausia kotona pehmeissä vaatteissa, kuunnella levyjä ja lukea Mia Kankimäen uutta kirjaa Naiset joita ajattelen öisin, josta tykkään jo nyt ihan hulluna vaikka olen vasta sivulla 50. Samalla haluaisin säästellä kirjaa ja lukea sitä hitaasti.

Haluaisin järjestellä kaikkea. Juuri nyt se tuntuu kivalta ja puhdistavalta. Vaatekaapin, kylppärin kaapin, korit joissa on pipoja, hanskoja ja huiveja, jääkaapin, maustekaapin, kaiken.

Haluaisin hakea residenssiin jonnekin, jotta olisi aikaa ja rauhaa tehdä. Maalata ja kirjoittaa, piirtää ja luonnostella, kuvata ja ajatella.

Haluaisin ommella ja korjata vaatteita. Muokata joitakin sellaisiksi että käyttäisin niitä. Ommella vihdoin valmiiksi sen ohuen, värikkään, silkkisen kietaisumekon jota olen vähitellen tehnyt kesästä asti. Ompelen sitä hitaasti, koska sen kanssa on mennyt hermot niin moneen kertaan. Minulla ei ole kaavoja, enkä oikeastaan osaa ommella kietaisumekkoa. Mutta opettelen. Haluaisin pitää keittiökirpparin ja haahuilla itse kirppareilla.

Haluaisin istua kirjastossa päiviä lukemassa kaikki lehdet ja lainata pinon kirjoja kotiin. Haluaisin yin-joogata kotona. Tein niin kerran ja se oli ihanaa. En ole tehnyt sen koommin, vaikka ajattelen sitä päivittäin. En osaa joogata kotona, kuin yksin. Haluan että on ihan hiljaista, eikä mikään keskeytä.

Haluaisin oppia kärsivälliseksi ja malttavaiseksi ja oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, elämään hetkessä useammin.

Nyt ajattelin aloittaa siitä varastosta, levyistä ja valokuvista. Ei, vaan sittenkin ensin joogasta.

Mitä te haluaisitte tehdä?

Näyttelyn avajaiset / Exhibition opening

Vihdoinkin torstaina koittaa näyttelyn avajaiset! Minulle se merkitsee työn loppuun saattamista ja uuden alkua. Yleensä jokaisen näyttelyn jälkeen olen valmis tekemään jotain aivan muuta. Tosin usein sama aihe jatkuu vielä tovin aikaa, sillä koskaan näyttelyn alkaessa ei ole sellainen olo, että tässä oli kaikki. Aiheet jäävät mieleen ja toistuvat myöhemmin jollain tavalla.

“Pastel emotions”

“Violetit pilvet”

“Poems about…” ja “Kyoto memories”

Tervetuloa näyttelyn avajaisiin torstaina 27.9. klo 17-19 OHO Galleryyn!

Osoite on Pursimiehenkatu 29-31 a, 4.krs. Toivottavasti nähdään! ❤

Hetken kevyt

Hetken kaikki on ollut hyvin. Melkein koko viikonlopun olen ollut läsnä, kevyt. Herännyt poikkeuksellisen aikaisin, hiipinyt keittiöön kirjan kanssa. Sytyttänyt kynttilät, koska on ollut vielä hämärää. Olen lukenut, kuunnellut sadetta ja katsellut pisaroita ikkunassa. Itkenyt kirjan lopussa (ja alussa ja keskellä). Sitten kuullut hänen heräävän ja kömpinyt takaisin peiton alle, lämpöön. Teen niin liian harvoin, sillä se on tuntunut ylellisyydeltä.

Puuroa, kahvia, hedelmiä, leipää. Radio päälle ja pois päältä. Levy soimaan. Päivä on valjennut ja valjennut.

Haluaisin säilyttää tämän olotilan, jossa en mieti liikaa. Otan torkut välillä, kun tuntuu siltä. Luen ja juon teetä, annan ajan vain olla ja mennä, määrittelemättä. Olen ollut melankolinen ja voinut huonosti pitkään. Siitä on vaikea kirjoittaa ja puhua. Silti välillä tekee mieli avata nämä sivut, laittaa kuvia ja lauseita, ilman että mietin minkä kuvan se minusta antaa. Sillä tiedän että kaikki muuttuu ja on erilaisia päiviä, huonoja ja hyviä. Joskus niiden välinen raja on vain huimaavan jyrkkä, mutta tulee loivempiakin mäkiä.

Tämä viikonloppu on kuitenkin taas todistanut, että paras olo tulee siitä, kun en yritä väkisin mitään ja lähden aina metsään kun siihen on mahdollisuus. Ja nukun ilman herätyskelloa.

Tämän hetken kivoimmat asiat ovatkin metsä, uni, sauna, taide, tee ja vapaapäivät kotona.

Ja se kun avaa kotioven ja astuu julkisivuremontin vuoksi hämärästä käytävästä eteiseen ja vastassa on niin kirkas valo, että se meinaa sokaista ja olen niin onnellinen, että hoen ääneen ihana, ihana koti, kiitos ihana valo!

 

Ei, vain selistä, jaloista, käsistä ja tateista.

Aina kannattaa lähteä metsään tai mökille, kun siihen on mahdollisuus, muistutan itseäni. Vaikka puntarissa olisi kaikkea muuta kivaa tai vaikka olisin liian väsynyt lähtemään mihinkään. Silti metsä ja mökki on parasta mitä voin itselleni suoda. Lähiaikoina olen ollut niin lepäilyn, rauhoittumisen ja hengittelyn tarpeessa, että ihan lyhyetkin metsäretket ovat laskeneet hartioita ja saaneet mielen kevyemmäksi.

Haluaisin vain tallustella metsässä ja opetella tunnistamaan sieniä. Joka vuosi olen opetellut muutaman uuden ja nyt tuntuu että voin poimia sieniä jo itse kysymättä koko ajan Ernolta tunnistusta jokaisen sienen kohdalla.

Näin viikonloppuna mökkimetsässä neljä kyytä, joita pelästyin, mutta en niin paljon kuin olisin ajatellut. En edes tärissyt, vähän vain jännitin. Hyttysiä ei ollut ollenkaan kiusaamassa ja metsä oli tyhjä marjoista. Keskityttiin siis sieniin. Ja minä laiturilla makaamiseen. Mökkiseuralaiseni ei ymmärrä viehätystäni laitureihin. Ei ollenkaan. Koitin selittää, että puulla on kiva maata, pilviä kiva katsella ja hypnoottista merta, kuunnella aaltoja. Ei ymmärtänyt, vaan puhui jotain nurmikon mukavuudesta.

Aloitin myös kirjoittamaan päiväkirjan tapaista siellä laiturilla, koska muistin että ystävä oli kehoittanut kirjoittamaan, jos ei osaa puhua, tiedä miten sanoa. Jos on liian vaikeita asioita kerrottavaksi. Ja niin kävi että ikävien asioiden jälkeen tuli hyviä, aina lopuksi hyviä. Miten ihanaa ja kevyempää. Jos alleviivaisin lopulta kirjasta vain ne hyvät asiat, voisin lukea sen joskus tuntematta ikävää.

Ajattelin myös opetella nauttimaan ruoanlaitosta ilman, että suhtautuisin siihen ajanhukkana ja hankalana operaationa. Toki syynä on myös se, että jääkaappimme ja kaikki muutkin kaapit täyttyvät sienistä näin syksyn alla ja jos en ole osaltani auttamassa niiden häviämisessä, ne eivät häviä. Luojan kiitos tykkään sienistä. Muussa tapauksessa taloudessamme olisi ongelma.

Olen siis tehnyt sienileipiä ja melkein sienipastaa. Alkaa lupaavasti.

Nämä kuvat ovat ystäviemme mökiltä, jossa nautimme saarielämästä tovi sitten. Olisin voinut jäädä. ❤

P.S. Höntti otsikko on vastaus äsken kuulemaani kysymykseen, tuleeko kuvia ihmisistä.

Jee, näyttely on valmis!

Viime syksynä, kun edellinen näyttely oli päättynyt, ajattelin ottaa työhuoneella hetken rennosti, maalata vailla päämäärää ja katsoa mihin se johdattaa. On aina ihanaa aloittaa tekemään uusia juttuja, kun usein edelliseen maalausprosessiin on uppoutunut niin pitkäksi ajaksi. Aihe on muodostunut vahvaksi ja kaikki pyörii sen ympärillä. Niin kauan, kunnes tuntuu että on uuden aika.

Aloitin tärkeimmästä, väreistä jotka aina vain kiehtovat. Herkulliset, heleät, pehmeät pastellit. Niihin sekoittui Japanin matkalta mieleen painuneita kirkkaita neonvärejä ja alitajuntaan kiinnittyneitä hassuja yhdistelmiä, joita olen nähnyt katukuvassa, ihmisten päällä, värikkäissä rakennuskonteissa ja talojen seinissä.

Alkoi syntymään isoja ja pieniä abstrakteja maalauksia, liukuvien muotojen ja toistuvien kuvioiden sarjoja. Kaupunkirakennelmien ja orgaanisten muotojen yhdistelmiä.

Keväällä kuulin näyttelystä OHO Galleryssa ja nyt ollaankin taas jo syksyn korvilla ja näyttely on valmis! Huuh, menipä sukkelaan tämä “rento hetki työhuoneella”!

Ensi viikolla Taiteiden yönä järjestetään kahden gallerian kierros, tervetuloa mukaan!! Tässä tapahtuman tiedot: Sinne & OHO – Kahden gallerian kierros. 

Näyttelyn kuraattori Emmi Kattelus sommittelemassa ripustusta.

OHO:ssa on esillä samaan aikaan myös kuvanveistäjä Anna Ellménin teoksia!

Näyttelyä ripustamassa OHO:n galleristi Inkeri Kallio, Kuraattori Emmi Kattelus ja Kuvataiteilija Ilari Hautamäki. 

Oho Gallery sijaitsee mainostoimisto N2:n tiloissa ja on auki toimistoaikaan, eli tiistaista perjantaihin klo 10-16 ja sopimuksen mukaan.

Osoite: Merikortteli, Punavuori, Helsinki

Pursimiehenkatu 29-31 A, 4.krs. Soita rohkeasti ovikelloa!

Näyttelyn avajaisia vietetään syyskuun 27.päivä klo 17-19. Kutsu luvassa myöhemmin!

Elokuu, loma

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Ihanaa, ajattelin. Voin viettää koko päivän sisällä, nauttia sunnuntaista, kahvista ja lempiradio-ohjelmista, ommella keskeneräisen mekon valmiiksi, pestä pyykkivuoren ja lukea sohvalla viltin alla.

Avasin ikkunat ja hengittelin raikasta ilmaa. Muistin että olen nyt lomalla. Pidän myöhäisistä lomista, siitä että kesähurmos on taantumaan päin ja on jo vähän rauhallisempaa. Kesähurmos on ihanaa sinne tänne menoa, festareita, piknikejä, terasseja, puistoilua, merta, retkiä, saaria, mökkeilyä, uimista ja juhlia. Se on myös vaipumista kesäpilveen. Kesäpilvessä kaikki hidastuu ja helpottuu. Mikään ei ole niin justiinsa. Voi tallustaa samoissa vaatteissa viikon, kunhan muistaa vesipullon ja aurinkorasvan. Minusta tulee leppoisampi, spontaanimpi, huolettomampi. Olen nopeammin valmis lähtemään mihin tahansa.

Haluaisin jäädä kesäpilveen. Olen muuttunut viime vuosien aikana kesäihmiseksi, vaikka ennen olin syksy. Ihana sekin. Lempivuodenajat. Talvea pelkään. Haluaisin että joku opettaisi minua nauttimaan siitä ajasta. Rakastan lunta, valkeutta ja kirpeyttä, mutta talvi on sitä aina vain hetken. Muu on pimeyttä. Edelleenkin ihmettelen äitiäni, joka rakastaa pimeyttä, hämärää, talvea, kynttilöitä, pitkää pimeää kautta. Miten voimmekin olla niin erilaisia. Tosin nyt tuo kuulosti jotenkin tosi tunnelmalliselta, myönnetään.

Tänä vuonna karkaan marraskuuta, satsaan terveyteen ja toivottavasti pidän itseni enemmän kasassa. Jostain syystä se tällä hetkellä vähän karmii, jännittää kai vain.

Tämä kesä on ollut ihana, kuuma, hellivä ja rauhoittava ja pitänyt minut pystyssä lempeydellään muutoin vaikean ja raskaan vuoden rinnalla. Nyt koitan keskittyä vain lomaan ja loppukesän huolettomuuteen. Tosin poikaystävä kysyi yhtenä aamuna minulta, että nukuinko hyvin, kun olin illalla ollut niin huolestunut huolettomuudestani.

Ja tähän väliin kivoja uutisia! Sain juuri näyttelyn valmiiksi ja ripustettua, se on ihanaa, huojentavaa, jännittävää ja tyhjentävää.  Kerron pian lisää ja laitan teille kutsun.

Sunnuntai-ja elokuuterveisin,

Saija