Kuinka selvitä talvesta / How to survive the winter

Kuinka selvitä talvesta?

-tee kotiin kevät

-muuta ulkomaille

-lopeta työt ja pysy talvi kotona

-aloita joku uusi harrastus, joka vie niin mukanaan ettet huomaa talvea (mikä?)

-hanki kylpyamme ja täytä se kosteusvoiteella / jollain paksulla rasvalla / kookosöljyllä ja kylve kosteusvoiteessa joka päivä

-jos käyt vielä töissä, kuuntele black metalia työmatkoilla

-älä käy suihkussa tai kastele itseäsi muutoinkaan

-hanki pilkkihaalari

-sähkösukat?

-kirkasvalolamppu ja d-vitamiinia

-etsi lunta

-vuokraa palju / sano kaikkiin paljukutsuihin kyllä! (ei toimi tuon kohdan kanssa, jossa neuvottiin olemaan kastumatta)

-keitä teetä ja katsele lomakuvia

Hetki sitten sain ihan naurettavan lapsellisen raivokohtauksen talvelle, kylmälle, säryille, pimeydelle ja arjelle. Huusin kuinka vihaan sitä ja vihaan tätä. Mutta sitten seuraavana päivänä paistoikin aurinko, sain olla aamun rauhassa kotona ja huomasin hokevani kuinka paljon rakastan aurinkoa, aamuja ja valoisaa kotia. Vihaan tai rakastan, kuinka teiniä.

Mutta sen raivoilun jälkeen hengitin hetken, kaivoin esille kutimet ja pastellilangat. Istahdin nojatuoliin, etsin Areenasta dokumentin Tove Janssonista ja aloin kutoa. Inspiroiduin Tovesta.

“Voisin oksentaa muumipeikkojen päälle.” Sanoi Tove, kun olisi halunnut vain maalata.

Kaipasin vielä lisää ja katsoin dokumentin J. Karjalaisesta, Amy Winehousista ja vielä Janis Joplinista. Sen jälkeen päätin (koittaa) raivota vähemmän ja katsoa enemmän dokumentteja ja elokuvia. Ja kutoa.

Oikeastaan parasta talvella on kerätä inspiraatiota varastoon näkemällä ystäviä mahdollisimman usein ja paljon, koska ystävissä on taika saada olo aina ihanaksi. Ja ihan sellaisenkin väläyksen sain päähän, että tämähän on parasta aikaa hengailla museoissa, kirjastoissa, taidenäyttelyissä ja käydä leffoissa. Joten koitan nyt keskittyä enemmän kivoihin asioihin ja lakata ruikuttamasta. Ja kaivan lomakuvat esille ja kirjoitan rannoista ja simpukoista.

Ja katselen näitä ihania valkeita talvikuvia ja valohetkiä.

Ja uusi joululahjakirjakin odottaa lukemista! Odotan!

I’m not a big fan of winter time, especially because it’s not snowy nowadays. I suffer from darkness and cold and always dream about living somewhere warm for half of the year. But now I’m trying to change my attitude because I kind of just realized that IT IS OK to just relax and collect some inspiration for lighter days. I don’t need to do something all the time and feel bad if I just watch good documentaries and movies every evening (from 4pm when it already looks like midnight). I also plan to start visiting all the beautiful museums, art galleries, botanical gardens, libraries and other inspiring places in cold, grey days. And meet friends. (So not just dig in to home for the rest of the winter).

These wintery photos were taken in my childhood town at Christmas. It was so beautiful and magical!

Advertisements

Näyttely melkein purkissa! / Exhibition almost over!

Elokuun alussa alkoi näyttelyni nimeltä Näytä minulle valo OHO Galleryssa. Nyt puolivuotinen aika alkaa olla lopussa ja tuntuu vähän haikealta, kuten aina näyttelyiden jälkeen.

Ja varsinkin tällä kertaa, kun näyttelyaika on ollut näin pitkä, ja tila ja koko näyttelykokemus niin valoisa ja kiva!

Kiitos siis paljon kaikille kävijöille, teille joita tapasin ja teille joita en! Moni maalaus on myös löytänyt uuden kodin ja se on aivan ihanaa. ❤

Flooran päivä-blogin Essi ilahdutti minua joululomalla kirjoittamalla blogissaan sijoituskohteista, joista yksi on taiteeseen sijoittaminen. On ihanaa että yksi teoksistani pääsi Essin kotiin! Toinen joululoman piristäjä oli Katin kirjoitus Oravanpesä-blogissa. Kati löysi kotiinsa myös yhden maalauksistani, joka näyttää sopivan sinne ihan täydellisesti. (Koukutuin myös Oravanpesä-blogin Japanikertomuksiin, jotka kahmaisin tietenkin kertaheitolla ja aloin taas haaveilemaan Japanista.)

Vielä on muuten yksi mahdollisuus nähdä näyttely, jos mielit! Ensi viikon keskiviikkona, eli 2.1. OHO Gallery on auki klo 10-16.

Osoite on Pursimiehenkatu 29-31 A, 4.krs. Helsinki (N2:n tiloissa) Soita ovikelloa!

My exhibition at OHO Gallery called Show me the light is almost at its end! This exhibition experience has been so nice and I feel a bit sad that it’s over soon. I’m so happy that many paintings have found a new home and so many people have visited the exhibition. ❤

There’s still one chance to see it if you want! OHO Gallery will be open on next Wednesday 2nd of January from 10am to 4pm. The address is Pursimiehenkatu 29-31 A, floor 4, Helsinki. Ring the doorbell! 

 

Vuosi, ja seuraava / This year and the next one

Juttelin tutun kanssa innostuneesti uudesta vuodesta. Siitä kuinka kivaa on, että vuosi vaihtuu ja kuinka paljon molemmilla on jo suunnitelmia. Puhuimme myös uusista kalentereista, jotka on tietenkin jo hankittu ja siitä kuinka ne ovat jo käytössä.

Ai mikä hetkessä eläminen?

Nyt kun sattuu vain olemaan sellainen olo, että tämä hetki on yhtä höttöä ja epämääräistä mönjää, eikä yhtään kiinnosta mikään muu kuin tästä nuhjuisesta mössöstä eroon pääseminen. (Ja voisin paeta oloa vaikka katsomalla loppuvuoden Netflixiä. )

Mutta epämääräisestä höttöolosta eroon pääseminen onnistuu tietenkin taas niin, että vain päätän uuden vuoden alun alkavan ilman kaikkea “vanhaa” ja ankeaa. Niin kuin päätän joka vuosi. Rakastan sitä “katkosta” ja käännettä, sivun vaihtamista. Tarpeellista pysähdystä/ irtipäästämistä /kliseistä uuden alkua. Tajusin, että kirjoitin lähes samoin viime vuonna ja allekirjoitan edelleen joka sanan. Ja myös sitä edellisen vuoden ajatukset. Aivan kuin toistaisin itseäni?

Vuosi on ollut henkilökohtaisesti kökkö. En edes jaksa sanoa raskas, koska olen väsynyt siihen raskaaseen sanaan. Enkä jaksa kieriskellä kökköyksissä ja raskauksissa. Haluan vain kevään, valon, inspiraation, maalaushetkiä, ulkoilua, hengittämistä, pysähtymistä ja kaikkea kivaa ja hyvää.

Haluan jättää taakse sen mitä pelkäsin tässä vuodessa eniten, aivan turhaan.

MUTTA, on tässä vuodessa ollut vaikka kuinka paljon hyvääkin! Paljon taidetta, työhuonetta, näyttelyt, ystävät, mökkeily, Vietnamin matka, KESÄ jne.

(Miksiköhän aina ajattelen vuoden kokonaisuutena ja siitä jää joko hyvä tai huono kuva?)

Oikeastaan tässä vuodessa on ollut ihan tosi paljon kivoja juttuja, mutta tyhmät terveysongelmat ovat varjostaneet koko vuotta niin, että on ollut vaikea olla täysin onnellinen. Ja pelkkä ajatuskin siitä on ollut niin ärsyttävä, että olen vain tsemppaillut menemään koko vuoden ja sen takia olo on uupunut, mutta kuitenkin ihan jees. Ja sitten toisaalta olen aika ylpeä siitä että olen jaksanut niin hyvin. Mutta se siitä.

Joten, UUSI VUOSI, TERVETULOA!

Ihanaa uutta vuotta teille, iloa, terveyttä ja rakkautta!

I already really look forward to the start of the new year. At the end of every year I feel the same, tired and thirsty for something new. Even though it’s just psychological that I feel things are somehow changing and the new year will always be better, I feel it important. It works for me. This year has been a bit tough for me because I’ve been fighting with stupid health problems but if I don’t think about them, all is good. The summer was lovely and hot, I painted a lot and had two exhibitions, I enjoyed all the summer cabin trips with friends and my dream of escaping Finnish November came true when we traveled to Vietnam. 

I wish you a happy, healthy and lovable New Year! 

Viimeksi kun olen ollut poissa

Siitä on neljä vuotta, kun viimeksi pakenin marraskuuta. Se oli ensimmäinen kerta. Muistan sen hyvin. Oli vähällä etten jäänyt kotiin, sillä lähteminen tuntui tyhjältä ja yhtä raskaalta kuin ajatus jäämisestä.

Marraskuut ovat aina olleet minulle vaikeita. Pimeys saa olon tyhjäksi, väsyneeksi ja masentuneeksi ja tuntuu etten voi, enkä ehdi tehdä enää mitään koska kaikki minulle tärkeät asiat liittyvät valoon ja väreihin. Inspiraatio katoaa valon myötä. Sen lisäksi keho alkaa oireilla, saan kipeitä kohtia jalkoihin ja varpaisiin ja ne värjäytyvät mustelmien näköisiksi. Välillä talvisin on vaikea kävellä kun jokainen askel sattuu ja jalat ovat niin turvonneet. Öisin iho kutiaa kauttaaltaan, enkä saa nukuttua vaan nousen monta kertaa yöllä rasvaamaan kehoa päästä varpaisiin.

Koko tämän vuoden olen myös sairastanut autoimmuunisairautta, joka ilmaantuu aina kun elämässä jokin asia muuttuu tai olen stressaantunut. Välillä voi kulua useampikin vuosi terveenä ja saatan jopa unohtaa sairauteni, mutta sitten se taas ilmoittaa, että on hidastettava. Edelleen on vaikea kertoa tästä kenellekään, paitsi muutamalle harvalle. Hölmöä, että se hävettää ja ahdistaa liikaa. Olen kyllä muistanut osoittaa itselleni olevani ylpeä siitä, että jaksan joka päivä lähteä töihin, nähdä ihmisiä, olla sosiaalinen ja mukana, vaikka se on tuntunut välillä todella vaikealta. Silti on ollut tärkeää ja välttämätöntä olla mukana arjessa, jotta en ajattelisi pelkästään sitä että kehoni vaurioittaa itseään.

Tämä ei ole vakavaa, oikeasti ei ollenkaan. Elämää vain, jossa opettelen olemaan välittämättä ja ajattelematta liikaa, unohtamaan ja keskittymään kaikkeen mikä on hyvin.

Ja kaikki on hyvin.

Mutta silloin neljä vuotta sitten vuokrasimme ystävien kanssa talon Italiasta, residenssitalon pienestä kalastajakylästä. Saavuimme sinne pilkkopimeällä mutkaisia teitä pitkin pienen epätoivon kourissa. Emme tienneet tarkkaa sijaintia, sillä emme nähneet mitään ja tie tuntui loputtomalta, oli väsymys ja nälkä, sekä lapsilla että aikuisilla. Lopulta näimme pimeydessä huitovan hahmon mutkaisen tien reunassa. Laskeuduimme alas talon terassille, tuulessa ja pauhussa. Menimme nukkumaan ja aamun valjetessa näimme missä olimme. Ikkunasta näkyi taivas, oliivipuita ja meri, niin kaunis meri.

Jo parissa päivässä olo muuttui hyväksi. Rauhalliseksi. Olisin voinut tuijottaa merta loputtomiin. Tuijotinkin, ja tähtiä. Öisin punaviiniä lasissa ja kaikilla katseet taivaalla.

Alkuvuodesta tiesin, että tämä on vuosi jolloin on taas lähdettävä, toteutettava haave, että voisin olla poissa sen pimeimmän kuukauden. Ja siellä jossain, suunnitella tulevaa, miettiä voisiko olla mahdollista asua talvet niin, että elämä tuntuisi samalta kuin syksyisin kun olen intoa täynnä. Tai kesäisin kun rakastan kaikkea. Tai keväisin kun valo taas lisääntyy ja kaikki tuntuu vähän helpommalta, vähitellen.

Laukut on jo melkein pakattu ja ystävän kanssa lähetelty viestejä kaikesta tarpeellisesta, vaikka tiedän että lopulta se kaikki hössötys on varmaan turhaa. Mies ottaa rennosti, katsoo urheilua, eikä turhia hötkyile.

Pakkaan mukaan kirjoja, Haahtelan Mistä maailmat alkavat, Turusen Rakkaudenhirviö, Murakamin Lammaseikkailu…

Harmittaa että luin jo Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Tekisi mieli lukea se uudelleen. Nappaan siitä inspiroituneena mukaan Vakkurin Afrikan poikki, sillä kaikenlaiset matkaseikkailut kiinnostavat.  Pakkaan myös piirustuslehtiön, kasan värikyniä ja muutaman muistivihkon, tarinoille ja ajatuksille.

Päätämme tehdä vielä sunnuntaisen pyöräretken metsään. Tuntuu ihanalta pyöräillä, kun aurinko paistaa. Luulin jo että seuraavan kerran pyöräilisin ensi keväänä. Metsässä tuoksuu hyvältä, on kosteaa ja kaunista. Neonvihreitä, sammaleisia puita kaiken mädän lehtimössön päällä. Löydämme kauniita kohtia, hassuja kääpiä ja piispanhiippoja, hengitämme raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Siellä metsässä muistan muistiinpanoni luonnonsuojelusivustoista, joita olen ajatellut viime aikoina paljon, koska tuntuu ahdistavalta lentää kohta kauas pois. Kotiin päästyäni klikkaan heti hiilipörssin sivuille ja sijoitan soiden ennallistamiseen.

Kirjoitan muistilistaa. Vie roskat, kastele kukat, hae kitara, syö jääkaappi tyhjäksi, laita patteri kiinni, pese pyykkiä, soita äidille, osta nenäsumute jne.

Mietin miten selviän lennosta, kun taas on kipeä olo. Syön sinkkiä ja keitän lisää teetä. Muistan että Kankimäen kirjassa kerrottiin hengitysmenetelmästä, joka lämmittää kehoa. Etsin kirjan käsiini ja koitan löytää sen kohdan. Löydän sen heti sivulta 277. Hämmentävää.

“Kerran heidän tuluksensa olivat kastuneet lumessa ja tilanne öisellä, hyytävän kylmällä vuorella oli hengenvaarallinen, mutta Alexandra kuivatti tulentekovälineet käyttämällä erakkojoogeilta oppimaansa tummo-hengitystekniikkaa, jossa ruumiinlämpöä nostetaan meditoinin avulla.”

Mahtavaa, tämä on googlattava ja opeteltava.

Olen kirjoittanut mielessäni tätä blogia paljon, lähes joka viikko, mutta aina sanat ovat jääneet minulle. Muistivihkoihin, puhelimen merkintöihin tai mieleen. Melankolisia merkintöjä arjesta. Annan sen olla niin. Elämää vain, niinhän se oli.

Muistan kuinka rakastunut olin tähän taloon Italiassa, josta nämä kuvat ovat. En ymmärrä miksi ne ovat jääneet julkaisematta. Sanotaan vaikka, että siksi kun vasta nyt oli niiden aika.

Olisin voinut jäädä asumaan taloon oliivi-ja sitruunapuiden alle. Taloon, jonka piha oli täynnä rosmariinia ja basilikaa ja jonka ulkoseinillä vilistivät gekot. Terassilta näki meren ja vuoret ja rinne oli täynnä violetteja kukkia.

Mutta kohta on aika uusien muistojen, erilaisen tarinan.

Nähdään pian.

Asioita, joita haluaisin tehdä

Ikkunat paiskautuvat agressiivisesti kiinni ja ikkunalaudalla ollut korttipino leviää lattialle.  Alkaa vaakasuora sade, joka pisaroi ikkunat täyteen viiruja. Laitan soimaan Cat Powerin uusimman levyn Wandered, jota en ole kuunnellut vielä ollenkaan.

Mietin asioita, joita pitäisi tehdä ja asioita, joita haluaisin tehdä. Haluaisin maalata olohuoneen yhden seinän haalean roosan väriseksi, hän vihreäksi. Haluaisin istuttaa avokadon jo ruukkuun, vaikka se saattaa olla liian aikaista. Haluaisin mennä varastoon tutkimaan vanhoja levypinojani ja valita sieltä työhuoneelle kuunneltavaa. Samalla kantaisin kotiin vanhat valokuvapinot, joita tekee mieli katsella näin vuosien jälkeen.

Haluaisin viettää päiväkausia kotona pehmeissä vaatteissa, kuunnella levyjä ja lukea Mia Kankimäen uutta kirjaa Naiset joita ajattelen öisin, josta tykkään jo nyt ihan hulluna vaikka olen vasta sivulla 50. Samalla haluaisin säästellä kirjaa ja lukea sitä hitaasti.

Haluaisin järjestellä kaikkea. Juuri nyt se tuntuu kivalta ja puhdistavalta. Vaatekaapin, kylppärin kaapin, korit joissa on pipoja, hanskoja ja huiveja, jääkaapin, maustekaapin, kaiken.

Haluaisin hakea residenssiin jonnekin, jotta olisi aikaa ja rauhaa tehdä. Maalata ja kirjoittaa, piirtää ja luonnostella, kuvata ja ajatella.

Haluaisin ommella ja korjata vaatteita. Muokata joitakin sellaisiksi että käyttäisin niitä. Ommella vihdoin valmiiksi sen ohuen, värikkään, silkkisen kietaisumekon jota olen vähitellen tehnyt kesästä asti. Ompelen sitä hitaasti, koska sen kanssa on mennyt hermot niin moneen kertaan. Minulla ei ole kaavoja, enkä oikeastaan osaa ommella kietaisumekkoa. Mutta opettelen. Haluaisin pitää keittiökirpparin ja haahuilla itse kirppareilla.

Haluaisin istua kirjastossa päiviä lukemassa kaikki lehdet ja lainata pinon kirjoja kotiin. Haluaisin yin-joogata kotona. Tein niin kerran ja se oli ihanaa. En ole tehnyt sen koommin, vaikka ajattelen sitä päivittäin. En osaa joogata kotona, kuin yksin. Haluan että on ihan hiljaista, eikä mikään keskeytä.

Haluaisin oppia kärsivälliseksi ja malttavaiseksi ja oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, elämään hetkessä useammin.

Nyt ajattelin aloittaa siitä varastosta, levyistä ja valokuvista. Ei, vaan sittenkin ensin joogasta.

Mitä te haluaisitte tehdä?

Näyttelyn avajaiset / Exhibition opening

Vihdoinkin torstaina koittaa näyttelyn avajaiset! Minulle se merkitsee työn loppuun saattamista ja uuden alkua. Yleensä jokaisen näyttelyn jälkeen olen valmis tekemään jotain aivan muuta. Tosin usein sama aihe jatkuu vielä tovin aikaa, sillä koskaan näyttelyn alkaessa ei ole sellainen olo, että tässä oli kaikki. Aiheet jäävät mieleen ja toistuvat myöhemmin jollain tavalla.

“Pastel emotions”

“Violetit pilvet”

“Poems about…” ja “Kyoto memories”

Tervetuloa näyttelyn avajaisiin torstaina 27.9. klo 17-19 OHO Galleryyn!

Osoite on Pursimiehenkatu 29-31 a, 4.krs. Toivottavasti nähdään! ❤

Hetken kevyt

Hetken kaikki on ollut hyvin. Melkein koko viikonlopun olen ollut läsnä, kevyt. Herännyt poikkeuksellisen aikaisin, hiipinyt keittiöön kirjan kanssa. Sytyttänyt kynttilät, koska on ollut vielä hämärää. Olen lukenut, kuunnellut sadetta ja katsellut pisaroita ikkunassa. Itkenyt kirjan lopussa (ja alussa ja keskellä). Sitten kuullut hänen heräävän ja kömpinyt takaisin peiton alle, lämpöön. Teen niin liian harvoin, sillä se on tuntunut ylellisyydeltä.

Puuroa, kahvia, hedelmiä, leipää. Radio päälle ja pois päältä. Levy soimaan. Päivä on valjennut ja valjennut.

Haluaisin säilyttää tämän olotilan, jossa en mieti liikaa. Otan torkut välillä, kun tuntuu siltä. Luen ja juon teetä, annan ajan vain olla ja mennä, määrittelemättä. Olen ollut melankolinen ja voinut huonosti pitkään. Siitä on vaikea kirjoittaa ja puhua. Silti välillä tekee mieli avata nämä sivut, laittaa kuvia ja lauseita, ilman että mietin minkä kuvan se minusta antaa. Sillä tiedän että kaikki muuttuu ja on erilaisia päiviä, huonoja ja hyviä. Joskus niiden välinen raja on vain huimaavan jyrkkä, mutta tulee loivempiakin mäkiä.

Tämä viikonloppu on kuitenkin taas todistanut, että paras olo tulee siitä, kun en yritä väkisin mitään ja lähden aina metsään kun siihen on mahdollisuus. Ja nukun ilman herätyskelloa.

Tämän hetken kivoimmat asiat ovatkin metsä, uni, sauna, taide, tee ja vapaapäivät kotona.

Ja se kun avaa kotioven ja astuu julkisivuremontin vuoksi hämärästä käytävästä eteiseen ja vastassa on niin kirkas valo, että se meinaa sokaista ja olen niin onnellinen, että hoen ääneen ihana, ihana koti, kiitos ihana valo!