Jee, näyttely on valmis!

Viime syksynä, kun edellinen näyttely oli päättynyt, ajattelin ottaa työhuoneella hetken rennosti, maalata vailla päämäärää ja katsoa mihin se johdattaa. On aina ihanaa aloittaa tekemään uusia juttuja, kun usein edelliseen maalausprosessiin on uppoutunut niin pitkäksi ajaksi. Aihe on muodostunut vahvaksi ja kaikki pyörii sen ympärillä. Niin kauan, kunnes tuntuu että on uuden aika.

Aloitin tärkeimmästä, väreistä jotka aina vain kiehtovat. Herkulliset, heleät, pehmeät pastellit. Niihin sekoittui Japanin matkalta mieleen painuneita kirkkaita neonvärejä ja alitajuntaan kiinnittyneitä hassuja yhdistelmiä, joita olen nähnyt katukuvassa, ihmisten päällä, värikkäissä rakennuskonteissa ja talojen seinissä.

Alkoi syntymään isoja ja pieniä abstrakteja maalauksia, liukuvien muotojen ja toistuvien kuvioiden sarjoja. Kaupunkirakennelmien ja orgaanisten muotojen yhdistelmiä.

Keväällä kuulin näyttelystä OHO Galleryssa ja nyt ollaankin taas jo syksyn korvilla ja näyttely on valmis! Huuh, menipä sukkelaan tämä “rento hetki työhuoneella”!

Ensi viikolla Taiteiden yönä järjestetään kahden gallerian kierros, tervetuloa mukaan!! Tässä tapahtuman tiedot: Sinne & OHO – Kahden gallerian kierros. 

Näyttelyn kuraattori Emmi Kattelus sommittelemassa ripustusta.

OHO:ssa on esillä samaan aikaan myös kuvanveistäjä Anna Ellménin teoksia!

Näyttelyä ripustamassa OHO:n galleristi Inkeri Kallio, Kuraattori Emmi Kattelus ja Kuvataiteilija Ilari Hautamäki. 

Oho Gallery sijaitsee mainostoimisto N2:n tiloissa ja on auki toimistoaikaan, eli tiistaista perjantaihin klo 10-16 ja sopimuksen mukaan.

Osoite: Merikortteli, Punavuori, Helsinki

Pursimiehenkatu 29-31 A, 4.krs. Soita rohkeasti ovikelloa!

Näyttelyn avajaisia vietetään syyskuun 27.päivä klo 17-19. Kutsu luvassa myöhemmin!

Advertisements

Elokuu, loma

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Ihanaa, ajattelin. Voin viettää koko päivän sisällä, nauttia sunnuntaista, kahvista ja lempiradio-ohjelmista, ommella keskeneräisen mekon valmiiksi, pestä pyykkivuoren ja lukea sohvalla viltin alla.

Avasin ikkunat ja hengittelin raikasta ilmaa. Muistin että olen nyt lomalla. Pidän myöhäisistä lomista, siitä että kesähurmos on taantumaan päin ja on jo vähän rauhallisempaa. Kesähurmos on ihanaa sinne tänne menoa, festareita, piknikejä, terasseja, puistoilua, merta, retkiä, saaria, mökkeilyä, uimista ja juhlia. Se on myös vaipumista kesäpilveen. Kesäpilvessä kaikki hidastuu ja helpottuu. Mikään ei ole niin justiinsa. Voi tallustaa samoissa vaatteissa viikon, kunhan muistaa vesipullon ja aurinkorasvan. Minusta tulee leppoisampi, spontaanimpi, huolettomampi. Olen nopeammin valmis lähtemään mihin tahansa.

Haluaisin jäädä kesäpilveen. Olen muuttunut viime vuosien aikana kesäihmiseksi, vaikka ennen olin syksy. Ihana sekin. Lempivuodenajat. Talvea pelkään. Haluaisin että joku opettaisi minua nauttimaan siitä ajasta. Rakastan lunta, valkeutta ja kirpeyttä, mutta talvi on sitä aina vain hetken. Muu on pimeyttä. Edelleenkin ihmettelen äitiäni, joka rakastaa pimeyttä, hämärää, talvea, kynttilöitä, pitkää pimeää kautta. Miten voimmekin olla niin erilaisia. Tosin nyt tuo kuulosti jotenkin tosi tunnelmalliselta, myönnetään.

Tänä vuonna karkaan marraskuuta, satsaan terveyteen ja toivottavasti pidän itseni enemmän kasassa. Jostain syystä se tällä hetkellä vähän karmii, jännittää kai vain.

Tämä kesä on ollut ihana, kuuma, hellivä ja rauhoittava ja pitänyt minut pystyssä lempeydellään muutoin vaikean ja raskaan vuoden rinnalla. Nyt koitan keskittyä vain lomaan ja loppukesän huolettomuuteen. Tosin poikaystävä kysyi yhtenä aamuna minulta, että nukuinko hyvin, kun olin illalla ollut niin huolestunut huolettomuudestani.

Ja tähän väliin kivoja uutisia! Sain juuri näyttelyn valmiiksi ja ripustettua, se on ihanaa, huojentavaa, jännittävää ja tyhjentävää.  Kerron pian lisää ja laitan teille kutsun.

Sunnuntai-ja elokuuterveisin,

Saija

Juhlia ja puutalotunnelmaa

Viime viikonloppu mökillä tuntui ihan juhannukselta. Oli aurinko, ystävät, grilli, uintia, saunaa ja kaikkea sitä perinteistä mitä juhannukselta yleensä toivon. En muista, että olisin koskaan viettänyt juhannusta kaupungissa, mutta rentouttavan ja aurinkoisen mökkiviikonlopun jälkeen tuntui siltä, että mökkihurmos oli saavutettu ja voisin hyvin viettää juhannuksen vaikka vain kotona oleillen. Ystävät kuitenkin ehdottivat kotijuhannusta jo mökillä ja se tuntui hyvältä ajatukselta, varsinkin kun kyseessä on mitä ihanin puutalo vehreällä pihalla.

Tämä nimenomainen koti on yksi niistä, jotka eivät varsinaisesti helpota mökki/puutarha/pihakuumetta ja saavat aina haaveilemaan kodista omenapuilla ja puutarhalla kauempana kaupungin korkeista äänistä.

Puutarhan viileydessä tarkeni tovin, oli jopa juhannustanssit-ja salko.

Näiden kahden viikonlopun aikana mieli on rauhoittunut niin paljon. Mökkihuuma jäi jotenkin päälle ja olen ollut ihan pää pilvissä hyvällä tavalla sen jälkeen. Kaikki on tuntunut helpommalta ja pehmeämmältä.

Sama tunne tulee usein matkan tai retkien jälkeen. Kun on nähnyt ja kokenut kaikkea, ollut ulkona, kävellyt, ihmetellyt, inspiroitunut, levännyt, nauttinut ihmisten seurasta. Tuntuu täydeltä, hyvältä. Usein arki vain huuhtoo sen tunteen niin nopeasti. Opettelen sen säilyttämistä.

Kuinka helposti unohdankaan

Kuinka helposti unohdankaan, että tarvitsen niin vähän ollakseni onnellinen. Haluaisin, että muistaisin aina kuinka luonto parantaa ja rauhoittaa.

Syvissä syövereissä en muista kuinka hengitetään syvään, pysähdytään ja sanotaan ei. Unohdan että on mahdollista vetäytyä joskus omaan rauhaan ilman, että mitään traagista tapahtuu.

Kun kaikki ärsykkeet on karsittu ympäriltä, jää vain hetki ja yhtäkkiä en edes muista, että on olemassa muuta elämää kuin se, joka tapahtuu juuri siinä hetkessä.

Viikonloppuna mökillä huolet huuhtoutuivat kirkkaaseen järveen, joka väreili lämmöstä ja turvasta. Lähellä ihmiset, joiden seurassa asuu onni. Hartiat laskeutuivat, hengitys tasaantui ja pala kurkusta katosi. Löytyi rauha ja muistui mieleen ne unohtuneet viisaudet ja yksinkertaiset oivallukset. Niinhän se oli. Näinhän se on.

Turhaan pakkasin vaihtovaatteita, hoitoainetta, kasvoöljyä ja puhelimen laturia. Edes kenkiä, kun paljain varpain oli kaikkein kivoin.

Nukuin samassa pehmeässä villapaidassa, johon olen käpertyneenä nytkin, koska se tuoksuu vielä mökkielämältä. Samaan aikaan puhtaalta ilmalta, saunalta ja makuupussilta.

Rakastan nukkua makuupussissa. Se on turvallinen, lämmin kotelo.

Olen aina ajatellut että kuulun kaupunkiin, mitä isompaan, sen parempi. Silti tunnen olevani onnellisimmillani mökillä ilman sähköä, veden ja metsän ympäröimänä, ja ystävien. Niiden, jotka tuntuu perheeltä, ihanalta suurperheeltä.

Joutilaana, mutta silti askareissa. Aamiaista, lounasta ja illallista, välissä uintia, nuorallakävelyä, soutelua, suppausta, laiturilla makoilua, lukemista ja saunomista. Ilman että mikään tuntuu varsinaisesti tekemiseltä, yrittämiseltä, ponnistelulta.

Haluaisin jäädä leijumaan siihen olotilaan, jonka saavutin lähes välittömästi pienessä saaressa suuren järven rannalla. Tilaan, jossa en muistanut olleeni juuri äsken väsynyt, vihainen, itkuinen ja jotenkin totaalisen loppu.

Aamulla laiturilla maatessa, tuijotellessa koivun lehvästöjä ja hentoisia pilviä ajattelin pitkästä aikaa rakkaussanoja. Oli hyvä olla. Levätä.

 

Kaupungissa kaikki äänet tuntuvat kimeiltä, teräviltä, korkeammilta.

Ajatuksia tästä ja tulevaisuudesta

Olen suistunut taas tulevaisuuden ajatteluun, suunnitelmiin, haaveisiin ja elämään, jossa jokin odottaa.

Koko alkuvuosi on ollut työntäyteinen ja kiva, mutta myös vähän liian täynnä tekemistä, vaikkakin kivaa sellaista.  Mutta se on vain niin, että pelkkää olemistakin on oltava tasapainon ja terveyden vuoksi. Ja onnellisuuden. Ajattelin pitkään olevani jotenkin heikompi ihminen, koska kuormitun niin pienestä. Liiallisesta hälystä, tekemisestä, sosiaalisuudesta, työstä ja kaikista muutoksista. Sairastun helposti. Enää en ajattele olevani heikko (tai no, ajattelen, mutta en sillä lailla itseäni syyllistävään tapaan), vaan hyväksyn sen että jaksan välillä vain vähän kerralla ja että tarvitsen paljon vapaa-aikaa ja rauhaa.

Vaikka välillä harmittaakin se, että keho ei erota hyvää ja huonoa stressiä, ei tee mitään eroa niiden välille. Rankaisee silloinkin, kun menee ihan hyvällä tavalla lujaa.

Mutta tämä kesä! Kun saa pitää ikkunoita auki aamusta iltaan, eikä ilma vaihdu. Ja jalkapohjat ovat tomusta tummat ja aurinko kutittaa ihoa. Kasvot vähän nihkeät, hikiset ja kuumottavat. Mutta mikään ei haittaa, on niin helppoa. Tuntuu vapaalta. Sitä vain astuu ulos kevyissä vaatteissa, kevyellä mielellä ja palaa lämmöstä riutuneen pöllähtäneenä ja onnellisena levähtämään kotiin, joka ei ole sen viileämpi. Sitä kaikkea minä rakastan. Silloinkin kun saan ensimmäisen rakon sandaaleista, aurinko tekee ihottumaa eikä välitä aurinkorasvasta ja lokki vie jäätelön.

Magnoliapuu kukkii, se on yksi kesän kohokohdista. Yhtä tärkeä kuin kaikki ne muutkin vuodenaikojen merkit. Rytmi ja toisto. Muistot ja paluu. Silloin ja nyt.

Kesä rauhoittaa. Tuntuu, että se ei vaadi mitään. Antaa maata puistossa vain, tuijotella puiden neonvihreitä lehvästöjä, kuunnella lintuja ja lehtien havinaa ja lukea kirjaa viltillä asentoa vaihtaen. Hetkeksi tulevaisuus unohtuu. Odotukset ja jatkuvat suunnitelmat. Tuntuu, ettei tarvitsekaan muuta kuin nauttia, olla vain ja keskittyä siihen että on hyvä olla. Ettei ollutkaan mihinkään kiire, eikä niin päivän päälle. Ja että “sitten kun” ei ollutkaan koskaan varmaa, vaan nyt. Nyt on. Nyt.

Löydän neliapilan. Suljen silmät ja toivon. Koska niin olen aina tehnyt ja uskonut että ne toiveet ovat toteutuneetkin. Tietysti. Löydän toisen, mutta minä en tarvitse kahta.

Sunnuntaiterkut!

Haluaisin avata tätä kevättä, sitä miksi blogissa on ollut niin hiljaista ja mitä kaikkea on tullut mietiskeltyä hektisen kevään aikana, mutta oikeastaan paljon kivempaa on vain keskittyä kevyeen ja jakaa leppoisia sunnuntaikuvia, kun niitä tuli pitkästä aikaa napattua.

Ja iloita siitä, että on valoa, vapaapäiviä, kevätkukkia, linnunlaulua, ystäviä, kakkua ja sunnuntai, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi ehkä laittaa housut jalkaan, kun on tulossa kavereita kylään.

Pitkästä aikaa tuli laitettua herkkuja pöytään nyyttärihengessä ja istuttua koko päivä höpisemässä kaikkea, kevyttä ja vakavaa. Mukana oli myös maailman pehmein ja leppoisin koirakaveri, joka sai rapsutteluterapiaa hetkeksi varastoon. Tai siis minä sain. En tiedä kummalle se oli mukavampaa, koiralle vai rapsuttelijoille. Ehkä meille, sillä koira olisi ottanut mieluummin herkkuja pöydästä, jos olisi saanut valita niiden tai rapsutusten väliltä.

Hedelmät ja suklaamössökakku.

Kaverikuva!

Brunssivieras ottaa rennosti.

Pehmeitä päiviä, rooibosta ja ankeita kirjoja

Viikonlopuissa on mukavaa pehmeyttä. Nukun pitkään ja koska toinen nukkuu vielä pidempään, kömmin viereen. Puen kesävaatteiden päälle talvivaatteet, koska kesävaatteet ovat pehmeät ja talvivaatteet lämpimät. Päätän etten lähde ulos, koska on harmaata ja harmaina päivinä saa olla sisällä. Ehdotan rooibosteetä, laitan teen hautumaan ja tunnin kuluttua kuulen keittiöstä, että on varsin vahvat teet hautumassa. Muistutan itseäni, että teehetkeä olisi syytä kunnioittaa ja suoda keskittymistä sen muutaman minuutin verran.

On ollut keskittymisvaikeuksia muutoinkin. Maalaaminen tekee sitä, sillä se saa aina niin pauloihinsa, että kaikki muu meinaa peittyä alle ja huomaan, että ajatukset ovat työhuoneella. Unohtelen ja sekoilen, pyytelen anteeksi.

Luin Muumipappa ja meri-kirjan iltalukemisena. Luen joskus uudelleenkin, sillä se oli niin ihana, eikä minun ole ollenkaan mahdotonta lukea lempikirjoja useaan kertaan. Ja kirjoihin olen taas uppoutunut, sillä nyt on kirjahylly kaivettu varastosta ja koottu parin uuden lisäosan kanssa! Sitä järjestäessä löytyi paljon luettavaa ja syttyi taas suuri inspiraatio kirjoihin. Tosin tällä hetkellä luen niin kylmän oloista kirjaa, että mietin koko ajan sen keskenjättämistä ( Don DeLillon Nolla Kelviniä). Ennen en koskaan lopettanut teosta kesken, sillä ajattelin että on annettava mahdollisuus ja etten voi nähdä kokonaisuutta, jos en tiedä kaikkea. Sittemmin peruin päätökseni ja ajattelin että elämä on liian lyhyt ankeisiin kirjoihin ja muihinkin ankeisiin asioihin. Tällä hetkellä en tiedä kummin ajatella, mutta aion silti lukea DeLillon kirjan loppuun, sillä haluan sittenkin tietää miten siinä käy.

Hetki sitten istuin vielä nojatuolissa lukemassa, kunnes valo alkoi asteittain hiipumaan ja jäljellä oli hämärää ja siristelyä. Ehkä vielä kuppi rooibosta ja keittiöön vahtimaan hautumista.

Ja kävinpäs sittenkin ulkona, sillä halusin käydä syömässä Döner Harjun salaatin, jossa on hummusta, sydänsalaattia, sikurisalaattia, munakoisoa ja kaikkea ja joka oli muuten niin hyvää, että KÄYKÄÄ, jos kohdille osutte. Niin ja sitten oli nähtävä myös Rauha Mäkilän näyttely Helsinki Contemporaryssa, sitäkin suosittelen!

Leppoisaa viikonloppua! (Meinasin kirjoittaa sunnuntai-iltaa, koska tuntuu ihan sunnuntailta ja olenhan aina edellä aikaani.)