On aamu, onni, valo ja kokonainen elämä

On aamu ja hamuan pimeydessä nauhaa, joka avaa verhot veto vedolta. Tunnen kosteuden ja viileyden. Näen pisaroita. Olen unohtanut sulkea sisemmän ikkunan. Huoneeseen huokuu sameutta, kirpeän kosteaa ilmaa ja vähän lämmintä valoa.

Pisaroista on muodostunut kaunis helmiverho ikkunaan. Jään ihailemaan näkyä ja mietin, että onneksi ikkuna jäi auki. Onneksi on aamu, pisarat, valo ja kohta tuoksuva kahvi.

Olen pitänyt tammikuuta hyvänä. Nähnyt värejä ja muotoja kaikkialla. Maalannut unissa ja valveilla. Ollut yhtä väriä ja muotoa. Se on kannatellut pimeydessä. Se ja kaikki pullat jotka olen syönyt.

Hämmennän itseni tajuamalla etten haaveile kovinkaan paljon mistään juuri nyt, sillä on ihan hyvä. Jos saisin valita lähdenkö huomenna rantalomalle vai työhuoneelle, olisi vaikea valita, sillä tekee mieli vain maalata.

Sunnuntai. Äänestyspäivä. Kolmas kuppi kahvia-päivä. Ystävän syntymäpäivä. Rakkaudesta-päivä. Hiljainen, rauhallinen, hyvä päivä.

Advertisements

Kameran edessä ja takana / Tuttuja kulmia uusin silmin

Tammikuun Deko toi iloa, muiston kesästä, valosta ja tästä kodista kansien väliin. Kiehtovaa nähdä oma koti toisin silmin. Näyttää aina ihan uudelta, erilaiselta, jopa hehkeältä. Saattanee johtua siitä, että nurkat on putsplank ja kaikki kivasti järjestyksessä. Vissi ero vaikka tähän hetkeen, kun täällä vällyjen välissä niistelee, pyykit roikkuu oven pielissä ja siellä sun täällä, silityslauta keskellä olohuonetta, keittiön pöytä muutaman aamiaisen, lounaan ja illallisen jäljiltä ja vähän lehtiä, piirroksia ja kyniä siihen päälle.

Oli muuten hauska, villi ja tehokas päivä tuo kuvauspäivä silloin. Tuntui kuin olisin tuntenut kuvaajana toimineen ihanan Suvi Kesäläisen jo pitkään, kuten myös jutun kirjoittaneen Riikka Siusluodon. Varsinaissuomalaiset sielut löytävät ja tunnistavat kyllä toisensa!

Kesä ja valo, kuinka ikävöinkään. Mutta tulossa se on, hitaasti sävy kerrallaan.

Vuoden vaihtuminen on hyvästä

Pidän siitä että vuosi vaihtuu. Ja nimenomaan juuri tähän pimeimpään vuodenaikaan. Se antaa voimaa. Luo rajan vanhan ja uuden välille. Katkaisee/ kääntää lehden / puhdistaa / erottaa.

Uusi vuosi, erilainen, parempi. Paljon parempi.

Päivästä, tunneista, minuuteista ja sekunneista se on kiinni, uskokaa tai älkää.

Ja kas,

niin on uusi mieli ja kirkkaammat ajatukset.

Minusta on kivaa välillä kellua kuplassa, samean pehmeässä harhassa, sillä pidän siitä, että osaan huijata itseni paremmalle tuulelle, elämän valoisammaksi ja rajat pehmeämmäksi. Siihen riittää vain vuoden vaihtuminen.

Muistan kirjoittaneeni joskus siitä, millaisena näen ajan. Ja kysyneeni kuinka teidän aika kulkee? Ympyränä, vuoristorataa, sekavana metrokarttana, suorana viivana tai jollain muulla tavalla? Minun aika on viiva. Luotisuora. Kaikkea on sen ympärillä. Sattuu, tapahtuu, mutta aika on suora kuin rypytön paperi. Välillä hitaasti etenevä viiva, mutta lähes aina liian nopea. Hirveä tahti. Tekisi mieli vetää köydestä, hidastaa, jarruttaa.

Yleensä haluan olla ajattelematta aikaa.

Jostakin syystä joka toinen vuosi elämässä tuntuu välivuodelta, koen rauhattomuutta, tahmeutta ja jähmeyttä.  Sitten tulee (onneksi) taas vuosi joka pistää tuulemaan. Näyttää kuinka tehdään niitä asioita, joissa se onni asui. Tulevasta vuodesta tulee sellainen.

Kuinka mukavaa on kirjoittaa ajasta, niin kuin en ollenkaan olisi osallisena siihen, sen kulkuun ja tuntuun,

siihen miten rakennan.

Olen hidas muutoksissa. Pohdin, kääntelen, vääntelen, pelkään. Etsin uskoa itseeni ja toiveisiin. Mutta aina tulee se päivä, jolloin syntyy päätös. Ja se on aina juhlallista. Yhtäkkiä mieli onkin keveämpi, varmuudesta keveä. Tai ainakin siitä taakasta, jonka asioiden jatkuva pohtiminen on aiheuttanut.

Tänä vuonna haluan tehdä arkiset asiat itselleni helpommaksi. Elää niiden kanssa paremmassa sopusoinnussa. Teemme ystäväni kanssa joka vuosi toivelistan uudelle vuodelle. Siinä on aina samoja asioita, yhä abstraktimmassa muodossa. Ei päätöksiä, ei lupauksia, vaan toiveita ja kivoja juttuja. Ihan vain muistutuksena kuinka käyttää aikaa, niin että sen kulumisen unohtaa.

Ihanaa, valoisaa ja onnellista uutta vuotta!

Ajatuksia joulusta ja pimeydestä.

Tämä aika vuodesta on tuttu. Niin herkkä, hauras ja hiuksenhieno. Siitä on jälki. Jälkiä.

Olen kyseenalaistanut loppuvuoden menoa. On vaikea käsittää miksi vuoden pimein aika on vuoden kiireisintä aikaa. Kehon ja mielen kuuluisi rauhoittua asteittain synkkenevän taivaan kanssa. Pimeydessä pitäisi lillua, olla vain, rauhoittua, lepäillä. Sen sijaan kaikki ympärillä tuntuu vain nopeutuvan ja itse hyppään kelkkaan, teen töitä nopealla sykkeellä, pitkänä putkena.

Olen kokenut saman niin monena vuonna. Että jouluvalmistelut jää, piparit leipomatta, joulukortit lähettämättä. Mutta iloinnut, että töistä palattua pöydällä odottaa minikokoinen joulukuusi. Ja ne piparit. Joulukortti ja valmis ruoka.

Ja sitten samalla todennut, että ehkä tämä mielettömän herkkä olo raskaan ajan jälkeen on se lahja. Se, että kun kerran pari vuodessa raataa yli omien voimien ja sitten pysähtyy.

Silloin se tapahtuu. Jonkinlainen suuri onni joka valtaa, kun taas tajuaa oman pienuutensa, omat rajat, halut ja toiveet. Sillä hetkellä ne kaikki pienet asiat, jotka ilahduttavat, ilahduttavat moninkertaisesti.

 

Samaan aikaan tekisi mieli juoda vähän liikaa viiniä ja lähteä tanssimaan, kääriytyä peittoon ja nukahtaa. Kompromissina juon lasin viiniä ja kääriydyn vilttiin. Hengittelen, huokailen ja hymyilen ajatukselle, että edessä on vapaapäiviä. Vapaita päiviä.

Jään sanoihin kiinni. Eivätkö kaikki päivät ole vapaita? Olen taas tainnut ajautua kauas siitä ajatuksesta, toteutuksesta.

Että itse valitsen, päätän, toimin, ajattelen. Vapaa on tämä elämä, sinun elämä ja ajatukset.

Pidän tästä ajasta. Tässä vaiheessa kun on loma. Ja pimein päivä, joka minuutti kerrallaan pitenee mustasta harmaaseen. Yhtäkkiä niin hitaan tuntuisesti, vaikka aika kuluu aina nopeasti.

Ja muistan samassa myös kuinka olin unohtanut kuinka aikaa hidastetaan. Oppimalla uutta, näkemällä ja kokemalla jotain uutta. Siitä tulee mieleen matkustelu ja parin viikon takainen pikaloma Tanskassa. Kuinka satoi vettä ja räntää, viimasi ylitse, mutta mieli oli keveä ja onnellinen tivolin räiskyvissä ja säihkyvissä valoissa. Sydänpuut, lemmenjoet, karusellit, glögi, tekolumi, temppelit ja miljoonat valot saivat kyyneleet silmiin ja lapsellisen onnelliseksi kaikessa räikeydessään. Talvi kaivannee överiyttä. Paratiisivaloja sysimustaan.

Mutta on tulossa valoa, on tulossa säteitä, häikäisyä, kirkautta ja pitkiä varjoja. Ehkä välissä myös narskuvaa lunta, kimaltavaa, kylmää, kirpeää, terävää jäätä, kuulautta ja kiristäviä poskia.

Odotan, mutta sitä ennen pysähdyn.

Ihanaa joulua, lempeää, pehmeää.

Kun päivä ei valkene, odota

Kas niin se marraskuu meni.

Kaivauduin komeroon, lakaisin kaiken maton alle, itsenikin. Sukelsin, hukuttauduin ja raahauduin joulukuuhun laahavin askelin. Mutta on jo helpompaa, heti helpompaa, kun on ajatus joulusta. Lomasta ja päivistä joina ei edes tarvitse koittaa skarpata ja poistua kotoa kun päivä ei valkene.

Päätin etten kirjoittaisi näitä lauseita, sillä en haluaisi maalata harmaita. Mutta en pääse silti yli siitä, että sairastun joka marraskuu. Joka puolelle sattuu ja kaikki on painavaa ja mustaa.

Muistutan itseäni, että valitus on turhaa ja energiaa vievää ja asioihin voi vaikuttaa. Voi lyödä kättä päälle, että seuraava marraskuu vietetään valossa ja lämpimissä sävyissä. Kiinni veti.

Mutta olen minä jotain tehnytkin, murjottamisen lisäksi. Villasukat ja kolmet lapaset. Ja piirtänyt, maalannut, lukenut. Katsonut sarjoja ja syönyt talvivarastoa.

Mustikat loppu. Liian monta Wolt-tilausta.

Olen iloinnut jokaisesta lyhyestä hetkestä, jona aurinko on kirkkaankeltaisella maalanut keittiön oikeanpuoleisen nurkan ja vastapäisen talon katon.

Olen iloinnut että viherkasvit sinnittelevät kanssani, väsyneinä nekin lerpattavat ja nuokkuvat, kuivakat janoiset ja valonkaipuiset sinnittelijät, kohtalotoverit.

Ilahduin myös kuluneen vuoden Spotifyn Top songs-listasta. Olen kuunnellut näemmä aika yksipuolisesti samoja bändejä, joita olen kuunnellut jo 90-luvulta lähtien ja sen lisäksi liikaa Michael Kiwanukaa (tietenkin), The XX:ää, Nick Drakea, Gregory Porteria, Joni Mitchellia, Almaa ja Beth Dittoa (ihan sama ääni muuten, niin että ilmankos). Ja virkistävän poikkeuksen eteerisen jazzahtavan rokahtavaan soittolistaani tekee työmatkojen pakolliset punk/black metal-pläjäykset, jotka kivasti putkahtelevat aina johonkin väliin luoden kokonaisuudesta mainion. Ja lähes samanlaisen joka vuosi, terästettynä muutamalla kuluneen vuoden uudella lempibiisillä. Tästä keksinkin yhden toiveen ensi vuodelle: uuden musiikin kuuntelu (paitsi saa ne olla ikivanhoja bändejä, jos ne ei vain ole niitä samoja, joita aina kuuntelen.)

Haluan kertoa teille myös teoriani elämän välivuosista ja suunnitelmistani ensi vuodelle. Ja sen kuinka kahvinkulutukseni on laskenut vaihdettuani työpaikkaa (tärkeää ja kiinnostavaa tietoa). Ja muutamia elämään ja kuolemaan liittyviä kysymyksiäkin olisi kysyttävänä, oikeastaan vain toisia, mutta en nyt kerro kumpia, koska olen salaperäisellä ja tavallista paremmalla tuulella ja koska tekee mieli käpertyä sohvalle viltin alle, vaikka urheilukanava on auki.

Palaan, aiemmin kuin aikaisemmin, sillä marraskuu on voitettu. Valoa kohti, kesää, aina valoa.

Muutama virhe, muhkura,

sukissa, mielessä ja elämässä.

Niin sen kuuluukin.

 

Lupa paeta, villapaidan alle tai etelään

Hei te siellä sunnuntaipuuhissanne, mitä kuuluu?

Olen muutaman päivän hissutellut menemään. Hautautunut jättimäisen sammalenvihreän muhkuvillapaidan alle. Villasukat jalassa, teekuppi kädessä. Korkeintaan keksinyt tekosyyksi kauppareissun vähän kauempana sijaitsevaan ruokakauppaan, jotta en viettäisi ihan koko päivää sisällä.  Lempityyppi lähti matkoille lämpimään ja jätti minut tänne kastelemaan kukkia, pitämään taloa ja kertomaan kiinnostavia kuulumisia Helsingin harmaasta säästä, jännittävistä työpäivistä ja elämän suurista koettelemuksista.

Lähettelee kuvia ja videoita vihreydestä, auringosta ja parvekkeesta täynnä kukkia. Minä lähetän kuvan Stokkan joulukuusista ja jouluvaloista.

Tämän päivän agendani on ollut:

-kofeiinittoman vihreän teen osto, jotta teetä voi ryystää vielä myöhään illallakin.  Ostin sen vihreän teen lisäksi myös laventelisuklaata, sappisaippuaa ja hohtavaa silmänympärysvoidetta (ymmärrätte varmaan).

-tahranpoisto lempineuleesta (Miksi jokaIKISEEN lempivaatteeseen tulee aina joku kamala tahra, reikä tai muu katastrofi, mutta kaikki muut vaatteet säästyvät iloisen tyytyväisenä kaikelta pahalta?)

Jaah, no siinä ne sitten olikin. Sunnuntai, katsos. Ei sunnuntaisin tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Eikä myöskään pyhäinpäivisin. Vapaapäivisin. Kökköpäivisin.

Kello 15.20 koti pimeni. Napsautin kaikki pikkuvalot päälle ja keitin jasmiiniteetä.

Mietin äitiäni, joka aina kehuskelee, kuinka pimeys ei tunnu hänestä missään. Että on vain mukavaa, kun on pimeää. Ei ahdista sitten yhtään.

Vaikea ymmärtää.

Haluaisin vain pukeutua kaikkeen vaaleanpunaiseen, lämpöhattaraan, maalata pelkästään pastellivärejä, istua kylvyssä, tuoksua kukilta ja ostaa kukkia, häikäistyä auringosta. Sen sijaan hankin jättimäisen, lämpimän ananasviltin, johon voi kääriytyä turvaan marraskuulta.

Seuraavaksi päivän kolmas kupillinen teetä, kirjan viimeistely ja uuden aloittaminen…

Hämärtyvien iltojen juhlat / Autumn parties

Nyt on taas se aika, kun havahdun että on herättävä aikaisemmin aamulla, jos aion ehtiä tehdä jotain päivänvalossa. On lähdettävä ulkoilemaan, vaikka sataa, tuulee ja näkyy vain harmaata massaa ja sumussa kiiltäviä valoja. Siksi, että muuten tulee pöhnä olo, turhautunut ja jotenkin vetelä. Kävin äsken Alepassa ja sumutinpullosade sumutti kasvoja, tuntui virkistävältä.

Katselen näitä kuukauden takaisia kuvia syksyisistä nimijuhlista ystävien saaressa, joka on kaunis ja vehreä kuin paratiisi. Kuvia päivistä, kun vielä tarkeni hengailla ulkona vähän vähemmissäkin vaatteissa.

Ja rapujuhlista ystävien ihanassa kodissa. Tunnelmallisia, tunteikkaita, iloisia ja onnellisia hetkiä.

Tämä on sitä aikaa, kun yhteistuumin päätämme nähdä enemmän ystäviä, järjestää juhlia, illanistujaisia, brunsseja ja treffejä. Syksy ja talvi on sellaista kotihiirusteluaikaa. Että luetaan kirjoja ja poltetaan kynttilöitä. Mikäs siinä, leppoisaa hommaa sekin, mutta huomaan kaipaavani enemmän kaikkea muuta. Leffa-ja teatteri-iltoja, ulkona syömistä, ystävien näkemistä ja kaikenlaista tapahtumaa.

Ehkä vain pelkään marraskuuta, jolloin usein vajoan vähän syviin vesiin.

Tein kaksi päivää töitä kotona, maalasin aamusta iltaan. Silti illalla oli sellainen olo, kuin en olisi saanut mitään aikaan. Ihan kuin olisin vain laiskotellut. Luulen, että se johtuu siitä etten ollut käynyt ulkona. Juuri se tyhmä pöhnäinen olo, happivaje ja vetämätön pönötys. Siispä ulos on mentävä, edes kortteli kiertämään.

Näitä kuvia katsellessa haaveilen taas mökkielämästä. Tänään yllätin itseni haaveilemasta mökkielämästä myös talviaikaan. Näen mielessäni valtavat kinokset, hirsimökin, lämpenevän saunan, takkatulen, punaviinin, kaakaota, kirjan, musiikkia, pataruokaa, höyryävän hengityksen. Se olisi tietysti niin romanttista. Miksikäs ei.

Ostin aikuisen elämäni ensimmäisen sadetakin. Luultavasti viisas ostos. Ajattelin, että se saisi minut lähtemään ulos ja metsäretkille myös ankeampina päivinä. Tarvitsisin vielä sen koiran, joka veisi minut lenkille.

Luultavasti olisi myös aika aloittaa taas jooga. Yleensä aloitan sen aina viimeistään syntymäpäivänäni syyskuun lopussa, koska ajattelen antavani itselleni parhaan mahdollisen lahjan. Ja koska jostain syystä olen eniten jumissa aina syyskuussa. Tähän on saattanut johtaa se, että lopetan joogan yleensä keväällä, kun ensimmäisen kerran sairastun kunnon flunssaan. Siihen se jämähtää, tulee kesä ja kaikkea muuta ja sen semmoista selittelyä.

Tässä tajunnanvirrassa kirjoitellessani huomaan kaipaavani siis kaikenlaisia tapahtumia, juhlia, koiran, mökin, joogatunteja ja aikaisia herätyksiä. Kuulostaa siltä, että ainakin muutama niistä on ihan mahdollinen toteuttaa.

Ja kirjoitanpa tähän ylös muistiin myös, että muista aloittaa syömään d-vitamiineja. 

Muitakin konkreettisia kaamosahdistuksen torjumisvinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.

I wanted to return to these photos I took month ago at my friends’ summer cottage and at our traditional cray fish party. I realized that it’s the time again when I really need to get up earlier in the morning if I want to do something during daylight. I love autumn and lounging at home in candle light reading books but even more I want to do everything else. To host parties and brunches, to go to the movies and to theater and to see friends! I think I’m a bit of afraid of winter depression so I want to keep myself busy.