Kun päivä ei valkene, odota

Kas niin se marraskuu meni.

Kaivauduin komeroon, lakaisin kaiken maton alle, itsenikin. Sukelsin, hukuttauduin ja raahauduin joulukuuhun laahavin askelin. Mutta on jo helpompaa, heti helpompaa, kun on ajatus joulusta. Lomasta ja päivistä joina ei edes tarvitse koittaa skarpata ja poistua kotoa kun päivä ei valkene.

Päätin etten kirjoittaisi näitä lauseita, sillä en haluaisi maalata harmaita. Mutta en pääse silti yli siitä, että sairastun joka marraskuu. Joka puolelle sattuu ja kaikki on painavaa ja mustaa.

Muistutan itseäni, että valitus on turhaa ja energiaa vievää ja asioihin voi vaikuttaa. Voi lyödä kättä päälle, että seuraava marraskuu vietetään valossa ja lämpimissä sävyissä. Kiinni veti.

Mutta olen minä jotain tehnytkin, murjottamisen lisäksi. Villasukat ja kolmet lapaset. Ja piirtänyt, maalannut, lukenut. Katsonut sarjoja ja syönyt talvivarastoa.

Mustikat loppu. Liian monta Wolt-tilausta.

Olen iloinnut jokaisesta lyhyestä hetkestä, jona aurinko on kirkkaankeltaisella maalanut keittiön oikeanpuoleisen nurkan ja vastapäisen talon katon.

Olen iloinnut että viherkasvit sinnittelevät kanssani, väsyneinä nekin lerpattavat ja nuokkuvat, kuivakat janoiset ja valonkaipuiset sinnittelijät, kohtalotoverit.

Ilahduin myös kuluneen vuoden Spotifyn Top songs-listasta. Olen kuunnellut näemmä aika yksipuolisesti samoja bändejä, joita olen kuunnellut jo 90-luvulta lähtien ja sen lisäksi liikaa Michael Kiwanukaa (tietenkin), The XX:ää, Nick Drakea, Gregory Porteria, Joni Mitchellia, Almaa ja Beth Dittoa (ihan sama ääni muuten, niin että ilmankos). Ja virkistävän poikkeuksen eteerisen jazzahtavan rokahtavaan soittolistaani tekee työmatkojen pakolliset punk/black metal-pläjäykset, jotka kivasti putkahtelevat aina johonkin väliin luoden kokonaisuudesta mainion. Ja lähes samanlaisen joka vuosi, terästettynä muutamalla kuluneen vuoden uudella lempibiisillä. Tästä keksinkin yhden toiveen ensi vuodelle: uuden musiikin kuuntelu (paitsi saa ne olla ikivanhoja bändejä, jos ne ei vain ole niitä samoja, joita aina kuuntelen.)

Haluan kertoa teille myös teoriani elämän välivuosista ja suunnitelmistani ensi vuodelle. Ja sen kuinka kahvinkulutukseni on laskenut vaihdettuani työpaikkaa (tärkeää ja kiinnostavaa tietoa). Ja muutamia elämään ja kuolemaan liittyviä kysymyksiäkin olisi kysyttävänä, oikeastaan vain toisia, mutta en nyt kerro kumpia, koska olen salaperäisellä ja tavallista paremmalla tuulella ja koska tekee mieli käpertyä sohvalle viltin alle, vaikka urheilukanava on auki.

Palaan, aiemmin kuin aikaisemmin, sillä marraskuu on voitettu. Valoa kohti, kesää, aina valoa.

Muutama virhe, muhkura,

sukissa, mielessä ja elämässä.

Niin sen kuuluukin.

 

Advertisements

Lupa paeta, villapaidan alle tai etelään

Hei te siellä sunnuntaipuuhissanne, mitä kuuluu?

Olen muutaman päivän hissutellut menemään. Hautautunut jättimäisen sammalenvihreän muhkuvillapaidan alle. Villasukat jalassa, teekuppi kädessä. Korkeintaan keksinyt tekosyyksi kauppareissun vähän kauempana sijaitsevaan ruokakauppaan, jotta en viettäisi ihan koko päivää sisällä.  Lempityyppi lähti matkoille lämpimään ja jätti minut tänne kastelemaan kukkia, pitämään taloa ja kertomaan kiinnostavia kuulumisia Helsingin harmaasta säästä, jännittävistä työpäivistä ja elämän suurista koettelemuksista.

Lähettelee kuvia ja videoita vihreydestä, auringosta ja parvekkeesta täynnä kukkia. Minä lähetän kuvan Stokkan joulukuusista ja jouluvaloista.

Tämän päivän agendani on ollut:

-kofeiinittoman vihreän teen osto, jotta teetä voi ryystää vielä myöhään illallakin.  Ostin sen vihreän teen lisäksi myös laventelisuklaata, sappisaippuaa ja hohtavaa silmänympärysvoidetta (ymmärrätte varmaan).

-tahranpoisto lempineuleesta (Miksi jokaIKISEEN lempivaatteeseen tulee aina joku kamala tahra, reikä tai muu katastrofi, mutta kaikki muut vaatteet säästyvät iloisen tyytyväisenä kaikelta pahalta?)

Jaah, no siinä ne sitten olikin. Sunnuntai, katsos. Ei sunnuntaisin tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Eikä myöskään pyhäinpäivisin. Vapaapäivisin. Kökköpäivisin.

Kello 15.20 koti pimeni. Napsautin kaikki pikkuvalot päälle ja keitin jasmiiniteetä.

Mietin äitiäni, joka aina kehuskelee, kuinka pimeys ei tunnu hänestä missään. Että on vain mukavaa, kun on pimeää. Ei ahdista sitten yhtään.

Vaikea ymmärtää.

Haluaisin vain pukeutua kaikkeen vaaleanpunaiseen, lämpöhattaraan, maalata pelkästään pastellivärejä, istua kylvyssä, tuoksua kukilta ja ostaa kukkia, häikäistyä auringosta. Sen sijaan hankin jättimäisen, lämpimän ananasviltin, johon voi kääriytyä turvaan marraskuulta.

Seuraavaksi päivän kolmas kupillinen teetä, kirjan viimeistely ja uuden aloittaminen…

Hämärtyvien iltojen juhlat / Autumn parties

Nyt on taas se aika, kun havahdun että on herättävä aikaisemmin aamulla, jos aion ehtiä tehdä jotain päivänvalossa. On lähdettävä ulkoilemaan, vaikka sataa, tuulee ja näkyy vain harmaata massaa ja sumussa kiiltäviä valoja. Siksi, että muuten tulee pöhnä olo, turhautunut ja jotenkin vetelä. Kävin äsken Alepassa ja sumutinpullosade sumutti kasvoja, tuntui virkistävältä.

Katselen näitä kuukauden takaisia kuvia syksyisistä nimijuhlista ystävien saaressa, joka on kaunis ja vehreä kuin paratiisi. Kuvia päivistä, kun vielä tarkeni hengailla ulkona vähän vähemmissäkin vaatteissa.

Ja rapujuhlista ystävien ihanassa kodissa. Tunnelmallisia, tunteikkaita, iloisia ja onnellisia hetkiä.

Tämä on sitä aikaa, kun yhteistuumin päätämme nähdä enemmän ystäviä, järjestää juhlia, illanistujaisia, brunsseja ja treffejä. Syksy ja talvi on sellaista kotihiirusteluaikaa. Että luetaan kirjoja ja poltetaan kynttilöitä. Mikäs siinä, leppoisaa hommaa sekin, mutta huomaan kaipaavani enemmän kaikkea muuta. Leffa-ja teatteri-iltoja, ulkona syömistä, ystävien näkemistä ja kaikenlaista tapahtumaa.

Ehkä vain pelkään marraskuuta, jolloin usein vajoan vähän syviin vesiin.

Tein kaksi päivää töitä kotona, maalasin aamusta iltaan. Silti illalla oli sellainen olo, kuin en olisi saanut mitään aikaan. Ihan kuin olisin vain laiskotellut. Luulen, että se johtuu siitä etten ollut käynyt ulkona. Juuri se tyhmä pöhnäinen olo, happivaje ja vetämätön pönötys. Siispä ulos on mentävä, edes kortteli kiertämään.

Näitä kuvia katsellessa haaveilen taas mökkielämästä. Tänään yllätin itseni haaveilemasta mökkielämästä myös talviaikaan. Näen mielessäni valtavat kinokset, hirsimökin, lämpenevän saunan, takkatulen, punaviinin, kaakaota, kirjan, musiikkia, pataruokaa, höyryävän hengityksen. Se olisi tietysti niin romanttista. Miksikäs ei.

Ostin aikuisen elämäni ensimmäisen sadetakin. Luultavasti viisas ostos. Ajattelin, että se saisi minut lähtemään ulos ja metsäretkille myös ankeampina päivinä. Tarvitsisin vielä sen koiran, joka veisi minut lenkille.

Luultavasti olisi myös aika aloittaa taas jooga. Yleensä aloitan sen aina viimeistään syntymäpäivänäni syyskuun lopussa, koska ajattelen antavani itselleni parhaan mahdollisen lahjan. Ja koska jostain syystä olen eniten jumissa aina syyskuussa. Tähän on saattanut johtaa se, että lopetan joogan yleensä keväällä, kun ensimmäisen kerran sairastun kunnon flunssaan. Siihen se jämähtää, tulee kesä ja kaikkea muuta ja sen semmoista selittelyä.

Tässä tajunnanvirrassa kirjoitellessani huomaan kaipaavani siis kaikenlaisia tapahtumia, juhlia, koiran, mökin, joogatunteja ja aikaisia herätyksiä. Kuulostaa siltä, että ainakin muutama niistä on ihan mahdollinen toteuttaa.

Ja kirjoitanpa tähän ylös muistiin myös, että muista aloittaa syömään d-vitamiineja. 

Muitakin konkreettisia kaamosahdistuksen torjumisvinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.

I wanted to return to these photos I took month ago at my friends’ summer cottage and at our traditional cray fish party. I realized that it’s the time again when I really need to get up earlier in the morning if I want to do something during daylight. I love autumn and lounging at home in candle light reading books but even more I want to do everything else. To host parties and brunches, to go to the movies and to theater and to see friends! I think I’m a bit of afraid of winter depression so I want to keep myself busy. 

Tarpeelliset kotipäivät / Days at home

Viimeinen kuukausi on ollut sellaista väsymystä joka tuntuu kaikkialla kehossa ja lopulta kasvaa liian isoksi möykyksi ja räjähtää. Tiedän, että olisi pitänyt levätä välillä, mutta aina se ei tunnu olevan mahdollista. Joskus kaikki vain kasaantuu ja hommat täyttävät päivän jokaisen tunnin.

Pari viikkoa sitten vietin kaksi päivää metsässä. Lähdin aamupäivällä, tulin alkuillasta takaisin. Ja sama uudestaan.

Puiden alla hartiat laskeutuivat. Ne laskeutuivat niin, että yhtäkkiä purskahdin äänekkääseen itkuun siitä onnesta, että tuntui vihdoinkin kevyeltä. Siellä metsässä, havisevien puiden ympäröimänä kun oli niin hyvä olla. Rauhallista, kaunista, hiljaista, raikasta. Metsä on paras stressilääke, ihanin, hellin ja toimivin.

 

Sen jälkeen tietysti sairastuin ja nyt olen kotihengaillut useamman päivän. Flunssa tuli tavallaan ihan hyvään aikaan, on ollut hyvä olla kotona ja kerätä voimia. Nyt olo on jo parempi, olen saanut järkevämmästä päivärytmistä kiinni. On hyvä olla, inspiraatiota ja energiaa tehdä asioita.

The last month has been so busy with everything that I’ve been really looking forward to spending more time at home doing nothing and just charging my batteries. Well, then I got a flue that forced me to slow down. It doesn’t feel that bad because it’s so grey and rainy outside.

Luckily I feel better already and I have more energy to do things and slowly arrange my weekdays to be less stressful. 

Juhlia, arkea ja uusia alkuja / Parties, weekdays and new beginnings

Kuukausi sitten kirjoitin viimeksi. Sen aikana on tapahtunut paljon kaikkea.

Sain uuden, ihanan kummipojan, jonka nimiäisiä vietimme ystävien saaressa. Lempisaaressani. Olin töissä Habitaressa huiman intensiivisissa tunnelmissa, Mujin Pop up-kaupassa. Pääsin työhaastatteluun. Kävin katsomassa Q-teatterissa upeasti lavastetun ja puvustetun Tavallisuuden aave-näytelmän. Istuin iltaa ystävien uudessa kodissa, syötiin vietnamilaista ruokaa, juotiin viiniä ja kuunneltiin huonoa musiikkia. Ja vähän hyvääkin.

Vietimme perinteisiä rapujuhlia Käpylässä ystävien kanssa ties kuinka monennetta vuotta. Aloitin uuden työn haaveilemassani ihanassa, vastuullisessa ekologisten tuotteiden liikkeessä. Vietin syntymäpäivääni harjoittelemalla uudessa työpaikassa ja joustin ikuisesta periaatteestani olla tekemättä töitä syntymäpäivänä. Irtisanouduin haikeana vanhasta työpaikastani ja koitin tehdä miljoona latteartia  ja juoda espressoa varastoon. Juhlin ystävän syntymäpäiviä heidän uudessa, kodikkaassa puutalossa ja söin elämäni övereintä sateenkaarikakkua.

Sellaista kaikkea. Paljon juhlia, vielä enemmän töitä.

Nyt juon kotona kauramaitoon tehtyä kurkumajuomaa inkiväärillä, hunajalla, tähtianiksella, neilikalla ja chilillä. Ja niistän. Ja aivastelen.

A month has gone since I last wrote. A lot has happened during that time. I started a new job and I’m excited about it! I have been celebrating a lot too. I got a new lovely godson, had my birthday, and celebrated friends’ birthdays and so on. I also worked a lot! So much that I got a flue. So now I’m just sitting at home drinking turmeric latte made of oat milk and flavored with honey, chili, ginger, carnation and star anise.

On ihan helppoa / It’s easy

On ihan helppoa tuijottaa tyhjyyteen, unohtua lauseeseen, pysähtyä ilman että siinä hetkessä tajuaa pysähtyneensä. Herätä kuin unesta ja muistaa yhtäkkiä missä on. Sitä voi ajatella keskittymisvaikeutena, kun teet jotain, sinulle puhutaan, sinä kuuntelet, kaikki puhuvat, kaikki odottavat ja yhtäkkiä jokin räjähtää. Kuppi/ kirja/ puhelin/  tippuu kädestä, törmäät oveen tai ihmiseen. Toisaalta se on keskittymistä, ei ollenkaan vaikeaa. Usein vain tilanteeseen sopimatonta keskittymistä, väärä asia, väärä hetki.

Siksi on kivaa, että on lauantai. Sellainen, ettei mihinkään kiire, ei mitään sovittua koko päiväksi. Toinen kuppi kahvia pressopannulla. Hän lukee, minä kirjoitan. Ikkuna on auki, lapsi huutaa, koira haukkuu, auto tyhjäkäynnillä, ovet käy. Silti hiljaista, ikään kuin.

Haluaisin muuttaa blogin nimen joksikin, joka liittyisi vähemmän kotiin. Vaikka koti onkin se paikka, jossa tunnen olevani turvassa, rauhassa herkkä, rauhassa heikko, kaikkea mitä kenenkään ei tarvitse tietää. Cosy home on vähän äklö nykyiselle minulle, mutta oli kovin sopiva silloin vuonna 2008 kun blogin perustin. En kyllä keksi mitään muutakaan nimeä. Ainoa joka tulee mieleeni on sana Sunnuntai. Koska sunnuntai on ihana, lempipäivä, pehmeä, kotipäivä, kaikki ihanat asiat-päivä. Siksi leikinkin sunnuntaita usein.

It’s easy to get lost in thought, to forget where you are and what you were doing. It’s easy to stare at a point and suddenly wake up from the dream and realize where you are. Somewhere doing something else than you remembered. I like to get lost even though some might call it a problem of concentration. Then, at least, I’m focused on something and that something is usually much more interesting to me.

Rakkautta vain / Love only

Niinä hetkinä, kun tekee mieli kirjoittaa, ajattelen aina samoja asioita. Jokin rauha/ haikeus/ rauhattomuus/ kaipaus saa miettimään elämää, kaikkea. Toistan itseäni, rakkaita kliseitäni, tehtyjä ja tekemättömiä ja pyörin kehässä. Laitan verhot kiinni, ettei naapurit näe kun katson Maajussille morsianta. Kyynelsilmin, niin kuin kaikkea aina. Koiranpentuja, pappoja, tv-sarjoja, lapsia, uutisia, mainoksia, rakkautta ja rakkaudettomuutta. Aika vähän on mikä ei liikuttais.

Olen jotenkin ihan hirmuisen onnellinen ja samaan aikaan ihan pihalla. Enkä vieläkään tiedä ovatko nuo tunteet osa luonnettani vai vain ulkopuolelta sykkivää levottomuutta ja jatkuvaa liikehdintää. Yhtä kaikki, jotain tiedän.

Syyskuu, minun kuu. Tänä vuonna tunnuit tulevan kiirehtien. Niin, että linnut pitivät hätäkokouksen pellolla ja minä hyppäsin viimeiseen bussiin. Olisin kai halunnut viipyillä ystävien elokuisissa häissä, juhlia rakkautta, rakkautta vain.

Mutta mennään sitten sienimetsiin, puolukoihin ja kynttilöihin, hyvä on. Suora siirtymä, mutta koukkaan kyllä vielä kallioiden kautta.

 It’s September, my month. I could have just stayed in the love-filled August. Friends’ wedding, kisses under a rainbow, grain fields, the sea and the waves and the last summer flowers. But September, I will like you too, I always have.