Asioita, joita haluaisin tehdä

Ikkunat paiskautuvat agressiivisesti kiinni ja ikkunalaudalla ollut korttipino leviää lattialle.  Alkaa vaakasuora sade, joka pisaroi ikkunat täyteen viiruja. Laitan soimaan Cat Powerin uusimman levyn Wandered, jota en ole kuunnellut vielä ollenkaan.

Mietin asioita, joita pitäisi tehdä ja asioita, joita haluaisin tehdä. Haluaisin maalata olohuoneen yhden seinän haalean roosan väriseksi, hän vihreäksi. Haluaisin istuttaa avokadon jo ruukkuun, vaikka se saattaa olla liian aikaista. Haluaisin mennä varastoon tutkimaan vanhoja levypinojani ja valita sieltä työhuoneelle kuunneltavaa. Samalla kantaisin kotiin vanhat valokuvapinot, joita tekee mieli katsella näin vuosien jälkeen.

Haluaisin viettää päiväkausia kotona pehmeissä vaatteissa, kuunnella levyjä ja lukea Mia Kankimäen uutta kirjaa Naiset joita ajattelen öisin, josta tykkään jo nyt ihan hulluna vaikka olen vasta sivulla 50. Samalla haluaisin säästellä kirjaa ja lukea sitä hitaasti.

Haluaisin järjestellä kaikkea. Juuri nyt se tuntuu kivalta ja puhdistavalta. Vaatekaapin, kylppärin kaapin, korit joissa on pipoja, hanskoja ja huiveja, jääkaapin, maustekaapin, kaiken.

Haluaisin hakea residenssiin jonnekin, jotta olisi aikaa ja rauhaa tehdä. Maalata ja kirjoittaa, piirtää ja luonnostella, kuvata ja ajatella.

Haluaisin ommella ja korjata vaatteita. Muokata joitakin sellaisiksi että käyttäisin niitä. Ommella vihdoin valmiiksi sen ohuen, värikkään, silkkisen kietaisumekon jota olen vähitellen tehnyt kesästä asti. Ompelen sitä hitaasti, koska sen kanssa on mennyt hermot niin moneen kertaan. Minulla ei ole kaavoja, enkä oikeastaan osaa ommella kietaisumekkoa. Mutta opettelen. Haluaisin pitää keittiökirpparin ja haahuilla itse kirppareilla.

Haluaisin istua kirjastossa päiviä lukemassa kaikki lehdet ja lainata pinon kirjoja kotiin. Haluaisin yin-joogata kotona. Tein niin kerran ja se oli ihanaa. En ole tehnyt sen koommin, vaikka ajattelen sitä päivittäin. En osaa joogata kotona, kuin yksin. Haluan että on ihan hiljaista, eikä mikään keskeytä.

Haluaisin oppia kärsivälliseksi ja malttavaiseksi ja oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, elämään hetkessä useammin.

Nyt ajattelin aloittaa siitä varastosta, levyistä ja valokuvista. Ei, vaan sittenkin ensin joogasta.

Mitä te haluaisitte tehdä?

Advertisements

Hetken kevyt

Hetken kaikki on ollut hyvin. Melkein koko viikonlopun olen ollut läsnä, kevyt. Herännyt poikkeuksellisen aikaisin, hiipinyt keittiöön kirjan kanssa. Sytyttänyt kynttilät, koska on ollut vielä hämärää. Olen lukenut, kuunnellut sadetta ja katsellut pisaroita ikkunassa. Itkenyt kirjan lopussa (ja alussa ja keskellä). Sitten kuullut hänen heräävän ja kömpinyt takaisin peiton alle, lämpöön. Teen niin liian harvoin, sillä se on tuntunut ylellisyydeltä.

Puuroa, kahvia, hedelmiä, leipää. Radio päälle ja pois päältä. Levy soimaan. Päivä on valjennut ja valjennut.

Haluaisin säilyttää tämän olotilan, jossa en mieti liikaa. Otan torkut välillä, kun tuntuu siltä. Luen ja juon teetä, annan ajan vain olla ja mennä, määrittelemättä. Olen ollut melankolinen ja voinut huonosti pitkään. Siitä on vaikea kirjoittaa ja puhua. Silti välillä tekee mieli avata nämä sivut, laittaa kuvia ja lauseita, ilman että mietin minkä kuvan se minusta antaa. Sillä tiedän että kaikki muuttuu ja on erilaisia päiviä, huonoja ja hyviä. Joskus niiden välinen raja on vain huimaavan jyrkkä, mutta tulee loivempiakin mäkiä.

Tämä viikonloppu on kuitenkin taas todistanut, että paras olo tulee siitä, kun en yritä väkisin mitään ja lähden aina metsään kun siihen on mahdollisuus. Ja nukun ilman herätyskelloa.

Tämän hetken kivoimmat asiat ovatkin metsä, uni, sauna, taide, tee ja vapaapäivät kotona.

Ja se kun avaa kotioven ja astuu julkisivuremontin vuoksi hämärästä käytävästä eteiseen ja vastassa on niin kirkas valo, että se meinaa sokaista ja olen niin onnellinen, että hoen ääneen ihana, ihana koti, kiitos ihana valo!

 

Elokuu, loma

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Ihanaa, ajattelin. Voin viettää koko päivän sisällä, nauttia sunnuntaista, kahvista ja lempiradio-ohjelmista, ommella keskeneräisen mekon valmiiksi, pestä pyykkivuoren ja lukea sohvalla viltin alla.

Avasin ikkunat ja hengittelin raikasta ilmaa. Muistin että olen nyt lomalla. Pidän myöhäisistä lomista, siitä että kesähurmos on taantumaan päin ja on jo vähän rauhallisempaa. Kesähurmos on ihanaa sinne tänne menoa, festareita, piknikejä, terasseja, puistoilua, merta, retkiä, saaria, mökkeilyä, uimista ja juhlia. Se on myös vaipumista kesäpilveen. Kesäpilvessä kaikki hidastuu ja helpottuu. Mikään ei ole niin justiinsa. Voi tallustaa samoissa vaatteissa viikon, kunhan muistaa vesipullon ja aurinkorasvan. Minusta tulee leppoisampi, spontaanimpi, huolettomampi. Olen nopeammin valmis lähtemään mihin tahansa.

Haluaisin jäädä kesäpilveen. Olen muuttunut viime vuosien aikana kesäihmiseksi, vaikka ennen olin syksy. Ihana sekin. Lempivuodenajat. Talvea pelkään. Haluaisin että joku opettaisi minua nauttimaan siitä ajasta. Rakastan lunta, valkeutta ja kirpeyttä, mutta talvi on sitä aina vain hetken. Muu on pimeyttä. Edelleenkin ihmettelen äitiäni, joka rakastaa pimeyttä, hämärää, talvea, kynttilöitä, pitkää pimeää kautta. Miten voimmekin olla niin erilaisia. Tosin nyt tuo kuulosti jotenkin tosi tunnelmalliselta, myönnetään.

Tänä vuonna karkaan marraskuuta, satsaan terveyteen ja toivottavasti pidän itseni enemmän kasassa. Jostain syystä se tällä hetkellä vähän karmii, jännittää kai vain.

Tämä kesä on ollut ihana, kuuma, hellivä ja rauhoittava ja pitänyt minut pystyssä lempeydellään muutoin vaikean ja raskaan vuoden rinnalla. Nyt koitan keskittyä vain lomaan ja loppukesän huolettomuuteen. Tosin poikaystävä kysyi yhtenä aamuna minulta, että nukuinko hyvin, kun olin illalla ollut niin huolestunut huolettomuudestani.

Ja tähän väliin kivoja uutisia! Sain juuri näyttelyn valmiiksi ja ripustettua, se on ihanaa, huojentavaa, jännittävää ja tyhjentävää.  Kerron pian lisää ja laitan teille kutsun.

Sunnuntai-ja elokuuterveisin,

Saija

Kuinka helposti unohdankaan

Kuinka helposti unohdankaan, että tarvitsen niin vähän ollakseni onnellinen. Haluaisin, että muistaisin aina kuinka luonto parantaa ja rauhoittaa.

Syvissä syövereissä en muista kuinka hengitetään syvään, pysähdytään ja sanotaan ei. Unohdan että on mahdollista vetäytyä joskus omaan rauhaan ilman, että mitään traagista tapahtuu.

Kun kaikki ärsykkeet on karsittu ympäriltä, jää vain hetki ja yhtäkkiä en edes muista, että on olemassa muuta elämää kuin se, joka tapahtuu juuri siinä hetkessä.

Viikonloppuna mökillä huolet huuhtoutuivat kirkkaaseen järveen, joka väreili lämmöstä ja turvasta. Lähellä ihmiset, joiden seurassa asuu onni. Hartiat laskeutuivat, hengitys tasaantui ja pala kurkusta katosi. Löytyi rauha ja muistui mieleen ne unohtuneet viisaudet ja yksinkertaiset oivallukset. Niinhän se oli. Näinhän se on.

Turhaan pakkasin vaihtovaatteita, hoitoainetta, kasvoöljyä ja puhelimen laturia. Edes kenkiä, kun paljain varpain oli kaikkein kivoin.

Nukuin samassa pehmeässä villapaidassa, johon olen käpertyneenä nytkin, koska se tuoksuu vielä mökkielämältä. Samaan aikaan puhtaalta ilmalta, saunalta ja makuupussilta.

Rakastan nukkua makuupussissa. Se on turvallinen, lämmin kotelo.

Olen aina ajatellut että kuulun kaupunkiin, mitä isompaan, sen parempi. Silti tunnen olevani onnellisimmillani mökillä ilman sähköä, veden ja metsän ympäröimänä, ja ystävien. Niiden, jotka tuntuu perheeltä, ihanalta suurperheeltä.

Joutilaana, mutta silti askareissa. Aamiaista, lounasta ja illallista, välissä uintia, nuorallakävelyä, soutelua, suppausta, laiturilla makoilua, lukemista ja saunomista. Ilman että mikään tuntuu varsinaisesti tekemiseltä, yrittämiseltä, ponnistelulta.

Haluaisin jäädä leijumaan siihen olotilaan, jonka saavutin lähes välittömästi pienessä saaressa suuren järven rannalla. Tilaan, jossa en muistanut olleeni juuri äsken väsynyt, vihainen, itkuinen ja jotenkin totaalisen loppu.

Aamulla laiturilla maatessa, tuijotellessa koivun lehvästöjä ja hentoisia pilviä ajattelin pitkästä aikaa rakkaussanoja. Oli hyvä olla. Levätä.

 

Kaupungissa kaikki äänet tuntuvat kimeiltä, teräviltä, korkeammilta.

Ajatuksia tästä ja tulevaisuudesta

Olen suistunut taas tulevaisuuden ajatteluun, suunnitelmiin, haaveisiin ja elämään, jossa jokin odottaa.

Koko alkuvuosi on ollut työntäyteinen ja kiva, mutta myös vähän liian täynnä tekemistä, vaikkakin kivaa sellaista.  Mutta se on vain niin, että pelkkää olemistakin on oltava tasapainon ja terveyden vuoksi. Ja onnellisuuden. Ajattelin pitkään olevani jotenkin heikompi ihminen, koska kuormitun niin pienestä. Liiallisesta hälystä, tekemisestä, sosiaalisuudesta, työstä ja kaikista muutoksista. Sairastun helposti. Enää en ajattele olevani heikko (tai no, ajattelen, mutta en sillä lailla itseäni syyllistävään tapaan), vaan hyväksyn sen että jaksan välillä vain vähän kerralla ja että tarvitsen paljon vapaa-aikaa ja rauhaa.

Vaikka välillä harmittaakin se, että keho ei erota hyvää ja huonoa stressiä, ei tee mitään eroa niiden välille. Rankaisee silloinkin, kun menee ihan hyvällä tavalla lujaa.

Mutta tämä kesä! Kun saa pitää ikkunoita auki aamusta iltaan, eikä ilma vaihdu. Ja jalkapohjat ovat tomusta tummat ja aurinko kutittaa ihoa. Kasvot vähän nihkeät, hikiset ja kuumottavat. Mutta mikään ei haittaa, on niin helppoa. Tuntuu vapaalta. Sitä vain astuu ulos kevyissä vaatteissa, kevyellä mielellä ja palaa lämmöstä riutuneen pöllähtäneenä ja onnellisena levähtämään kotiin, joka ei ole sen viileämpi. Sitä kaikkea minä rakastan. Silloinkin kun saan ensimmäisen rakon sandaaleista, aurinko tekee ihottumaa eikä välitä aurinkorasvasta ja lokki vie jäätelön.

Magnoliapuu kukkii, se on yksi kesän kohokohdista. Yhtä tärkeä kuin kaikki ne muutkin vuodenaikojen merkit. Rytmi ja toisto. Muistot ja paluu. Silloin ja nyt.

Kesä rauhoittaa. Tuntuu, että se ei vaadi mitään. Antaa maata puistossa vain, tuijotella puiden neonvihreitä lehvästöjä, kuunnella lintuja ja lehtien havinaa ja lukea kirjaa viltillä asentoa vaihtaen. Hetkeksi tulevaisuus unohtuu. Odotukset ja jatkuvat suunnitelmat. Tuntuu, ettei tarvitsekaan muuta kuin nauttia, olla vain ja keskittyä siihen että on hyvä olla. Ettei ollutkaan mihinkään kiire, eikä niin päivän päälle. Ja että “sitten kun” ei ollutkaan koskaan varmaa, vaan nyt. Nyt on. Nyt.

Löydän neliapilan. Suljen silmät ja toivon. Koska niin olen aina tehnyt ja uskonut että ne toiveet ovat toteutuneetkin. Tietysti. Löydän toisen, mutta minä en tarvitse kahta.

Pehmeitä päiviä, rooibosta ja ankeita kirjoja

Viikonlopuissa on mukavaa pehmeyttä. Nukun pitkään ja koska toinen nukkuu vielä pidempään, kömmin viereen. Puen kesävaatteiden päälle talvivaatteet, koska kesävaatteet ovat pehmeät ja talvivaatteet lämpimät. Päätän etten lähde ulos, koska on harmaata ja harmaina päivinä saa olla sisällä. Ehdotan rooibosteetä, laitan teen hautumaan ja tunnin kuluttua kuulen keittiöstä, että on varsin vahvat teet hautumassa. Muistutan itseäni, että teehetkeä olisi syytä kunnioittaa ja suoda keskittymistä sen muutaman minuutin verran.

On ollut keskittymisvaikeuksia muutoinkin. Maalaaminen tekee sitä, sillä se saa aina niin pauloihinsa, että kaikki muu meinaa peittyä alle ja huomaan, että ajatukset ovat työhuoneella. Unohtelen ja sekoilen, pyytelen anteeksi.

Luin Muumipappa ja meri-kirjan iltalukemisena. Luen joskus uudelleenkin, sillä se oli niin ihana, eikä minun ole ollenkaan mahdotonta lukea lempikirjoja useaan kertaan. Ja kirjoihin olen taas uppoutunut, sillä nyt on kirjahylly kaivettu varastosta ja koottu parin uuden lisäosan kanssa! Sitä järjestäessä löytyi paljon luettavaa ja syttyi taas suuri inspiraatio kirjoihin. Tosin tällä hetkellä luen niin kylmän oloista kirjaa, että mietin koko ajan sen keskenjättämistä ( Don DeLillon Nolla Kelviniä). Ennen en koskaan lopettanut teosta kesken, sillä ajattelin että on annettava mahdollisuus ja etten voi nähdä kokonaisuutta, jos en tiedä kaikkea. Sittemmin peruin päätökseni ja ajattelin että elämä on liian lyhyt ankeisiin kirjoihin ja muihinkin ankeisiin asioihin. Tällä hetkellä en tiedä kummin ajatella, mutta aion silti lukea DeLillon kirjan loppuun, sillä haluan sittenkin tietää miten siinä käy.

Hetki sitten istuin vielä nojatuolissa lukemassa, kunnes valo alkoi asteittain hiipumaan ja jäljellä oli hämärää ja siristelyä. Ehkä vielä kuppi rooibosta ja keittiöön vahtimaan hautumista.

Ja kävinpäs sittenkin ulkona, sillä halusin käydä syömässä Döner Harjun salaatin, jossa on hummusta, sydänsalaattia, sikurisalaattia, munakoisoa ja kaikkea ja joka oli muuten niin hyvää, että KÄYKÄÄ, jos kohdille osutte. Niin ja sitten oli nähtävä myös Rauha Mäkilän näyttely Helsinki Contemporaryssa, sitäkin suosittelen!

Leppoisaa viikonloppua! (Meinasin kirjoittaa sunnuntai-iltaa, koska tuntuu ihan sunnuntailta ja olenhan aina edellä aikaani.)

Vuoden vaihtuminen on hyvästä

Pidän siitä että vuosi vaihtuu. Ja nimenomaan juuri tähän pimeimpään vuodenaikaan. Se antaa voimaa. Luo rajan vanhan ja uuden välille. Katkaisee/ kääntää lehden / puhdistaa / erottaa.

Uusi vuosi, erilainen, parempi. Paljon parempi.

Päivästä, tunneista, minuuteista ja sekunneista se on kiinni, uskokaa tai älkää.

Ja kas,

niin on uusi mieli ja kirkkaammat ajatukset.

Minusta on kivaa välillä kellua kuplassa, samean pehmeässä harhassa, sillä pidän siitä, että osaan huijata itseni paremmalle tuulelle, elämän valoisammaksi ja rajat pehmeämmäksi. Siihen riittää vain vuoden vaihtuminen.

Muistan kirjoittaneeni joskus siitä, millaisena näen ajan. Ja kysyneeni kuinka teidän aika kulkee? Ympyränä, vuoristorataa, sekavana metrokarttana, suorana viivana tai jollain muulla tavalla? Minun aika on viiva. Luotisuora. Kaikkea on sen ympärillä. Sattuu, tapahtuu, mutta aika on suora kuin rypytön paperi. Välillä hitaasti etenevä viiva, mutta lähes aina liian nopea. Hirveä tahti. Tekisi mieli vetää köydestä, hidastaa, jarruttaa.

Yleensä haluan olla ajattelematta aikaa.

Jostakin syystä joka toinen vuosi elämässä tuntuu välivuodelta, koen rauhattomuutta, tahmeutta ja jähmeyttä.  Sitten tulee (onneksi) taas vuosi joka pistää tuulemaan. Näyttää kuinka tehdään niitä asioita, joissa se onni asui. Tulevasta vuodesta tulee sellainen.

Kuinka mukavaa on kirjoittaa ajasta, niin kuin en ollenkaan olisi osallisena siihen, sen kulkuun ja tuntuun,

siihen miten rakennan.

Olen hidas muutoksissa. Pohdin, kääntelen, vääntelen, pelkään. Etsin uskoa itseeni ja toiveisiin. Mutta aina tulee se päivä, jolloin syntyy päätös. Ja se on aina juhlallista. Yhtäkkiä mieli onkin keveämpi, varmuudesta keveä. Tai ainakin siitä taakasta, jonka asioiden jatkuva pohtiminen on aiheuttanut.

Tänä vuonna haluan tehdä arkiset asiat itselleni helpommaksi. Elää niiden kanssa paremmassa sopusoinnussa. Teemme ystäväni kanssa joka vuosi toivelistan uudelle vuodelle. Siinä on aina samoja asioita, yhä abstraktimmassa muodossa. Ei päätöksiä, ei lupauksia, vaan toiveita ja kivoja juttuja. Ihan vain muistutuksena kuinka käyttää aikaa, niin että sen kulumisen unohtaa.

Ihanaa, valoisaa ja onnellista uutta vuotta!