Tämä rauhallinen olo, ja kesä

Olen löytänyt taas tavan olla, lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla. Rauhoittumalla vain hetkeen, ilman että ajattelisin että minun pitäisi samaan aikaan olla jossain muualla, tehdä jotain tärkeämpää tai muka-hyödyllisempää. Varsinkin kesällä olen usein levoton. Haluaisin olla mökillä, luonnossa, jossain kaukana kaupungin hälystä, mutta samaan aikaan mietin että mitähän kaikkea kaupungissa tapahtuu. Usein olen myös huono tekemään päätöksiä minkään asian tai tekemisen suhteen ja vielä kun asuinkumppani on samanlainen jahkailija, kaikki jää meillä aina viime tinkaan.

Juhannuksena pysähdyimme tien varteen keräämään lupiineja.

Nyt olen kuitenkin löytänyt sellaisen leppoisan suhtautumistavan kesään, enkä hötkyile mihinkään. Jos tekee mieli istua sisällä lukemassa kirjaa, en pode huonoa omaatuntoa siitä, että ulkona paistaa aurinko, vaan nautin että ylipäänsä on sellaista onnea kuin aikaa lukea. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Luulen että tämä rauhallinen olo jäi elämään poikkeuksellisen kevään jäljiltä. Kun oli pakosti enemmän aikaa olla kotona ja opetella hieman uudenlainen arki. Ja kun kaikki on yhtäkkiä erilaista ja ymmärtää, että sellaista elämä on. Että mitä tahansa voi tapahtua koska vain ja yhtäkkiä mikään ei ole niin kuin ennen.

…eikä se ole uusi tieto, mutta hetki on uusi, ja ihminen vanha. Kaavoihin kangistunut, nopeasti mukautuva ja äkkiä unohtava.

Mökkimuistoja, eri mökeiltä.

Ja kaikki se aika minkä ehtii taas ajatella, saa taas ajatella, aina vain uudestaan.

Aikaiset aamukahvit laiturilla ystävän kanssa. Kiitos kuvasta, Hanna.

Ajattelen että aina tulee kunkin asian aika. Että (nämä) mietteet mitä jokainen kantaa mukanaan elämänsä ajan, kukin omia kysymyksiään, haavoja tai heikkouksia. Niiden aika tulee jossain kohtaa elämässä. Pääsevät käsittelyyn. Toki on mahdollista, ettei niin koskaan käy, mutta sitä pidän surullisena.

Mutta sen siis opin tänä keväänä, että sitä voi vain uppoutua kirjaan, kirjoittamiseen, maalaamiseen, kukkien kasteluun, pilvien tuijotteluun, ruoanlaittoon, musiikin kuunteluun, mihin tahansa. Niin, ettei mikään muu häiritse, eikä kuiski korvaan että muualla olisi jotain muuta, jotain kivempaa, parempaa ja kiinnostavampaa. Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin hyvä kirja, taideteos, teksti, viherkasvit, luonto, pannukakkuresepti ja uusi kesälista lempparibiiseistä. Näin nyt nopeasti kirjaten.

Viihdyn laitureilla, suuntaan aina lähimmälle. Asia, jota hän aina hämmästelee, ihmistä joka rakastaa laitureita.

On vain opittava pysähtymään ja arvostamaan.

Vartiosaaren lampaat. ❤

Tämä kesä on ollut hyvä ja jo niin monia ihania hetkiä täynnä, tärkeitä kohtaamisia, rakkaita ihmisiä, sanoja, jotka tulen muistamaan.

Jos ajatukseni uhkaavat harhailla tulevaisuuteen, kerron itselleni ääneen missä olen.

Olen tässä kesässä.

En halua ajatella mitä tapahtuu syksyllä ja mitä, missä ja miten olen silloin. Kuinka voisinkaan?

Kuvia päiviltä jona en ole tuntenut väsymystä

Tulin tänne pitääkseni itseni hereillä. Lukeminen saa silmät ummistumaan, eikä minkäänlainen puuhastelu nyt luonnistu, kun pari yötä on mennyt vähillä yöunilla. Mutta josko sanoja, ilman stressiä sanomasta.

Ja kuvia, vielä parempaa!

Kuvia niiltä päiviltä, kun aurinko on paistanut vimmatusti ja saanut minut niin syväonnelliseksi ja huumaantuneeksi kaiken kirkkaudesta. Ja päiviltä jolloin en ole tuntenut väsymystä vaan energiaa ja innostusta asioista, joille ei ole ollut aiemmin näin paljon aikaa annettavana.

Uusi sunnuntaiperinne. Siinä tehdään aamiainen sänkyyn, napataan lehti postiluukusta, tehdään sohvatyynyistä sängynpääty ja kömmitään peiton alle lukemaan ja syömään.

Olen luonut viherkasveihini syvemmän suhteen, luvannut huolehtia ja hoitaa paremmin, sillä en ole katsonut niitä tarpeeksi läheltä. Kasvejani on syönyt kirvat ja ripsiäiset ja se sai minut toden teolla liikkeelle pelastusoperaatiolla. Olen suihkutellut tyyppejä tehokkaasti ja miettinyt missä ja miten ne oikeasti viihtyvät, jos en mieti sitä missä ne näyttävät kivalta.

Kultaköynnöksen pistokas-operaatio sai alkunsa tästä Pick Up Limesin kasvivideosta. 

Keho on kaivannut liikettä ja olen kuunnellut. Eniten pidän kävelystä, poluilla hyppelystä ja kallioilla kiipeilystä. Siitä, kun liikunta ja kuntoilu tapahtuu itsestään.

On ollut aikaa voida paremmin. Sosiaalisissa tilanteissa on välillä kurjaa ja noloa kieltäytyä ruoista, jotka aiheuttavat kipua ja kaiken ylösalaisin menemisen, arjen keskellä en aina löydä aikaa ja voimia tehdä itse ruokaa, vaan olen turvautunut noutoruokaan, jossa on aina joku ainesosa joka ei sovikaan. Viime aikoina olen kokeillut uusia reseptejä ja oppinut pitämään ruoanlaitosta. Sukuni naisten ohje kakun leipomisesta silloin kun surettaa on myös ollut käytössä.

Jokapäiväinen “leipäni”, eli  vihreä ja keltainen lautanen. 

Gluteeniton pannari kauramaitoon onnistuu yhtä hyvin kuin tavallinenkin.

Pataleipäkin gluteenittomana todistettu onnistuneeksi, mutta melkoisen painava pallo siitä tuli, eikä luonnollisestikaan niin kuohkea.

Sen sijaan perunarieskoista tuli niin hyviä sekä koostumukselta että maulta, että näitä teen taatusti lisää!

Munakoisopasta on herkutteluruoka. 

Kotitoimistopäiviä on nyt vähemmän, mutta selkäni kiittää siitä.

Tämä valonäkymä aamuisin antaa voimaa.

Nämä hetket tuntuvat kivoimmilta. Me kaksi, rauhassa. 

Nämä aniliinipunaiset pionit aukesivat päivässä, ovat jatkaneet kasvuaan ja päivä päivältä muuttaneet väriä. Lopulta niistä on tullut päänkokoisia ja väriltään herkän ruusukultaisia. Seurasin tätä ihmettä kunnioittavasti.

Alkuvuoden ahmin kirjoja, mutta nyt luen hitaammin ja säästellen. Olen löytänyt kirjoista ilon, onnen, ja lohdun tilan jossa levätä. Kuinka harmittikaan, kun kirjasto ehti sulkeutua ennen kuin ehdin hakea monta varaamaani kirjaa, joita olin kovasti odottanut. No, siellähän ne pysyvät.

Molemmat hyviä, Ferrante loistava, suosittelen!

Tästäkin pidin ja ahmin kun pääsin alkukankeudesta vauhtiin!

Yhdessä luimme Bollan, yhdessä pidimme.

Ja tämä kiehtoi kovin. Luen uudelleenkin. 

Ja nyt keitän teetä, laitan vastamelukuulokkeet päähän ja uppoudun johonkin Areenan dokumenttiin, sillä hän aloitti pelaamaan ystäviensä kanssa videopeliä ja se on kovaa huutoa se. Sanon siis hei ja ensi kertaan!

Hiljaisuus ja huhtikuu

Hei,

On tasan kolme kuukautta siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Tuntuu että siitä on vain pieni tovi, joka johtunee siitä että kirjoitan usein päässäni, luonnostelen ajatuksia, hahmottelen, kirjoitan muistiin. Tätäkin olen aloittanut kirjoittamaan lukuisia kertoja, aina sen muutaman lauseen, jotka typistyvät luonnoksiksi luonnoksien perään. Mieleni on ollut yhtä hiljainen, kuin kaupungin pitkät kauppakadut. On ollut vaikea sanoittaa.

Niin kuin varmasti meistä jokaisella, on minullakin ollut poukkoileva mielialakaari tämän tilanteen alusta päivään jossa nyt elämme. Ahdistuksen, epämääräisyyden ja huolen kautta olen siirtynyt rauhallisempaan hyväksyntään ja odottavaan päivä kerrallaan- elämään.

Ironista kyllä, juuri sellaiseen tapaan, jota olen aina elämässä opetellut.

Päivät ovat olleet hiljaisia, samanlaisia, hyvällä tavalla hitaita ja rauhallisia ja samaan aikaan uudenlaisia, erilaisia, outoja.

On huoli, ihmetys ja odotus. On kysymyksiä, valintoja ja hyväksymistä. On myös onni, rakkaus ja onnekkuus, syvä kiitollisuus. On syyllisyys jälkimmäisistä, koska on huoli monista, ja samaan aikaan se pakahduttava kiitollisuus.

Ennen kuin tämä kaikki alkoi, olin kirjoittanut tänne näin:

“Oikeastaan tällaista elämää olen toivonut, tällaista olen sen toivonut olevan, päivä kerrallaan, rauhassa, ehtoja asettamatta. En enää pakota itseäni kävelemään rappusia, jos en jaksa (paitsi niinä päivinä kun on vähänkin energiaa, kävelen koska on ihanaa pystyä), en mene joogaan vaikka joogakortti kertoineen odottaa, koska tiedän että stressaan heräämistä ja vatsakipuja ja sitten en nuku. Menen sinä päivänä kun ihan sattumalta vaan siltä tuntuu.”

Enpä olisi uskonut silloin, että maailmassa jonkin ajan päästä olisikin tilanne, jolloin olen pakotettu elämään päivä kerrallaan, eikä joogaankaan ole pääsyä. Koko alkuvuosi alkoi jo rauhassa, kun päätin etten hötkyile, koska en yksinkertaisesti jaksa.

Nyt olen kuitenkin jaksanut, vähän enemmän. Ja joogannutkin. Ehkä olen päässyt raudanpuuteanamiastakin eroon, normaalimpaan tilaan, toivoakseni, sillä kaikki oli pitkään niin hidasta, vaikeaa ja kipeää. Olen saanut ja voinut levätä. Olen hoitanut itseäni uudella ruokavaliolla (fodmap) ja löytänyt ratkaisuja vatsaongelmiin (ibs), jotka masensivat liikaa. Olen ollut tästä niin onnellinen, että tekisi mieli toimia siitä ilosta auttavana konsulttina, nyt kun voin vihdoin paremmin ja ymmärrän edes vähän syitä ja seurauksia.

Elämässäni uusia asioita ovat videopuhelut.

Äidin hymy viuhtoo ylös ja alas ja sivuille, katon ja varpaiden kautta. ❤ Lämmittää niin, että tämä tulee varmasti jäämään meidän tavaksi, sillä näemme normaalistikin liian harvoin.

Ystävien kanssa aamukahvit, päivälliset ja perjantaiskumpat. Ystäviä on ikävä ja videopuhelut kasvattavat ikävää.

Uutena rutiinina on myös aamiaiset metsässä, kahvia termariin, eväät reppuun, pitkät kävelyretket luontoon aikaisin aamulla kun on vielä hiljaista eikä montaa ihmistä liikkeellä. Jostain syystä olemme molemmat alkaneet herätä hämmentävän aikaisin ja käyttäneet sitä hyödyksi aamuretkiin. Päivät myös tuntuvat hassun pitkiltä, kun on viettänyt monta tuntia ulkona merellä ja metsässä ja kotiin tullessa voi viettää uuden aamun ja keittää toiset kahvit.

Rakastan kävellä, jaksaisin kävellä maailman ääriin, mutta juoksuun jalka ei vielä taivu.

Olen ollut onnekas siinä, että elämässäni lähes kaikki asiat ovat pysyneet muuttumattomana, työhuone ja siellä yksin maalaaminen, muut työt pienillä vähennyksillä entisellään tai etänä, koti ja puoliso rakkaana turvapaikkana. Nautin yksinolosta, rauhasta ja kotielämästä. En nauti kauppareissuista sen enempää kuin koskaan ennenkään.

Silti tuntuu kummalliselta, erilaiselta, siltä kuin kaiken päällä leijuisi jokin painostava peitto, vaikka aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.

Ja se on paistanut. Niin, että säteet osuvat joka nurkkaan. Lämmittävät selkää ruokapöydässä, asettavat kunkin esineen vuorollaan valokeilaan. Valo saa kukat puhkeamaan kukkaan minuuteissa ja kasvit kärvistelemään janoa ikkunalaudoilla.

Kevät avaa kaikki aistit.

Pääsin alkuun, tavataan täällä pian.

 

Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. ❤

Tammikuu, uusi vuosi

Tämä vuosi on alkanut hyvin.

Lause jolla on hyvä aloittaa vuoden ensimmäinen postaus, sillä miettiessäni tovin ensimmäistä lausetta, ajattelin että on kiva aloittaa positiivisesti, enkä valehtele juurikaan kirjoittaessani niin.

Sanoin toisessa kaupungissa asuvalle ystävälleni perjantaina, että vuosi on alkanut hyvin kun nähtiin jo heti tammikuussa. Toivottavasti joka kuukausi, siinä on hyvä tavoite. Sovittiin, että jos ei nähdä, niin siitä kasvaa sakko, niin että seuraavassa kuussa nähdään kaksi kertaa tai ehkä marraskuussa viisi kertaa. Paras sakko.

Rakkaiden viisaista lauseista, läsnäolosta ja hyväksynnästä saa energiaa niin pitkäksi aikaa. Kuin myös totaalisesta yksinolosta. Kaikki muu siinä välissä onkin epämääräistä puuroa, sitä arkea, josta selviydytään näiden kahden asian voimalla.

Olen ehtinyt kokea yhdeksässätoista päivässä tunteiden vivaihteikkaan kirjon, mutta en sentään ihan niitä ääripäitä. Välillä niinkin. Tammikuu on ollut hassu, sumuinen jatkumo viime vuoden lopulle höystettynä uudella energialla, joka puskee läpi aina välillä ja saa kaiken tuntumaan aika kivalta. Keskellä yötä huomaan ajelehtivani ajatusten villissä aallokossa ja koitan painaa kaikki uudet ideat mieleen, jotta muistaisin ne aamulla ja kääntyilen innoissani puolelta toiselle saamatta unta.

Ostin uuden kalenterin pohdittuani tovin olisinko valmis jättämään taakseni paperikalenterit ja siirtymään kokonaan googlekalenterin käyttöön. En ollut. Siniruudullisen kalenterin lisäksi hankin tähtikuvioidun vihkon, johon olen jo viikoittain kirjannut inspiroivia asioita joita haluan muistaa.

Kirjoitin myös toiveita tälle vuodelle. Sellaisia ihan tavallisia, hiljaisia asioita. Arkisia, mutta tärkeitä. Eniten toivon terveyttä ja siihen liittyvien asioiden etenemistä. Hoitoa ja vastauksia. Paljon omaa aikaa, mutta myös ystävien näkemistä ja pitkiä tärkeitä juttutuokioita elämästä. Paljon ulkoilua, metsässä hengittämistä, raikkaan sään retkiä.

On myös monia kirjoja joita haluan lukea, lista kasvaa. Ja asioita joista haluan kirjoittaa, jäsennellä.

Vuoden lopussa näin poikkeuksellisen monta näytelmää ja innostuin niin, että haluan nähdä lisää. Haaveilen myös baletista ja tanssiesityksistä yleensäkin. Tänä vuonna on tiedossa myös monet juhlat ja ainakin yhdet tärkeät häät, sekä ainakin yksi ulkomaanmatka (toivoakseni junalla, näin on ainakin päätetty!) ja toivottavasti lukemattomia kotimaanmatkoja ystävien luokse ja uusiin paikkoihin.

Pelkästään se, että pääsin tälle puolelle, valon puolelle uuteen vuoteen (kesää kohti!) on saanut minut huokaisemaan helpotuksesta. Ihanaa, huh.

Tämä viikonloppu oli aktiivinen, perjantaina olin ystävän kanssa keikoilla, lauantaina saapui äitini, jonka kanssa vietimme kivan taideteemaviikonlopun. Tässä vinkiksi teillekin, jos sattumalta ennätätte:

❤ Ateneumissa vielä viikon Helene Schjerfbeckin näyttely ja elokuvissa Helene.

❤ Valokuvataiteen museossa Vivian Maierin näyttely ja Areenassa dokumentti ko.taiteilijasta.

Viikonlopun keikkailun, Ateneumiin jonottamisen, leffateatterista toiseen juoksemisen (kyllä, hajamielisenä en tajunnut tarkistaa että mihin olimmekaan menossa) ja kaiken sosiaalisuuden päätteeksi nukahdin juuri toviksi sohvalle kirja vatsan päälle, niin kuin minulla on tapana aina iltaisin, kun päädyn liian mukavaan asentoon.

Herättyäni puskin rynnien läpi lukemani kirjan viimeiset kymmenen sivua ja tyytyväisenä huokaisten suljin kannen ja päästin irti mukavan viihdyttävästä New Yorkiin sijoittuvasta kirjasta. Sen lukeminen tuntui samalta kuin pitkän romanttisen draamakomedian seuraaminen, kevyeltä. Sekin tervetullutta vaihtelua uuteen vuoteen.

Vuoden alussa olen myös iloinnut siitä, että ystäväni pääsee keväällä Japaniin. Olin juuri siemaillut aamupalapöydässä vihreää teetä ja miettinyt taas tuota kiehtovaa, kaunista maata johon koen ainaista, hyvänlaista kaipuuta ja tuttuudentunnetta, kun puhelimeen kilahti viesti toiveen toteutumisesta. Se sai niin onnelliseksi ja muistutti taas siitä, miten paljon Japanista on kuvia ja kerrottavaa. Tämän vuoden ja varmasti monen muunkin aikana luon niitä tänne. Muistiin, kauneutta ja inspiraatiota. Onhan tämä päiväkirjani, vuosikirjani, yksi ajatusten koti.

Haluaisin vielä kertoa Helenestä, siitä elokuvasta, jolta en varsinaisesti odottanut mitään, enkä myöskään pettynyt. Pidin. Muuta en osaa sanoa. Kaunis, visuaalinen, täynnä paikkoja, maisemia, taloja, joissa haluaisin olla ja elää. Aluksi oli kankeaa, sillä itselläni kesti päästä yli liian tutuista, suomalaisista päähenkilöiden kasvoista elokuvan tunnelmaan. Mutta pääsin. Sitten tapahtui jotain, jouduin syvälle omiin ajatuksiini, jotka heräsivät elokuvan teemasta ja omista peloista ja kaikenmoisista jutuista ja viimeiset puoli tuntia itkin naama märkänä ja piilouduin syvälle villahuivini sisuksiin niiskuttamaan ja vastasin äidilleni, että ei minulla ole funssa. Sen jälkeen oli kuitenkin aika puhdistunut olo.

Ja mitä vielä uuteen vuoteen…maalaamista, paljon maalaamista, oppimista, ratkomista. Tästä tuli mieleen rakkaan äitini sanat Helene-elokuvan jälkeen siitä, kuinka hän meinasi nukahtaa, kun alussa ei tapahtunut mitään. Ja kun minun mielestäni juuri siinä tapahtui niin paljon, kaikki tärkeä. ❤

Ja mökkeilyä! Haluan mökille, jonnekin mökille ja mökeille, monta kertaa. Laiturin nokkaan istumaan ja huojumaan. Piirtämään ja samoilemaan, ajattelemaan.

Mutta sitä ennen, uuden kirjan pariin.

Joulutarina

Istun bussissa. Minulla on päässäni vastamelukuulokkeet, jotka sain syksyllä synttärilahjaksi. Uppoudun ensimmäistä kertaa bussissa pehmeän pumpuliseen kuplaan, jossa bussin kuulutukset ja hurina, liikenteen melu ja kanssamatkustajien puhelinlörpöttelyt vaimentuvat ulkopuolelle. Suljen silmät ja syvennyn kuuntelemaan musiikkia yli neljäksi tunniksi. Kirjoitan taas kiitosviestin kuulokkeista, rakastan niitä!

Matkan loppupuolella koittavat lempimaisemani, pellot, ladot ja puut, sumuisina ja harmaina. Niin kaunista, kaikkina vuodenaikoina.

Ajattelen mielenmaisemaani, joka on monenlainen. Se on tilkkutäkkipellot ja harmaat, vinot ladot. Kumpareinen syvänvihreä metsä, johon valo lankeaa kuusen oksien läpi. Vuoret, joiden laella tuulee ja josta näkee kauas. Meri joka velloo ja saa hengittämään syvemmin. Sileät, värikkäät kalliot rannikkokasveineen. Kuiva, rapiseva mäntymetsä.

Pääsen perille kaupunkiin, jossa olen kasvanut. Äitini kertoo tarinoita minun ja hänen lapsuudesta ja sanoo kirjoittavansa niitä minulle. Haluatko kuulla totuuden vai kaunistellun version, hän kysyy.

Totuuden, vastaan.

Aatoksi ajamme vielä sankemman sumun läpi isompaan kaupunkiin veljeni luokse.

Veljenpojat kysyvät ensimmäisenä, että kuinka monta yötä viivyn (1-2) ja että miksen tälläkään kertaa voi viipyä kauemmin. Kysymys toistuu jollain tavalla monta kertaa päivässä ja koko ajan on huoli siitä, ettei ehditä tehdä kaikkea yhdessä. Koitan vakuutella että aikaa on runsaasti ja ehditään ihan varmasti pelata jalkapalloa ja tehdä vaikka mitä.

Harmittelen mielessäni että jo niin pieniä huolestuttaa ajan kuluminen ja on vaikea keskittyä siihen hetkeen kun ollaan yhdessä, koska jo mietitään että kohta ei enää olla. Ajattelinko itsekin pienenä niin? En muista enää.

Satelee kysymyksiä, mitä sitten tehdään, mitä sen jälkeen tehdään, mitä nyt tehdään, mitä, koska, milloin, joko?

Koko päivä odotetaan joulupukkia, puhutaan joulupukista. Molemmat uskovat vielä, suloista, ajattelen. Pienempi avaa ulko-oven kymmenen kertaa ja tarkistaa onko pukki jättänyt lahjoja. Ikkunat ovat täynnä sormenjälkiä. Säpsähdetään jokaista rasahdusta ja ääntä ja kun joku menee vessaan, hypähdetään melkein ilmaan kun ovi käy ja kasvot laskevat pettyneesti, kun pukki ei ilmestynytkään vessasta. Isompi kyselee joulupukin puhelinnumeroa vanha kännykkä kädessä.

Kohokohta, jännitys. Pienen nurkkaan piiloutuminen kaiken uhon ja odotuksen jälkeen. Isomman piirros joulupukille, jossa lukee lisäksi hänen numeronsa ja teksti: soita tähän numeroon.

Illalla pienet tiedustelevat että mihin aikaan aion herätä ja esitän toiveen, että josko ei ihan vielä kahdeksalta. Tietenkin nukun puoli yhteentoista ja tunnen hirveää syyllisyyttä siitä että lempityypit ovat olleet hereillä jo monta tuntia ja odottaneet että herään. Kun vihdoin kömmin alakertaan sieltä kuuluu onnellinen huomenta ja alkaa kysymysten pommitus, kuten että aionko olla vielä toisen yön ja mitä nyt tehdään ja mennäänkö heti ulos.

Äitini keittää riisipuuroa ja sen päälle laitetaan kanelia ja aina kun silmä välttää, isompi lisää vielä vähän sokeria ja katsoo minua hymyillen.

Illalla luen sadun ja pakkaan laukun.

Nähdäänkö me vasta kesällä, kysyy isompi syvää pettymystä äänessä. Ihan varmasti paljon, paljon aikaisemmin, lupaan.

 

Kuvat arkistojen kätköistä.

Jokaisena sunnuntaina ajattelen että tähän haluaisin jäädä

Jokaisena sunnuntaina herään ilman kellon soittoa. Yhdeksältä tai jälkeen. Avaan Radio Helsingin. Rakkaudesta-ohjelma, lempparini. Siinä soitetaan aina joku vinyyli alusta loppuun, a-ja b-puoli. Tänään Tom Waitsia. Sen jälkeen tulee Jazz kiinnostaa. Ohjelmien jälkeen siirryn omiin levyihin. Koko sunnuntai hyvää musiikkia.

Jokaisena sunnuntaina syömme yhdessä aamiaista ja siirrymme vähitellen omiin puuhiin, lukemaan, kirjoittamaan. Aurinkoisina päivinä teemme kävelyn, sateisina jäämme tyytyväisinä kotiin.

Tänään paistoimme pipareita, tein hehkuviiniä.

Neilikoita, tähtianista, appelsiinia ja appelsiininkuorta, hunajaa, punaviiniä.

Hän paistoi leivän. Tuntuu ihan joululta. Ja tuoksuu.

On vasta iltapäivä ja olen jo viettänyt kokonaiselta tuntuvan, onnellisen päivän.

Katsoimme Modern Love-sarjan viidennen jakson, joka oli mielestäni täydellinen kaikin tavoin.

Tirautin itkut. Ja sen jälkeen googlasin Sofia Boutellan. Ihana.

Heti aamusta, kun aurinko paistoi, kävelin keittiöön, katsoin ulos ja avasin ikkunan, mietin että tähän haluaisin jäädä. Tähän sunnuntaihin, ikuiseen sunnuntaihin.

Mietin kuinka saisin tämän olon, tunteen, rauhan, tunnelman jotenkin purkitettua varastoon, niihin päiviin jolloin kaikki asiat ovat vinossa ja vinksallaan.

Aamulla löysin uudelleen blogin nimeltä Piilomaja, jota muistin lukeneeni joskus aikoja sitten.

Pidin siitä edelleen kovasti, joten luin ja luin vaan. Harmi ettei blogi enää päivity. Löysin blogin kommenteista mielenkiintoisen ajatuksen, jossa joku Hemingwayn jostain novellista inspiroituneena kirjoitti elämäntarinansa kuudella sanalla.

Aloin heti miettimään omaani.

Miten kirjoittaisin elämäntarinani kuudella sanalla? Miten sinä?

Ehkä näin:

Paljon pieneen elämään, valtavan paljon onnea.

Oliko se tosiaan näin helppoa?

Tämä on ensimmäinen luonnos. Entä jos kirjoitankin joka päivä erilaisen ja niistä muodostuu jotain. Taide on ehkä saatava mukaan. Vai oliko se tuossa jo?

Tajuan ettei lause ehkä kerro kenellekään muulle mitään, vain itselleni. Onko silläkään väliä?

Tai kertoohan se, että olen onnellinen ja kiitollinen. Ja ettei se ole itsestäänselvyys.

Pidän sanoista ja niiden oikeiden etsimisestä. Hyvin usein tuntuu etten löydä juuri sitä mitä haen ja siksi tekee mieli kirjoittaa näin:

Paljon / liikaa / pienen / pieneen elämään, niin paljon unohdettavaa / pyyhittävää / käsiteltävää, valtavan paljon onnea.

Siitä olen onnellinen, että tuo loppu ei kaivannut muuta.
Olen onnellinen.

Kaikesta huolimatta Onnellinen.

Talviset luontokuvat hänen, @forage.fi

Syksyn sekalaisia lempiasioita

Vaikka tuntuukin, että syksy hölkkää ohi ja pudottaa joka hetki lisää värikkäitä lehtiä alas puista ja talloo maan mustaksi, olen silti ehtinyt nauttia väriloistosta ja ollut epätavallisen rauhallisin mielin talven tulosta. Viime vuonna karkasin marraskuuksi Vietnamiin, mutta tämän vuoden olen päättänyt olla täällä ja se tuntuu ihan hyvältä ajatukselta. Sen ja syksyn kunniaksi lempeitä, kivoja asioita jotka ovat tuottaneet iloa viime päivinä.

Tee. Lopetin kahvin juonnin puolitoista kuukautta sitten. Ja kyllä, entisenä baristana ja kahvinautiskelijana se ei todellakaan ollut helppo päätös. Mutta uskokaa tai älkää, päätös oli vaikeampi kuin itse kahvittomuus. Itseasiassa en ole edes kaivannut kahvia. Minulle on riittänyt pelkkä tuoksu ja satunnainen hörppäys poikaystävän kahvikupista. Mutta tee! Teestä on tullut ihan superkiva asia päiviin ja iltoihin. Nauroin, kun talouden nykyinen kahvinjuoja on juonut kanssani nyt useammin teetä aamuisin (koska ei ole osannut valmistaa yhtään vähempää kahvia itselleen, vaan nauttinut minunkin osuuteni ja ollut melkoisissa kahvipörinöissä) ja neljännen teekupin jälkeen todennut innoissaan, että “mahtavaa kun tätä teetä voi dokata niin paljon kuin haluaa, eikä tunnu missään!” Viides kuppi toden sanoo.

Ja teehen siirryin vatsavaivojen takia (ja muutoinkin uuteen ruokavalioon, mutta siitä joskus toiste).

Aamuisin piristävää vihreää teetä, kaksi kuppia. Töissä lisää piristystä, matéta, valkoista tai vihreää teetä. Iltaisin yrttiteetä.

Teehetki Japanissa

Yin- jooga kotona

Asia, jonka olen vihdoin saanut, eli ottanut osaksi elämääni (antanut itselleni aikaa) on yin-jooga. Ja nimenomaan kotona. Meillä on joogamatto jäänyt pysyväksi osaksi sisustusta ja koristaa kauniisti olohuoneen mattoa kaikenmaailman muiden urheiluvempaimien kanssa (miehen kotisali). Sinänsä hyvä, sillä siinä se nyt muistuttaa, että matolle saa käydä, ken haluaa.

Olen ihan rapakunnossa ja vaikka ihan oikeista joogatunneista aina haaveilen, niin olen hyväksynyt sen, että niille en nyt hetkeen mene. Jostain on hyvä aloittaa.

Viherkasvit Vihervillitys ei ole laantunut, eikä tarvitsekaan. Hyvä trendi ompi se, tai mikä hyvänsä. Vihreys on hyvästä, kasvit ovat ihania ja niillä on sielu, ajattelen. Ja siksi haluan niitä hoitaa ja jutella ja kuopsuttaa. Ja hauskaa on, että kasveilla on myös luonne, ainakin minun viherkasveilla. Tulkaa vaikka tarkistamaan.

Ostin juuri pussin multaa, koska kidutan peikonlehden puolikasta hienossa vanhassa ruukussa, joka vuotaa ja jota en siitä syystä ole voinut kastella ikuisuuksiin. Mutta tiedän että se tokenee, tarvitsen vain sen ruukun. En haluaisi ostaa uutta, joten toivon löytäväni ruukun jostain kirpparilta ja odotan inspiraatiota etsimiseen.

Tuoksupelargonia, ihana sitruksisen tuoksuinen tyyppi

Tätä kaktusta sanon pupunkorvaksi, kun sillä oli ostettaessa pehmoiset pupun korvat, mutta nyt on jo tuplat. Ja kasvaa hassusti pituutta ja on pehmoinen latvasta edelleen.

Lukeminen Kirjat! Ai että, kun olen niin onnellinen että löysin lukemisen kesällä uudestaan. Jaksan hehkuttaa tätä asiaa, koska se ei ole itsestäänselvyys ja voisin edelleen räplätä puhelinta kaikki illat ja päivät (räpläänkin) , mutta silti ehdin ja jaksan ja HALUAN myös lukea. Kiitos. Jollekin, joka ehkä sattui inspiroimaan oikealla hetkellä. Ja itselleni.

Tällä hetkellä luen viimeisiä sivuja Ääriviivoista, edennyt hitaasti (koska oon tainnut räplätä puhelinta) ja koska on ollut liian vähän vapaa-aikaa. Mutta pidän. Ja tänään luen sen loppuun. Ja sitten aloitan Onnenkissan.

Oletteko lukeneet Pienen elämän? Se kiinnostaa kovasti, koska ostin sen kesälomalukemiseksi, mutta sitten anoppi sanoi etten saa lukea sitä, koska se on liian rankka. En sitten lukenut, koska ajattelin etten voi kesälomalla itkeä, koska kesälomalla kuuluu olla kivaa. Päätin lukea sen talvella. Mutta eihän sitä talvella voi lukea, koska talvella ei kannata lukea masentavia kirjoja, vaan iloisia. Niin että koska minä sen sitten luen? Ja liioitteliko anoppi, voitteko kertoa? (Anoppikin saa vastata.)

Ihon kosteuttaminen Voiteilla läträäminen on kiva harrastus. Tosin jos kärsii talvisin infernaalisesta ihon kuivumisesta ja kutinasta, joka saa harkitsemaan itsemurhaa, se ei ole niin kivaa. Varsinkin kun kutina jostain oudosta syystä yltyy öisin ja kaikki yöt menee hillittömässä syyhyssä. (Onneksi vielä ei ole talvi!) Koska silloin mikään ei auta.

MUTTA muutama vuosi sitten keksin niinkin innovatiivisen avun, kuin kasvoöljyn lisäämisen kasvovoiteen joukkoon. Tadaa! Ihme! Ja siihen lisäksi öljyputsaus ja kuiva, hilseilevän halkeileva iho on ikävä muisto vain. Nyt siis koitan tänä talvena jotenkin soveltaa tätä kasvojen ihon hoitoa jotenkin muuhun kehoon ja toivoa elämän mullistavaa parannusta tulevien talvien varalle.

Tää Luonkos-merkin puhdistuspala on tosi hyvä, suosittelen!

Lemppareita tällä hetkellä ja jo pitkään ovat olleet Mia Höydön-kasvovesi (nykyään Globe Hope), Murumurun c-vitamiiniseerumi (mun mielestä tuoksuu ihan toffeelta ja on ihanaa, mutta mun työkaverin mielestä ihan kamalan tuoksuista, kokeile itse), Patykan kasvovoide (Pure matte mun pintakuivalle rasvanaamalle, joku muu jollekin ei rasvanaamalle) ja sen joukkoon jotain kasvoöljyä talvisin ja jo nyt kun on viileää, Frantsilan/Uhana Designin kasvoöljy (seuraavaksi aion kokeilla Frantsilan kehäkukka-porkkanaöljyä, kun tuo loppuu) ja sitten tuo Luonkosin öljykakku ja Whamisan putsari puhdistukseen. Lisäksi aina pitää olla Frantsilan kehäkukkavoidetta, koska se käy ihan kaikkeen ja kaikille ja kuulin, että sillä hoidetaan kaikkea korvatulehduksista hiivaan. Omalla vastuulla, kaikkea ei kannata uskoa, mutta minullapa herää kiinnostus heti kaikista ihmevoiteista.

Neuleet Erityistä iloa on tuottanut se, että olen löytänyt kirpparilta muutaman neuleen, jotka ovat olleet niin kovassa käytössä, että yhdellä niistä olen nukkunutkin, koska se on niin pehmeä ja haluaisin olla vaan alasti sen neuleen kanssa. Se on tuo luonnonvalkoinen. En yhtään muista mistä sen löysin, ehkä Relovesta, vihreän ekalta Japanin matkalta jostain vintagekaupasta ja oranssin Turusta Maanantaimarketista.

Lämmin ja pehmeä, kivoja sanoja. Kivoja asioita. Ei akryyliä, ei.

Metsä, luonto Kun asuinkumppanini viettää melkein viikon jokaisen päivän metsässä, se into ei ole voinut olla tarttumatta minuunkin. Ja täytyyhän meidän joskus nähdä. Miksei sitten metsässä. Lähden usein vähän väsyneenä ja kiukkuisena, palaan aina onnellisena. Odotan hyvin mielenkiinnolla tämän talven tutkimustulostani siitä, kuinka usein lähden metsään/ulos huonolla säällä. Merinovillakalsarit hankittu (mulesing-vapaat tietty!) ja muutoinkin varusteeni ovat nykyään jokseenkin ulkoiluun sopivat, vaikka tästä perheessämme edelleen kinastellaan. Kengät ovat edelleen se hankala, koska jalkani palelevat aina säässä kuin säässä, kengillä kuin kengillä, villasukilla, millä vaan. Että mikä siihen auttaa, kertokaa? Ne sähkösukat??

Kuivakukat Tekee mieli vielä kertoa vähän kuivakukista. Nimittäin kun on nykyisin muodikasta sellaiset kimput, joissa on kuivakukkia ja kaikenlaisia heiniä mukana. Se on vain hyvä asia. Katsokaa vaikka.

Wild Things-kukkakaupan kimpuissa on lähes aina säästöön jääviä kuivakukkia

Ja sokerina pohjalla:

Vastamelukuulokkeet Minulla on melkein vastamelukuulokkeet. Sain sellaiset syntymäpäivälahjaksi. Aivan ihana juttu, sillä olen haaveillut niistä ääneen pitkään. Niissä oli tosin jokin vika, joten ne lähtivät takaisin ja nyt odotan uusia tilalle. Eli ihan kohta kävelen ulkona ihanassa omassa umpiossa, jota mikään ääni ei häiritse. Kaisaniemen kamalat metallisesti kirkuvat portaat eivät saa enää hiuksia pystyyn ja ihoa kananlihalle, eikä enää tee mieli huutaa kun bussi jarruttaa vinkuvalla äänellä tai pysäyttää viereen ja pihauttaa ilmat pihalle.

Olen tosin ehkä katsonut aikoinaan liikaa Black mirroria, sillä vähän ahdisti ensimmäisenä vastamelukuulokepäivänä töihin kävellessä, kun vastaan käveli pari muuta kuulokkeet korvilla ja tuli sellainen outo kylmä olo, vähän epämiellyttävä. Siis siitä että kohta kaikki kävelevät omissa maailmoissaan, kuuntelevat omia juttujaan, kukaan ei katso ketään, kukaan ei hymyile, kaikki elävät omassa kuplassa. Mutta eihän maailmasta sellaista tule, eihän?

Japanilaisen puutarhan lumoissa

Mielessä kukkia, rönsyileviä tulipunaisia ruusuja, liljoja ja pinkkejä pioneja. Kukat sekoittuvat toisiinsa ja luovat sekalaisen, boheemin puutarhan. Puutarha josta olen aina haaveillut ei käsitä suoria linjoja ja tasaiseksi ajettua nurmikkoa, vaan on värikäs sekoitus kaikenlaisia kasveja ja täynnä villejä piilopaikkoja joissa juoda aamukahvia.

Illan hämärtyessä istuisin isojen puiden alla, joissa roikkuu lyhtyjä. Käperryn paksun viltin alle punaviinilasi kädessä. On kukkameri, villiintynyt niitty, itse rakennettu kivipuutarha ja vanhoja kukkivia puita, marjapensaita ja kasveja joiden nimiä vasta opettelen.

Ajattelen Haradani-enin puutarhaa Kiotossa, joka oli kuin täydellinen pointillistinen maalaus. Kävelimme pitkään Kioton mutkittelevia teitä, ylös ja alas, omakotitaloalueiden läpi ja ihastelimme hyvin hoidettuja pihoja.  Viimein saavuimme tuon ihanan puutarhan portille ja saimme kauniin lipun ja japanilaisen opasteen puutarhaan. Säästin sen, vaikka en siitä mitään ymmärtänyt, kauneus riitti.

Ja puisto, väreissä säästelemättä, runsas pastellivärien taivas.

Voin vain kuvitella miltä se näyttäisi nyt, syksyn väreissä.

Japani on ollut paljon mielessä ja tuntuu kivalta, että on joku paikka jonne tunnen suurta vetoa ja jonka voin vain antaa kulkea mukana elämässä täällä, tietäen että joskus vielä palaan vaikka siihen menisi vuosia. Niin monet asiat ja esineet muistuttavat ajasta siellä. Japani tulee mukaan myös maalauksiin.

Tämä vuosi tai melkein puolitoista on pakottanut hyväksymään heikkoja kohtia ja painanut alas koko kehoa ja mieltä. Silti olen onnellinen, että se on samalla myös antanut villin vapauden ja heittäytymisen taiteelle uudella tavalla, opettanut rauhoittumista ja armollisuutta. Antanut pakopaikan, auttanut keskittymään vain ja ainoastaan maalaamiseen. Silloin en ajattele muuta.

Sen jälkeen kun päätin hidastaa, hengittää useammin tietoisesti ja olla hakematta näyttelyitä tänä vuonna, sekä lakata miettimästä mitä kaikkea pitäisi, olen ollut helpottunut ja enemmän auki. Olen keskittynyt siihen tärkeimpään, itse tekemiseen.

Olen ollut avoin kokeiluille ja epäonnistumisille, leikille ja liikkeelle.

Olen maalannut ihan kaikkea. Mikään ei pidättele, mikään teema ei rajaa, kukaan ei odota minulta mitään, en itse odota itseltäni mitään. En ohjaile, vastustele, mukaudu, rajoita. Minä maalaan.

Sen mikä tulee, mitä tulee. Halusta, intuitiolla.

Ja se on ihanaa.

Syntyy vuoria, kukkia, kasveja, haavemaisemia, kesämuistoja, japanimuistoja ja abstrakteja kompositioita. Usein kuuntelen klassista radiokanavaa, koska sieltä tulee kiinnostavia ohjelmia aiheista joista en muuten keksisi ottaa selvää ja musiikkia jota en muutoin kuuntelisi.

Opin.

Käytän kaikkia värejä.

Rasvainen öljyvärien tuoksu, rasvaiset kädet ja siveltimet ja jokainen esine johon kosken.

Välillä keitän matéta ja juon monta kupillista. Läpinäkyvässä pannussa leijailee sinisiä kukkia, ruiskukkia.

Päivä nimeltä Sunnuntai

Luin Sunnuntaimedian postauksen luovuudesta ja tämä lause oli mielestäni niin hyvä ja tärkeä, että halusin kirjoittaa sen muistiin tänne:

“Valkoinen paperi jää valkoiseksi jos odotus on, että ensimmäisen pensselin vedon tai lauseen pitää olla juuri tietynlainen. Täydellisyyden sijaan kannattaa tavoitella liikettä: tee jotain. Ihan mitä vaan.”                                 Elina Saren/Sunnuntaimedia

Itse aloitan maalaamaan usein niin, että vedän suurella pensselillä maalauspohjaan pohjaväriksi jonkin vaalean sävyn, jonka jälkeen pohja ei ole enää valkoinen, vaan siinä on elävyyttä, hentoja siveltimen jälkiä jotka jo alkavat elämään kankaalla ja mielessäni. Tämän jälkeen on helppoa aloittaa maalamaan ja vaikka aluksi vain seurata pohjan kuvioita. Eli juuri sillä tavoin, liikkeellä. Mitä vain.

Tarvitsen luovuudelle tilaa, hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa. Ärsykkeetöntä aikaa. Myös aivojeni täytyy olla osittain sellaisessa “valkoinen paperi”-tilassa, jotta pystyn keskittymään mihinkään. Sellainen tila on toki kaiken arjen pyörinnän keskellä välillä mahdotonta löytää, mutta kunhan ajan välillä raivaa kaiken keskelle.

Kuten tänään. Olen ollut kotona syvässä joutilaisuuden tilassa, mutta iltaa kohden lauseita ja ajatuksia on alkanut muodostua mieleen ja itselleni antama aika on saanut minut kirjoittamaan tämän ja edellisen kirjoituksen Helenestä.

Olen ollut menneestä viikosta niin väsynyt ja itkuinen, että ajattelin viikonlopun olevan auttamattomasti liian lyhyt palauttamaan minua rauhalliseen tilaan, vaikka mitään sovittua ei ollutkaan koko viikonlopuksi.

Teimme Ernon ja Susannan kanssa lauantaina sieniretken ja metsässä huomasin, että hartiat taas laskeutuivat ja kirkasvetisen järven rauhalliset laineet rauhoittivat mieltä. Metsän kosteus ja tuoksu tuntui joka solussa. Päivän jälkeen poskia kuumotti ja olin varma että nukahtaisin illalla heti. Pyörin kuitenkin kyljeltä toiselle ja mielessä toistui sama looppi, joka oli vaivannut jo monta päivää. Silloin ajattelin, että ei, en voi aloittaa uutta viikkoa, kun en saa rauhaa.

Mutta tänään, tämä taas niin ihana sunnuntai (kuinka kiitollinen olenkaan että viikossa on päivä nimeltä sunnuntai) auttoi tasaamaan mielen. Sunnuntai on niin kaunis sanakin, yksi lempisanoistani.

Olen hipsinyt villasukissa teekupin kanssa koko päivän, lukenut ja tuijotellut auringon raakoja varjoja ja pistävää kirkkautta. Ajatellut, että tänään en poistu kotoa, en halua. Olen täällä lämmössä, turvassa ja hiljaisuudessa.

On metsähoitoa ja kotihoitoa. Molempia tarvitaan.

Elämästä ja Helenestä

Vihdoin yli viisisataa sivua kauniin kuvaavaa ja raa’an rehellistä tajunnanvirtaa on kulkeutunut lävitseni Rakel Liehun kirjoittaman kirjan Helenen kautta. Tajunnankieltä, haluan sanoa. En voinut vielä aloittaa uutta kirjaa ennen kuin ajattelen vielä Helenen elämää, jossa oli niin paljon kipua ja painoa ja väkevää tunnetta. On irtauduttava ja pidettävä hiljainen hetki kirjojen välissä.

Kuinka osaisin tarttua uuteen tarinaan, kun pyyhin vielä kyyneleitä?

Kuolema on läsnä koko kirjan ajan, mukana siinä kuin sen kuuluisi / niin kuin sen kuuluu kävellä käsi kädessä elämän kanssa. Se sai ajattelemaan niin paljon kaikkea: sitä mustaa/tuntematonta itseään, elämää jossa olemme kiinni, katsomista, aistimista, maalaamista, taiteen merkitystä itselle ja muille, ihmisten kohtaamista, yksinoloa, yksinäisyyttä, hyväksymistä, hyväksyntää. Niin paljon aiheita, niin vähän aikaa, ajattelisi Helenekin ehkä, minäkin.

“Taide on kieltä. Älköön se edes yrittäkö tulla ymmärretyksi. Ymmärtääkö ihminen tähtitaivaan?”

Rakel Liehu (Helene)

“Vetänyt viivan kukka-asetelmaan tänään. Omaksi iloksi. Heleämpi nyt.

Ei se valmis ole- kuka voisi sanoa työstään: valmis.

Huomenna hipaisen siihen tumman pilkun. Ehkä raaputan siitä jotakin turhaa pois. ”

Kun aloin lukemaan Helenä, en vielä tiennyt marraskuussa aukeavasta Ateneumin näyttelystä. Marraskuun pimeyteen jotain, jota odottaa! Ostin myös liput näytelmään, jonka päästin käsistä keväällä Jurkassa, mutta joka onneksi saa jatkoa Ateneumissa, Minä maalaan teidät kaikki. Ja sitten on vielä nämä luennotkin! Jonkinlainen huuma, huomaan. Huuma, jota tarvitsen syksyyn.

Kirja sai minut myös haluamaan Tammisaareen, synnyinkaupunkiini, jossa olen käynyt viimeksi kolme vuotta sitten ja jossa Helene pitkään asui. Nämä kuvat ovat sieltä (paitsi tuo ylempi ruusukuva Japanista). Talvella pidän vähän lomaa, vuokraan jonkun majatalon päiviksi ja käyn katsomassa noita maisemia. Olisipa silloin kuulaan kaunis talvisää, huurua ja valkeutta.

Tämä valo, joka nyt tulvii ikkunoista, kun istun kirjoittamassa, laittaa silmät sirriin ja saa ajattelemaan pakkasia. Jos ulkona olisikin kirpeä ilma, höyryä hengityksestä ja raikkaus täyttäisi pään. Mikä ihana vaihe!

Taidan olla syksyssä, talven puolella. Hyväksyn ja iloitsen kun siltä tuntuu. Eilen poltin ensimmäiset syksyn kynttilät. Sienirisottoa ja jazzia ystävien kanssa. Tule vain, talvi.