Arkisella tavalla onnellinen

Sisällä on ampiainen, ulkoa kuuluu moottoripyörän pörinä. On ollut lämmin kesä. Pitkä, kuuma, hyvä. On viimeinen lomapäiväni ja huomaan että ajatus rauhoittaa. On ihana mennä työhuoneelle ja töihin, keskittää ajatukset niiden liideltyä ja leijailtua kevyesti sinne tänne koko kesän. Olen varastoinut lämpöä, värejä, kesähetkien rakkautta ja olen valmis jo siihen syksyynkin, kunhan osaan vain jatkaa samalla tiellä jolla olen. Se kuulostaa helpolta ja on tällainen:

Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Lukeminen on parasta mielentasausta.

Ulkoilu, metsä. Olen ollut tänä kesänä enemmän poissa kaupungista kuin aikaisemmin ja se on tehnyt niin hyvää. Lähden aina luontoon kun se on mahdollista ja jätän havupuiden havinaan kaiken kireyden ja levottomuuden.

Kirjoittaminen. Ostin uuden (tai siis käytetyn) kannettavan ja jos kirjoitan läpi talven, en ehkä huomaa pimeyttä ja kylmyyttä. Ei, vaan palaan kohtaan “ulkoilu, metsä” ja jatkan ulkoilua myös talvella, vaikka tuiskuaa.

Venyttely. Yin-jooga kotona. Joka päivä tai aina kun kiristää (eli se voi olla melko usein). Taukojumppaa, venyttelyä joka väliin. Töissä, metsässä, kotona.

Kaikkea tätä. Niin kuin parhaalta tuntuu.

Elokuun muistiinpanot

Olen kaivannut kirjoittamista niin paljon, että ajattelen sitä päivittäin. Pääni on ollut liian pitkään ajatushautomo, josta sinkoilee lauseita puhelimen muistiin tai paperin kulmiin yleensä öisin ja yhtäkkiä muistiot ovat täynnä epämääräisiä havaintoja kaikenlaisista oudoista tilanteista, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa. Haluaisin kirjoittaa tarinoita tai edes jollain tavalla liittää asioita yhteen. Ehkä otsikoida ne hämärät muistiinpanot edes päivämäärillä.

Olen nyt kesälomalla. Olo on epämääräinen, kuin olisin ollut kesälomalla monta kuukautta. Se on varmaan oikein hyvä asia sen kannalta, että loma joskus loppuu.

Tämä nerokas keksintöni lomailla vasta elokuussa saa kesän tuntumaan aina pidemmältä.

Olen varautunut lomaani kirjapinolla. Lukeminen on tehnyt minut viime aikoina onnelliseksi. Että saatoinkin jättää sen niin pitkäksi aikaa ja harhaluuloisesti väittää ettei siihen ole ollut aikaa. Aikaa löytyy sitä enemmän mitä enemmän lukee. Ja paikkoja. Sohvalta puistoon, puistosta kahvilaan, sieltä metroon ja takaisin kotiin. Pasta kattilaan ja pöydän ääreen lukemaan, illaksi kirja kainaloon.

Tuntuu, että kaikki muut ovat palanneet töihin ja puhuvat syksystä. Tosin kyllähän minäkin sen aistin, en vain halua vielä ajatella. Ikävöin myös helteitä ja kesäpöhnää, sillä olen tajunnut sen olevan parasta ja ihaninta hoitoa keholle (helteiden aikaan tuntui siltä, kuin olisin leijunut, ihmeellinen onni koko vartalossa).

Vuosi vuodelta aika menee nopeammin. Se ahdistaa ja aiheuttaa levottomuutta. Samaan aikaan tuntuu siltä, että johonkin olisi kiinnityttävä ja lujaa ja toisaalta ei missään tapauksessa. En tiedä mitä tällä haluan sanoa, kai sen, että välillä pelottaa. Samaan aikaan tunnen olevani onnellinen, enkä haluaisi minkään olevan toisin.

Olen lomalla, nyt on kesä, kaikki on hyvin, minulla on rauha, hoen itselleni jos mieli lähtee vaeltamaan kohti talvea, pimeyttä ja outoa kumisevaa tyhjyyttä.

Haaveilen toistuvasti matkoista. Kävelystä paikassa, jota en entuudestaan tunne. Uusista kulmista, yllätyksistä, seikkailuista ja retkistä.

Uppoan haaveisiini ja olen hetken jossain muualla. Sitten taas juttelen itselleni ääneen: täällä on hyvä. Selaan valokuvia, luen netistä matkakertomuksia, uppoudun kirjaan, katson elokuvan ja suunnittelen retkiä lähelle. Jos tänä vuonna en lähtisikään minnekään, vaan eläisin kirjoilla, maalaamisella ja musiikilla.

Ajatuksia matkustamisesta

Jos saisitte matkustaa elämässänne enää yhteen kohteeseen, mikä se olisi?

Chattailin tovi sitten Saaran kanssa matkustamisesta, tai oikeastaan pohdiskelimme, että mitkä paikat ovat tehneet sellaisen vaikutuksen, että ne riittäisivät loppuelämän paikoiksi, eikä muualla tarvitsisi käydä. Jos olette seuranneet Saaran blogia tai instaa, niin voitte ehkä arvata, että Saaralle riittäisi Japani ja Suomi (onnekas kun asuu kauniissa ja useimmiten niin lämpimässä Lissabonissa).

Minulle se maa olisi myös Japani. Mutta sitten muistin, että rakastan myös New Yorkia.

Siinä ne olisivat, jos saisi sittenkin valita kaksi.

Muistan kun viisi vuotta sitten olin vakaasti päättänyt muuttaa pois Suomesta ja googlasin “euroopan lämpimin kaupunki” ja kohteeksi osui Lissabon. Lähdin “tiedustelumatkalle” Lissaboniin katsomaan onko se niin ihana, kuin ajattelin ja olihan se. Palasin itkien takaisin, kun tiesin, etten kuitenkaan ole muuttamassa sinne. Nyt luen tyytyväisenä Saaran blogia ja nautin Lissabonista sitä kautta.

Japania olen fiilistellyt lukioajoista asti kun ystäväni oli siellä vuoden vaihdossa ja mielikuvissani palasi lähes japanilaisena takaisin, kielitaito hallussa, kimono ja kauniita esineitä matkalaukussa. Ruoaksi ystävämme valmisti meille misokeittoa, jonka muistan maistuneen silloin aivan kauhealta.

Olen aina halunnut käydä Pariisissa. Olen ahminut Liivian inspiroivia kuvia Pariisista. Voin tuijotella niitä kyllästymättä. Ja oikeastaan voisin sanoa että se riittää. Ettei minun tarvitse päästä Pariisiin, koska voin haaveilla ja ehkä jopa pitää romanttisen kuvani Pariisista sellaisena kuin se mielessäni on.

Berliiniäkin rakastan, aina vaan, mutta siihen kaipuuseen voin fiilistellä Sandran ja Jonnan kuvia.

Olen miettinyt mitä matkustaminen minulle on ja ymmärtänyt sen olevan eri asia kuin lomailu. Lomailla voin missä vaan. Loma ei tarkoita minulle sitä, että olisi päästävä jonnekin kauas. Oikeastaan lomailisin mieluiten yksin mökillä. Tai kotona, niin että voisin vain lukea, käydä kahvilla, joogassa, kirjastossa, metsässä, rentoutua. Matkustaminen on oikeastaan kaikkea muuta kuin lomailua, vaikka voi se olla joskus sitäkin. Matkalla on usein niin paljon ärsykkeitä, uutta nähtävää, siirtymistä, kävelyä ja ihmeteltävää, että olen usein enemmän loman tarpeessa matkustamisen jälkeen ja jotenkin kuormittunut kaikesta näkemästä ja kokemasta. Toki usein ihan hyvällä tavalla kuitenkin.

Miksi sitten matkustan? Inspiraation vuoksi. Pastellisten talojen, värien, arkkitehtuurin, kulttuurin, taiteen, lämmön, auringon perässä. Oppiakseni eri kulttuureista, ymmärtääkseni. Mutta ennen kaikkea juuri sen inspiraation vuoksi, sillä oppia voin kirjoistakin.

Voisinko kuitenkin inspiroitua ilman matkustamistakin? Sitä olen miettinyt paljon. Ja tottakai voin, on vastaus.

Olen miettinyt matkustamista ja ilmastonmuutosta niin paljon viime aikoina, luonnollisesti ahdistumiseen asti. Olen pyöritellyt ajatuksia ja halunnut kirjoittaa aiheesta aikoja sitten, kuitenkaan osaamatta jäsentää ajatuksiani tai antaa “keskusteluihin” mitään uutta. Enkä oikeastaan koe tarpeellisena kertoa omia valintojani, koska en halua sellaisia asetelmia, joissa vertaillaan mitään, omia tai toisten tekemisiä tai tekemistä jättämistä. Toivon viisautta, inhimillisyyttä, yhteisiä tekoja, tiedon jakamista ja kannustavaa ilmapiiriä.

Onneksi meillä on nojatuolit ja toistemme tarinat, kirjat, elokuvat, taide ja mielikuvitus.

P.S. Muistakaa äänestää!

Käyn valolla ja kahvilla

Muistin yhtäkkiä että minullahan on blogi ja ilahduin! Pidän siitä, että tämä on ja pysyy, muuttuu vuosien varrella, mutta sitten kuitenkin on aina se tuttu paikka jonne palata. Sanojen, kuvien ja ajatusten kohtaamispaikka. Kuin lempikahvila, jonne voi aina palata ja tuntea olon kotoisaksi, tai päiväkirja jota kirjoittaa silloin kun huvittaa, ilman paineita.

Huomasin, että pari kuukautta sitten kirjoitin kuinka selvitä talvesta. No, tässä sitä ollaan, valon puolella! Vuoden alku on mennyt nopeasti ja sellaisena lievänä vuoristoratana, kuin elämäni tuntuu aina menevän. Hyvä mieli, onnellisuus ja kiitollisuus kuitenkin päällimäisenä.

Olen lukenut paljon ja löytänyt äänikirjat, sillä latasin ennen joulua Bookbeatin. Äänikirjoista on tullut minulle hyvä unilääke. En muistanutkaan kuinka rauhoittavaa on kun joku lukee sinulle “iltasatuja”. Olen kuunnellut Maria Veitolan kirjan (kiinnostava), Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (pidin lopulta kovasti), Katja Kärjen Jumalan huoneen (suosittelen!) ja Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentson, joka jäi pyörimään mieleen, liikutti, muistutti, ahdisti, itketti ja jota ajattelen edelleen monta kertaa päivässä.

Yöpöydällä on kesken Haahtelan Tähtikirkas, Lumivalkea ja lukulistalla Turusen Sivuhenkilö. Aloitin myös kuuntelemaan Eeva Kilven sinistä muistikirjaa, mutta se tuntui tähän hetkeen liian surulliselta.

Onko teillä kirjasuosituksia?

Kevään valo on tuntunut ihanalta ja varsinkin ne päivät kun olen istunut kotona valoisaan aikaan ja kuunnellut levyjä, juonut kahvia. Kokonaisia levyjä. Hiljaa, kuunnellut. Ei vain katkonaista ääntä, hyppelyä, vaihtamista, keskeytyksiä, levottomuutta. Vaan teos, kokonaisuus.

Olen hokenut pakahtuneena rakastavani, aina kun on näkynyt valoa, olen ollut kotona, käynyt musiikilla, valolla, kahvilla, hiljaisuudella, rauhalla, kauneudella ja rakkaudella.

Olen matkustanut junalla Turkuun ja Tampereelle, nähnyt ystäviä, suunnitellut mökkireissuja ja seuraavia näkemisiä, se on tuntunut tärkeimmältä.  Monet ystävät asuvat eri kaupungeissa ja silloin kun kohdataan, aika pysähtyy. On vain se hetki, johon haluaisin jäädä. Yksi ilta tuntuu viikonlopulta. Vatsanpohjanaurut ja itkut vievät pitkälle. Viisaat neuvot tallentuvat mieleen ja mietin, että välillä itse elän niin sumussa, etten näe metsää puilta.

Tällä hetkellä ikävöin perhettäni, mietin koska nähdään.

Olen tietoisesti koittanut rauhoittua, olla vain ja keskittyä hengittämiseen. Varsinkin silloin kun menen liian lujaa ja luulen, että niin on mentävä tai kaikki räjähtää käsiin. Vaikka juuri siksi kaikki räjähtää käsiin.

Vedän syvään henkeä ja pysähdyn. Viime vuosi tuntui niin stressaavalta, että olen muistuttanut itseäni siitä, ettei kaikkiin asioihin voi vaikuttaa ja että joskus voi vain antaa olla. On paljon kivempaa olla leppoisa ja ajatella ettei asiat ole niin justiinsa, ei niin väliä, tulee kun tulee, menee kun menee, kaikki aikanaan.

Asioita, joita haluaisin tehdä

Ikkunat paiskautuvat agressiivisesti kiinni ja ikkunalaudalla ollut korttipino leviää lattialle.  Alkaa vaakasuora sade, joka pisaroi ikkunat täyteen viiruja. Laitan soimaan Cat Powerin uusimman levyn Wandered, jota en ole kuunnellut vielä ollenkaan.

Mietin asioita, joita pitäisi tehdä ja asioita, joita haluaisin tehdä. Haluaisin maalata olohuoneen yhden seinän haalean roosan väriseksi, hän vihreäksi. Haluaisin istuttaa avokadon jo ruukkuun, vaikka se saattaa olla liian aikaista. Haluaisin mennä varastoon tutkimaan vanhoja levypinojani ja valita sieltä työhuoneelle kuunneltavaa. Samalla kantaisin kotiin vanhat valokuvapinot, joita tekee mieli katsella näin vuosien jälkeen.

Haluaisin viettää päiväkausia kotona pehmeissä vaatteissa, kuunnella levyjä ja lukea Mia Kankimäen uutta kirjaa Naiset joita ajattelen öisin, josta tykkään jo nyt ihan hulluna vaikka olen vasta sivulla 50. Samalla haluaisin säästellä kirjaa ja lukea sitä hitaasti.

Haluaisin järjestellä kaikkea. Juuri nyt se tuntuu kivalta ja puhdistavalta. Vaatekaapin, kylppärin kaapin, korit joissa on pipoja, hanskoja ja huiveja, jääkaapin, maustekaapin, kaiken.

Haluaisin hakea residenssiin jonnekin, jotta olisi aikaa ja rauhaa tehdä. Maalata ja kirjoittaa, piirtää ja luonnostella, kuvata ja ajatella.

Haluaisin ommella ja korjata vaatteita. Muokata joitakin sellaisiksi että käyttäisin niitä. Ommella vihdoin valmiiksi sen ohuen, värikkään, silkkisen kietaisumekon jota olen vähitellen tehnyt kesästä asti. Ompelen sitä hitaasti, koska sen kanssa on mennyt hermot niin moneen kertaan. Minulla ei ole kaavoja, enkä oikeastaan osaa ommella kietaisumekkoa. Mutta opettelen. Haluaisin pitää keittiökirpparin ja haahuilla itse kirppareilla.

Haluaisin istua kirjastossa päiviä lukemassa kaikki lehdet ja lainata pinon kirjoja kotiin. Haluaisin yin-joogata kotona. Tein niin kerran ja se oli ihanaa. En ole tehnyt sen koommin, vaikka ajattelen sitä päivittäin. En osaa joogata kotona, kuin yksin. Haluan että on ihan hiljaista, eikä mikään keskeytä.

Haluaisin oppia kärsivälliseksi ja malttavaiseksi ja oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, elämään hetkessä useammin.

Nyt ajattelin aloittaa siitä varastosta, levyistä ja valokuvista. Ei, vaan sittenkin ensin joogasta.

Mitä te haluaisitte tehdä?

Hetken kevyt

Hetken kaikki on ollut hyvin. Melkein koko viikonlopun olen ollut läsnä, kevyt. Herännyt poikkeuksellisen aikaisin, hiipinyt keittiöön kirjan kanssa. Sytyttänyt kynttilät, koska on ollut vielä hämärää. Olen lukenut, kuunnellut sadetta ja katsellut pisaroita ikkunassa. Itkenyt kirjan lopussa (ja alussa ja keskellä). Sitten kuullut hänen heräävän ja kömpinyt takaisin peiton alle, lämpöön. Teen niin liian harvoin, sillä se on tuntunut ylellisyydeltä.

Puuroa, kahvia, hedelmiä, leipää. Radio päälle ja pois päältä. Levy soimaan. Päivä on valjennut ja valjennut.

Haluaisin säilyttää tämän olotilan, jossa en mieti liikaa. Otan torkut välillä, kun tuntuu siltä. Luen ja juon teetä, annan ajan vain olla ja mennä, määrittelemättä. Olen ollut melankolinen ja voinut huonosti pitkään. Siitä on vaikea kirjoittaa ja puhua. Silti välillä tekee mieli avata nämä sivut, laittaa kuvia ja lauseita, ilman että mietin minkä kuvan se minusta antaa. Sillä tiedän että kaikki muuttuu ja on erilaisia päiviä, huonoja ja hyviä. Joskus niiden välinen raja on vain huimaavan jyrkkä, mutta tulee loivempiakin mäkiä.

Tämä viikonloppu on kuitenkin taas todistanut, että paras olo tulee siitä, kun en yritä väkisin mitään ja lähden aina metsään kun siihen on mahdollisuus. Ja nukun ilman herätyskelloa.

Tämän hetken kivoimmat asiat ovatkin metsä, uni, sauna, taide, tee ja vapaapäivät kotona.

Ja se kun avaa kotioven ja astuu julkisivuremontin vuoksi hämärästä käytävästä eteiseen ja vastassa on niin kirkas valo, että se meinaa sokaista ja olen niin onnellinen, että hoen ääneen ihana, ihana koti, kiitos ihana valo!

 

Elokuu, loma

Heräsin aamulla sateen ropinaan. Ihanaa, ajattelin. Voin viettää koko päivän sisällä, nauttia sunnuntaista, kahvista ja lempiradio-ohjelmista, ommella keskeneräisen mekon valmiiksi, pestä pyykkivuoren ja lukea sohvalla viltin alla.

Avasin ikkunat ja hengittelin raikasta ilmaa. Muistin että olen nyt lomalla. Pidän myöhäisistä lomista, siitä että kesähurmos on taantumaan päin ja on jo vähän rauhallisempaa. Kesähurmos on ihanaa sinne tänne menoa, festareita, piknikejä, terasseja, puistoilua, merta, retkiä, saaria, mökkeilyä, uimista ja juhlia. Se on myös vaipumista kesäpilveen. Kesäpilvessä kaikki hidastuu ja helpottuu. Mikään ei ole niin justiinsa. Voi tallustaa samoissa vaatteissa viikon, kunhan muistaa vesipullon ja aurinkorasvan. Minusta tulee leppoisampi, spontaanimpi, huolettomampi. Olen nopeammin valmis lähtemään mihin tahansa.

Haluaisin jäädä kesäpilveen. Olen muuttunut viime vuosien aikana kesäihmiseksi, vaikka ennen olin syksy. Ihana sekin. Lempivuodenajat. Talvea pelkään. Haluaisin että joku opettaisi minua nauttimaan siitä ajasta. Rakastan lunta, valkeutta ja kirpeyttä, mutta talvi on sitä aina vain hetken. Muu on pimeyttä. Edelleenkin ihmettelen äitiäni, joka rakastaa pimeyttä, hämärää, talvea, kynttilöitä, pitkää pimeää kautta. Miten voimmekin olla niin erilaisia. Tosin nyt tuo kuulosti jotenkin tosi tunnelmalliselta, myönnetään.

Tänä vuonna karkaan marraskuuta, satsaan terveyteen ja toivottavasti pidän itseni enemmän kasassa. Jostain syystä se tällä hetkellä vähän karmii, jännittää kai vain.

Tämä kesä on ollut ihana, kuuma, hellivä ja rauhoittava ja pitänyt minut pystyssä lempeydellään muutoin vaikean ja raskaan vuoden rinnalla. Nyt koitan keskittyä vain lomaan ja loppukesän huolettomuuteen. Tosin poikaystävä kysyi yhtenä aamuna minulta, että nukuinko hyvin, kun olin illalla ollut niin huolestunut huolettomuudestani.

Ja tähän väliin kivoja uutisia! Sain juuri näyttelyn valmiiksi ja ripustettua, se on ihanaa, huojentavaa, jännittävää ja tyhjentävää.  Kerron pian lisää ja laitan teille kutsun.

Sunnuntai-ja elokuuterveisin,

Saija