Tammikuu, uusi vuosi

Tämä vuosi on alkanut hyvin.

Lause jolla on hyvä aloittaa vuoden ensimmäinen postaus, sillä miettiessäni tovin ensimmäistä lausetta, ajattelin että on kiva aloittaa positiivisesti, enkä valehtele juurikaan kirjoittaessani niin.

Sanoin toisessa kaupungissa asuvalle ystävälleni perjantaina, että vuosi on alkanut hyvin kun nähtiin jo heti tammikuussa. Toivottavasti joka kuukausi, siinä on hyvä tavoite. Sovittiin, että jos ei nähdä, niin siitä kasvaa sakko, niin että seuraavassa kuussa nähdään kaksi kertaa tai ehkä marraskuussa viisi kertaa. Paras sakko.

Rakkaiden viisaista lauseista, läsnäolosta ja hyväksynnästä saa energiaa niin pitkäksi aikaa. Kuin myös totaalisesta yksinolosta. Kaikki muu siinä välissä onkin epämääräistä puuroa, sitä arkea, josta selviydytään näiden kahden asian voimalla.

Olen ehtinyt kokea yhdeksässätoista päivässä tunteiden vivaihteikkaan kirjon, mutta en sentään ihan niitä ääripäitä. Välillä niinkin. Tammikuu on ollut hassu, sumuinen jatkumo viime vuoden lopulle höystettynä uudella energialla, joka puskee läpi aina välillä ja saa kaiken tuntumaan aika kivalta. Keskellä yötä huomaan ajelehtivani ajatusten villissä aallokossa ja koitan painaa kaikki uudet ideat mieleen, jotta muistaisin ne aamulla ja kääntyilen innoissani puolelta toiselle saamatta unta.

Ostin uuden kalenterin pohdittuani tovin olisinko valmis jättämään taakseni paperikalenterit ja siirtymään kokonaan googlekalenterin käyttöön. En ollut. Siniruudullisen kalenterin lisäksi hankin tähtikuvioidun vihkon, johon olen jo viikoittain kirjannut inspiroivia asioita joita haluan muistaa.

Kirjoitin myös toiveita tälle vuodelle. Sellaisia ihan tavallisia, hiljaisia asioita. Arkisia, mutta tärkeitä. Eniten toivon terveyttä ja siihen liittyvien asioiden etenemistä. Hoitoa ja vastauksia. Paljon omaa aikaa, mutta myös ystävien näkemistä ja pitkiä tärkeitä juttutuokioita elämästä. Paljon ulkoilua, metsässä hengittämistä, raikkaan sään retkiä.

On myös monia kirjoja joita haluan lukea, lista kasvaa. Ja asioita joista haluan kirjoittaa, jäsennellä.

Vuoden lopussa näin poikkeuksellisen monta näytelmää ja innostuin niin, että haluan nähdä lisää. Haaveilen myös baletista ja tanssiesityksistä yleensäkin. Tänä vuonna on tiedossa myös monet juhlat ja ainakin yhdet tärkeät häät, sekä ainakin yksi ulkomaanmatka (toivoakseni junalla, näin on ainakin päätetty!) ja toivottavasti lukemattomia kotimaanmatkoja ystävien luokse ja uusiin paikkoihin.

Pelkästään se, että pääsin tälle puolelle, valon puolelle uuteen vuoteen (kesää kohti!) on saanut minut huokaisemaan helpotuksesta. Ihanaa, huh.

Tämä viikonloppu oli aktiivinen, perjantaina olin ystävän kanssa keikoilla, lauantaina saapui äitini, jonka kanssa vietimme kivan taideteemaviikonlopun. Tässä vinkiksi teillekin, jos sattumalta ennätätte:

❤ Ateneumissa vielä viikon Helene Schjerfbeckin näyttely ja elokuvissa Helene.

❤ Valokuvataiteen museossa Vivian Maierin näyttely ja Areenassa dokumentti ko.taiteilijasta.

Viikonlopun keikkailun, Ateneumiin jonottamisen, leffateatterista toiseen juoksemisen (kyllä, hajamielisenä en tajunnut tarkistaa että mihin olimmekaan menossa) ja kaiken sosiaalisuuden päätteeksi nukahdin juuri toviksi sohvalle kirja vatsan päälle, niin kuin minulla on tapana aina iltaisin, kun päädyn liian mukavaan asentoon.

Herättyäni puskin rynnien läpi lukemani kirjan viimeiset kymmenen sivua ja tyytyväisenä huokaisten suljin kannen ja päästin irti mukavan viihdyttävästä New Yorkiin sijoittuvasta kirjasta. Sen lukeminen tuntui samalta kuin pitkän romanttisen draamakomedian seuraaminen, kevyeltä. Sekin tervetullutta vaihtelua uuteen vuoteen.

Vuoden alussa olen myös iloinnut siitä, että ystäväni pääsee keväällä Japaniin. Olin juuri siemaillut aamupalapöydässä vihreää teetä ja miettinyt taas tuota kiehtovaa, kaunista maata johon koen ainaista, hyvänlaista kaipuuta ja tuttuudentunnetta, kun puhelimeen kilahti viesti toiveen toteutumisesta. Se sai niin onnelliseksi ja muistutti taas siitä, miten paljon Japanista on kuvia ja kerrottavaa. Tämän vuoden ja varmasti monen muunkin aikana luon niitä tänne. Muistiin, kauneutta ja inspiraatiota. Onhan tämä päiväkirjani, vuosikirjani, yksi ajatusten koti.

Haluaisin vielä kertoa Helenestä, siitä elokuvasta, jolta en varsinaisesti odottanut mitään, enkä myöskään pettynyt. Pidin. Muuta en osaa sanoa. Kaunis, visuaalinen, täynnä paikkoja, maisemia, taloja, joissa haluaisin olla ja elää. Aluksi oli kankeaa, sillä itselläni kesti päästä yli liian tutuista, suomalaisista päähenkilöiden kasvoista elokuvan tunnelmaan. Mutta pääsin. Sitten tapahtui jotain, jouduin syvälle omiin ajatuksiini, jotka heräsivät elokuvan teemasta ja omista peloista ja kaikenmoisista jutuista ja viimeiset puoli tuntia itkin naama märkänä ja piilouduin syvälle villahuivini sisuksiin niiskuttamaan ja vastasin äidilleni, että ei minulla ole funssa. Sen jälkeen oli kuitenkin aika puhdistunut olo.

Ja mitä vielä uuteen vuoteen…maalaamista, paljon maalaamista, oppimista, ratkomista. Tästä tuli mieleen rakkaan äitini sanat Helene-elokuvan jälkeen siitä, kuinka hän meinasi nukahtaa, kun alussa ei tapahtunut mitään. Ja kun minun mielestäni juuri siinä tapahtui niin paljon, kaikki tärkeä. ❤

Ja mökkeilyä! Haluan mökille, jonnekin mökille ja mökeille, monta kertaa. Laiturin nokkaan istumaan ja huojumaan. Piirtämään ja samoilemaan, ajattelemaan.

Mutta sitä ennen, uuden kirjan pariin.