Ajatuksia matkustamisesta

Jos saisitte matkustaa elämässänne enää yhteen kohteeseen, mikä se olisi?

Chattailin tovi sitten Saaran kanssa matkustamisesta, tai oikeastaan pohdiskelimme, että mitkä paikat ovat tehneet sellaisen vaikutuksen, että ne riittäisivät loppuelämän paikoiksi, eikä muualla tarvitsisi käydä. Jos olette seuranneet Saaran blogia tai instaa, niin voitte ehkä arvata, että Saaralle riittäisi Japani ja Suomi (onnekas kun asuu kauniissa ja useimmiten niin lämpimässä Lissabonissa).

Minulle se maa olisi myös Japani. Mutta sitten muistin, että rakastan myös New Yorkia.

Siinä ne olisivat, jos saisi sittenkin valita kaksi.

Muistan kun viisi vuotta sitten olin vakaasti päättänyt muuttaa pois Suomesta ja googlasin “euroopan lämpimin kaupunki” ja kohteeksi osui Lissabon. Lähdin “tiedustelumatkalle” Lissaboniin katsomaan onko se niin ihana, kuin ajattelin ja olihan se. Palasin itkien takaisin, kun tiesin, etten kuitenkaan ole muuttamassa sinne. Nyt luen tyytyväisenä Saaran blogia ja nautin Lissabonista sitä kautta.

Japania olen fiilistellyt lukioajoista asti kun ystäväni oli siellä vuoden vaihdossa ja mielikuvissani palasi lähes japanilaisena takaisin, kielitaito hallussa, kimono ja kauniita esineitä matkalaukussa. Ruoaksi ystävämme valmisti meille misokeittoa, jonka muistan maistuneen silloin aivan kauhealta.

Olen aina halunnut käydä Pariisissa. Olen ahminut Liivian inspiroivia kuvia Pariisista. Voin tuijotella niitä kyllästymättä. Ja oikeastaan voisin sanoa että se riittää. Ettei minun tarvitse päästä Pariisiin, koska voin haaveilla ja ehkä jopa pitää romanttisen kuvani Pariisista sellaisena kuin se mielessäni on.

Berliiniäkin rakastan, aina vaan, mutta siihen kaipuuseen voin fiilistellä Sandran ja Jonnan kuvia.

Olen miettinyt mitä matkustaminen minulle on ja ymmärtänyt sen olevan eri asia kuin lomailu. Lomailla voin missä vaan. Loma ei tarkoita minulle sitä, että olisi päästävä jonnekin kauas. Oikeastaan lomailisin mieluiten yksin mökillä. Tai kotona, niin että voisin vain lukea, käydä kahvilla, joogassa, kirjastossa, metsässä, rentoutua. Matkustaminen on oikeastaan kaikkea muuta kuin lomailua, vaikka voi se olla joskus sitäkin. Matkalla on usein niin paljon ärsykkeitä, uutta nähtävää, siirtymistä, kävelyä ja ihmeteltävää, että olen usein enemmän loman tarpeessa matkustamisen jälkeen ja jotenkin kuormittunut kaikesta näkemästä ja kokemasta. Toki usein ihan hyvällä tavalla kuitenkin.

Miksi sitten matkustan? Inspiraation vuoksi. Pastellisten talojen, värien, arkkitehtuurin, kulttuurin, taiteen, lämmön, auringon perässä. Oppiakseni eri kulttuureista, ymmärtääkseni. Mutta ennen kaikkea juuri sen inspiraation vuoksi, sillä oppia voin kirjoistakin.

Voisinko kuitenkin inspiroitua ilman matkustamistakin? Sitä olen miettinyt paljon. Ja tottakai voin, on vastaus.

Olen miettinyt matkustamista ja ilmastonmuutosta niin paljon viime aikoina, luonnollisesti ahdistumiseen asti. Olen pyöritellyt ajatuksia ja halunnut kirjoittaa aiheesta aikoja sitten, kuitenkaan osaamatta jäsentää ajatuksiani tai antaa “keskusteluihin” mitään uutta. Enkä oikeastaan koe tarpeellisena kertoa omia valintojani, koska en halua sellaisia asetelmia, joissa vertaillaan mitään, omia tai toisten tekemisiä tai tekemistä jättämistä. Toivon viisautta, inhimillisyyttä, yhteisiä tekoja, tiedon jakamista ja kannustavaa ilmapiiriä.

Onneksi meillä on nojatuolit ja toistemme tarinat, kirjat, elokuvat, taide ja mielikuvitus.

P.S. Muistakaa äänestää!

Käyn valolla ja kahvilla

Muistin yhtäkkiä että minullahan on blogi ja ilahduin! Pidän siitä, että tämä on ja pysyy, muuttuu vuosien varrella, mutta sitten kuitenkin on aina se tuttu paikka jonne palata. Sanojen, kuvien ja ajatusten kohtaamispaikka. Kuin lempikahvila, jonne voi aina palata ja tuntea olon kotoisaksi, tai päiväkirja jota kirjoittaa silloin kun huvittaa, ilman paineita.

Huomasin, että pari kuukautta sitten kirjoitin kuinka selvitä talvesta. No, tässä sitä ollaan, valon puolella! Vuoden alku on mennyt nopeasti ja sellaisena lievänä vuoristoratana, kuin elämäni tuntuu aina menevän. Hyvä mieli, onnellisuus ja kiitollisuus kuitenkin päällimäisenä.

Olen lukenut paljon ja löytänyt äänikirjat, sillä latasin ennen joulua Bookbeatin. Äänikirjoista on tullut minulle hyvä unilääke. En muistanutkaan kuinka rauhoittavaa on kun joku lukee sinulle “iltasatuja”. Olen kuunnellut Maria Veitolan kirjan (kiinnostava), Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (pidin lopulta kovasti), Katja Kärjen Jumalan huoneen (suosittelen!) ja Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentson, joka jäi pyörimään mieleen, liikutti, muistutti, ahdisti, itketti ja jota ajattelen edelleen monta kertaa päivässä.

Yöpöydällä on kesken Haahtelan Tähtikirkas, Lumivalkea ja lukulistalla Turusen Sivuhenkilö. Aloitin myös kuuntelemaan Eeva Kilven sinistä muistikirjaa, mutta se tuntui tähän hetkeen liian surulliselta.

Onko teillä kirjasuosituksia?

Kevään valo on tuntunut ihanalta ja varsinkin ne päivät kun olen istunut kotona valoisaan aikaan ja kuunnellut levyjä, juonut kahvia. Kokonaisia levyjä. Hiljaa, kuunnellut. Ei vain katkonaista ääntä, hyppelyä, vaihtamista, keskeytyksiä, levottomuutta. Vaan teos, kokonaisuus.

Olen hokenut pakahtuneena rakastavani, aina kun on näkynyt valoa, olen ollut kotona, käynyt musiikilla, valolla, kahvilla, hiljaisuudella, rauhalla, kauneudella ja rakkaudella.

Olen matkustanut junalla Turkuun ja Tampereelle, nähnyt ystäviä, suunnitellut mökkireissuja ja seuraavia näkemisiä, se on tuntunut tärkeimmältä.  Monet ystävät asuvat eri kaupungeissa ja silloin kun kohdataan, aika pysähtyy. On vain se hetki, johon haluaisin jäädä. Yksi ilta tuntuu viikonlopulta. Vatsanpohjanaurut ja itkut vievät pitkälle. Viisaat neuvot tallentuvat mieleen ja mietin, että välillä itse elän niin sumussa, etten näe metsää puilta.

Tällä hetkellä ikävöin perhettäni, mietin koska nähdään.

Olen tietoisesti koittanut rauhoittua, olla vain ja keskittyä hengittämiseen. Varsinkin silloin kun menen liian lujaa ja luulen, että niin on mentävä tai kaikki räjähtää käsiin. Vaikka juuri siksi kaikki räjähtää käsiin.

Vedän syvään henkeä ja pysähdyn. Viime vuosi tuntui niin stressaavalta, että olen muistuttanut itseäni siitä, ettei kaikkiin asioihin voi vaikuttaa ja että joskus voi vain antaa olla. On paljon kivempaa olla leppoisa ja ajatella ettei asiat ole niin justiinsa, ei niin väliä, tulee kun tulee, menee kun menee, kaikki aikanaan.

Salainen puutarha Kiotossa / A Secret Garden in Kyoto

Palaan ajatuksissani Kiotoon, vihreydestä hehkuvaan puutarhaan nimeltä Murin-an. Olimme matkalla hopeiseen Ginkaku-ji-temppeliin, mutta uteliaisuudesta kurkkasimme matkan varrella tuulessa lepattavien verhojen taakse.

Löysimme paikan, joka jäi ensimmäisenä vahvimmin mieleen uskomattoman kauniina ja rauhoittavana levähdyspaikkana ja jotenkin juuri sellaisena näkynä, jota Japanista eniten odotin. Tai jollaista kuvittelin Japanissa olevan. Tälläkin hetkellä saan kyyneleen silmään miettiessäni tunnetta, jonka koin astuttuamme sisälle puutarhaan.

Oli maagista ja rauhoittavaa käyskennellä kauniissa puutarhassa vain parin muun ihmisen kanssa ja kuulla vain linnut, soliseva puro ja tuulessa hiljaa huojuvat puut. Istahdimme tatamille (aluksi tietenkin ihan väärälle matolle) ja painoimme kelloa. Saimme isossa kulhossa matchaa ja teemakeisen. Se oli yksi parhaista teehetkistäni koskaan, kuvankauniissa maisemassa.

Lähdettyämme meiltä kysyttiin kuinka löysimme paikan. Sattumalta, vastasimme. Onneksi, lisäsimme.

In Kyoto we were lucky to find this beautiful, peaceful, almost hidden garden called Murin-an. I still remember how happy I felt in the beautiful and magical place with no tourists or any kind of noise. It was one of the most memorable places on our trip because we found it by accident and it matched the mental images of Japan I had in my head before seeing the country in person.

Pics by me and Erno. 

Bambumetsässä / In the Bamboo Forest

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, makaisin nyt hiljaisessa tuulessa huojuvien bambujen alla. Korkeat puut kolisevat toisiaan vasten ja siitä kuuluu hauska ääni. Bambumetsän kolina ja kahina rauhoittaa. Linnut laulavat, kuivuneet bambulehdet rahisevat jalkojen alla. Ihana äänimaisema.

Tämä ihana rauhallinen paikka löytyi Kiotosta aivan Fushimi Inari Taishan pyhäkköalueen vierestä.

If I could step back in time I would lay down in the bamboo forest. I loved the sound  of the tall bamboo stalks clattering against to each other and swaying in the wind. 

Kaupunkielämää Tokiossa / City life in Tokyo

Vielä Tokion kaupunkielämään. Kuhiseva metroverkosto. Jokaisen kaupan oma musiikki, joka kantautuu kaduille, mainosvalot ja ohi ajavat mainosautot, jotka soittavat äänekkäästi omaa tunnussäveltään. Hälytysajoneuvot pillit päällä ja siihen päälle vielä megafonikuulutus. Mainoksia (ja vessapaperia) jakavat korkeaääniset naiset, jotka kohdalle kävellessä kiekaisevat jotain japaniksi niin, että karvat nousevat pystyyn.

Kulman takana keskellä vilkkainta kaupunkia avautuu yhtäkkiä ihana rauhallinen puisto, temppelialue tai perinteinen puutarha. Verhon takaa löytyy tatamihuone. Tätä rakastin Japanissa. Kontrastia. Vaihtelua.

Hakeuduimme sivukujille, sivupoluille, sinne josta emme tienneet.

Söin matchajäätelöä ja join kylmää automaateista edullisesti ostettua vihreää teetä. Ihastuin kylmään jasmiiniteehen niin, että odotan hellepäiviä Suomessa, jääjuomia ja itsetehtyjä hedelmämehujäitä. Ja tuollaista pissalumen näköistä jäähileherkkuakin voisi tehdä.

Valitsimme joka päivä eri kaupunginosan tutkittavaksi. Ihastuin Naka-Meguroon, Kichijojiin ja Daikanyamaan. Joenvarsiin, pikkuputiikkeihin, kahviloihin, puistoihin ja kukkaloistoon.

City life in Tokyo. The thing I loved most in Japan was the contrast and the variety. In the middle of the vivid city you could always find peaceful gardens, parks and tatami rooms. 

Matkalla Japanissa / Traveling in Japan

Mietin pitkään miten lähestyisin matkaamme Japaniin sanoin. Haluaisin kertoa hassuista tilanteista, avuliaista ihmisistä, erikoisista ravintolakokemuksista, puutarhoista, tatamihuoneista, temppeleistä, sukista ja pioniparatiisista. Ehkä helpointa on kuitenkin aloittaa siitä mikä kiinnittää huomion aina kaikkialla missä kuljen: rakennuksien väriyhdistelmät, pehmeä valo, tuulessa hulmuavat asiat ja hassut asetelmat. Katse etsii värejä, maalauksellisia kohtia, pastelliyhdistelmiä. Näen keltaisia hameita, mintunvihreitä takseja ja vaaleanpunaisia seiniä. Luulen että löytäisin Murmanskistakin jotain pastellista. Ehkä siellä onkin.

Asuimme Airbnb-kämpissä, jotka valitsimme sijainnin mukaan. Tokiossa asuimme aluksi Shinjukussa, josta oli hyvät yhteydet kaikkialle ja jonne oli helppo löytää ensikertalaisena. Myöhemmin asuimme Naka-Megurossa, kun olimme jo tulleet vähän “tutuiksi” kaupunginosien kanssa ja halusimme valita jonkun tosi kivan alueen. Kiotossa majoituimme kivenheiton päässä joesta pienessä tatamihuoneessa. Airbnb-asunnot olivat pikkuruisia ja tunnelma niissä oli hikinen ja tiivis. Pyyhe ei kuivunut kertaakaan, joten oli jo helppo aistia tuleva trooppisen helteinen sadekausi.

Haluaisin muistaa mielikuvat Tokiosta ja Kiotosta ennen matkaa, minkälaisia kuvittelin niiden olevan. Olin lukenut paljon ja valmistautunut kohtaamaan ihmispaljouden, tiiviin tunnelman ja hämmentävän värikkäät kadut täynnä kaikkea mitä en osaisi kuvitella olevan olemassakaan. Tokio oli kuitenkin hyvin vastaanottavainen. En ahdistunut ihmismäärästä, ruuhkista ja jatkuvasta äänimaailmasta, koska energia meni ihmettelyyn ja ihmettely on ihanaa.

Kukaan ei töninyt, kaikki kävelivät ruuhkissa peräkkäin, ihmiset olivat ystävällisiä ja auttoivat, hymyilivät ujosti ja tarkkaillen. Tokion palvelukulttuurista en kuitenkaan ehkä toivu, se oli ylitsevuotavan sekopäistä.

Mielikuva Japanista oli tietenkin myös kivipuutarhoja, sammalpuutarhoja, temppeleitä, mystiikkaa, valtavia puistoja, vuoret, laaksot, bambumetsät ja kaikki vihreä, kaunis luonto, jota odotin ehkä eniten. Ja tietenkin hyvää ruokaa, merilevää, sushia, sashimia, ramen-keittoja, sobanuudeleita, vihreää teetä ja matchaleivoksia. Kaikki tämä toteutui ja vielä paljon enemmän. Hassua ajatella, että silti näimme vain pikkuruisen osan kahdesta valtavasta kaupungista. Yhdessä päivässäkin ehti tapahtua niin paljon, että käveltyämme kolme viikkoa pitkin poikin Tokion ja Kioton katuja olen melkoisen pökerryksissä. Tiedän että palaan. Ja tiedän jo mitä teen seuraavalla reissulla.

Matkassa kivointa oli päästä kurkistamaan japanilaiseen kulttuuriin ja oppia siitä jotain pientä.

I’ve been wondering how to approach our trip to Japan by words. There’s so much to tell and thousands of photos to share. I’m still a bit confused about everything we experienced, in a good way, that I kind of want to just roll in these feelings and dream about everything I saw. But here’s a start anyway! And the start is colors that I always seek everywhere I go. Pastel walls, funny settings, soft light and lovely colored buildings. 

Hei Japanista ja kotoa / Hello from Japan and from home

Terveiset Japanista! Siellä oli ihanaa, lämmintä, kaoottista, äänekästä, kaunista, rauhallista, harrasta, sekopäistä, hikistä, värikästä, harmonista ja inspiroivaa. En ole koskaan ollut näin hämilläni matkan jälkeen, ihan hyvällä tavalla. Tuntuu, että kaikessa nähdyssä ja tapahtuneessa on niin paljon käsiteltävää, että menee tovi ajatuksia ja tuntemuksia purkaessa.

Tokio oli täynnä ärsykkeitä, jatkuvia erilaisia ääniä ja loputonta liikettä, mutta silti myös puistoja ja joenvarsia täynnä rauhallisia istuskelupaikkoja ja kaupunginosiin kätkettyjä salaisia puutarhoja ja pyhättöjä.

Kioto tuntui Tokion jälkeen pittoreskiltä pikkukaupungilta. Matalia, perinteisiä vanhoja taloja, kukkien ja puiden reunustama joenvarsi kahviloineen, temppeleitä ja kimonoasuisia aasialaisia kaikkialla. Kioto avautui hiljalleen, kun taas Tokio räjähti naamalle. Pidin molempien sydämestä ja sykkeestä.

Terveisiä myös kotoa! Täällä on valoisaa, niin rauhallista, laajaa ja jotenkin yltäkylläisen oloista kolmen viikon hikisen ja ahtaan Airbnb-asumisen jälkeen. Lähtisin silti heti takaisin, mihin vain.

Matkoilla on aina niin totaalisen vapaa olo, unohdan hetkessä että minulla on työ ja jonkinlaisia velvotteita kotona. Matkustaminen myös vain lisää matkakuumetta.

Parasta Japanin matkalla oli päästä kurkistamaan hetkeksi aasialaiseen kulttuuriin, oppia siitä jotain pientä.

Hello from Japan and from home!

Japan was everything, noisy, colorful, chaotic, breathtaking, warm, sweaty, peaceful, heartfelt, beautiful, and inspiring. I have never felt as baffled after any journey as this. In a good way, I mean. Everything we saw and experienced will take a while to process. Tokyo was full of stimuli with all the different noises, colors, lights and the masses of people, but also all the green parks with peaceful places to sit down and beautiful hidden gardens in the middle of the neighborhoods. Kyoto felt like a little town after Tokyo. Trees and flowers bordering the river side full of cafés, traditional old and low Japanese houses, temples and Asian tourists dressed in kimonos everywhere.

Kyoto opened up slowly while Tokyo exploded in your face. I liked the heart and the beat of both cities.

Vaaleanpunaisen taivaan alla / Under the pink sky

Tekee hyvää välillä pakata laukku ja viettää hetki muualla. Katsella tähtiä ja vaaleanpunaiseksi värjäytyvää taivasta, kuunnella kun lokit kirkuvat kattojen yllä.

Herätä vieraasta vuoteesta kirkonkellojen kilinään, lauluun ja juoksuaskeliin.

Kiivetä loputtomia portaita ylös ja alas, auringossa, tuulessa ja sateessa. Kiertää kapeita, kaktuksien reunustamia kujia, tähyillä kukkien valtaamia parvekkeita ja ihailla pastellin värisiä seiniä.

Kiivetä vuorelle, josta näkee koko kaupungin. Ajaa hissillä kaupungin korkeimpaan rakennukseen drinkille ja syödä liikaa tapaksia ja mereneläviä.

Lumoutua kauniista puistoista ja puista, jotka saavat tuntemaan pieneksi.

Muutama päivä eläväisessä Alicantessa tuntui, kuin olisi ollut pidempäänkin poissa.

It’s good to pack your bags sometimes and enjoy being somewhere else for a while. Really liked the lively and colorful Alicante with our friends. It always feel that time goes slower when you’re travelling. 

Tapettirakkautta Tammisaaressa / Wallpaper love in Tammisaari

Teimme sunnuntaina päiväretken Tammisaareen. On ihanaa välillä paeta pikkukaupunkiin. Tuntuu kotoisalta. Rauhallisuus, puutalot, matalat rakennukset, merituuli ja se, että kaikki on kävelyetäisyydellä.

Olen syntynyt Tammisaaressa, tosin syntymäkaupunkini on Hanko. Sieltä vain puuttui synnytyssairaala, joten Tammisaari oli lähin kaupunki. Vietin lapsuudestani vain pari vuotta eteläisellä rannikolla, kunnes muutimme Uuteenkaupunkiin. Merenrantakaupungista toiseen. Olen tehnyt vain yhden syrjähypyn sisämaahan, asumalla opiskeluaikana viisi vuotta Tampereella.

Tammisaaresta löytyi paikka, johon ihastuin aivan täysin. Vanha porvaristalo, jonka seinät ja kalusteet olivat niin kauniit, että olisin voinut jäädä tuijottelemaan niitä tuntikausiksi. Pastellisia, murrettuja, täydellisesti toisiinsa sointuvia värisävyjä. Sain valtavasti inspiraatiota maalaamiseen ja koitin painaa mieleeni ihanimpia yhdistelmiä.

Suurin osa seinistä oli käsinmaalattuja, eikä tapetoituja, kuten aluksi luulin.

Viimeksi kävin Tammisaaressa ystävien kanssa talvella. Se oli kaunis kirpeän valkoisenakin. Silloin oli tunne keväästä, nyt oli tunne syksystä.

We took a day trip to Tammisaari yesterday. It’s a little coastal town where I was born. This time I fell in love with the old Watchmaker’s house I visited for the first time. The walls and the ceilings were so beautifully colored that I got a lot of inspiration for my paintings. 

Perin onnellinen olo / Feeling happy

Perin onnellinen olo kotiseutuviikonlopun jäljiltä. Kun on katsellut laakeita peltoja ja niissä tönöttäviä harmaita ja punaisia latoja,

kahlannut merenrantaa ja antanut jäkälien rouskua jalkojen alla,

leikkinyt vesisotaa veljenpoikien kanssa, pujotellut äidin kanssa mustikkaheiniä,

Vieraillut kesäkahvilassa kauniissa puutalomiljöössä ja juonut kahvia kukkivien puiden alla,

ajanut maaseudulle kesäkirpparille, ostanut kukallisen pöytäliinan, herneitä ja kantarelleja,

syönyt kesän pakollisen munkin satamassa, kiertänyt Pikku Putiikissa etsimässä aarteita,

ja juhlinut äidin syntymäpäivää mansikkakakulla.

Feeling really happy after spending the weekend in my childhood scenery. It’s where I always feel the most relaxed. Probably because it’s such a small, peaceful, pretty and quiet town where time seems to slow down. I love to go to the harbor for the best doughnut, walk around the flea markets, visit my childhood library, walk through the wooden house blocks and go to the the forest and the beach.