Muistin yhtäkkiä että minullahan on blogi ja ilahduin! Pidän siitä, että tämä on ja pysyy, muuttuu vuosien varrella, mutta sitten kuitenkin on aina se tuttu paikka jonne palata. Sanojen, kuvien ja ajatusten kohtaamispaikka. Kuin lempikahvila, jonne voi aina palata ja tuntea olon kotoisaksi, tai päiväkirja jota kirjoittaa silloin kun huvittaa, ilman paineita.
Huomasin, että pari kuukautta sitten kirjoitin kuinka selvitä talvesta. No, tässä sitä ollaan, valon puolella! Vuoden alku on mennyt nopeasti ja sellaisena lievänä vuoristoratana, kuin elämäni tuntuu aina menevän. Hyvä mieli, onnellisuus ja kiitollisuus kuitenkin päällimäisenä.
Olen lukenut paljon ja löytänyt äänikirjat, sillä latasin ennen joulua Bookbeatin. Äänikirjoista on tullut minulle hyvä unilääke. En muistanutkaan kuinka rauhoittavaa on kun joku lukee sinulle “iltasatuja”. Olen kuunnellut Maria Veitolan kirjan (kiinnostava), Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (pidin lopulta kovasti), Katja Kärjen Jumalan huoneen (suosittelen!) ja Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentson, joka jäi pyörimään mieleen, liikutti, muistutti, ahdisti, itketti ja jota ajattelen edelleen monta kertaa päivässä.
Yöpöydällä on kesken Haahtelan Tähtikirkas, Lumivalkea ja lukulistalla Turusen Sivuhenkilö. Aloitin myös kuuntelemaan Eeva Kilven sinistä muistikirjaa, mutta se tuntui tähän hetkeen liian surulliselta.
Onko teillä kirjasuosituksia?
Kevään valo on tuntunut ihanalta ja varsinkin ne päivät kun olen istunut kotona valoisaan aikaan ja kuunnellut levyjä, juonut kahvia. Kokonaisia levyjä. Hiljaa, kuunnellut. Ei vain katkonaista ääntä, hyppelyä, vaihtamista, keskeytyksiä, levottomuutta. Vaan teos, kokonaisuus.
Olen hokenut pakahtuneena rakastavani, aina kun on näkynyt valoa, olen ollut kotona, käynyt musiikilla, valolla, kahvilla, hiljaisuudella, rauhalla, kauneudella ja rakkaudella.
Olen matkustanut junalla Turkuun ja Tampereelle, nähnyt ystäviä, suunnitellut mökkireissuja ja seuraavia näkemisiä, se on tuntunut tärkeimmältä. Monet ystävät asuvat eri kaupungeissa ja silloin kun kohdataan, aika pysähtyy. On vain se hetki, johon haluaisin jäädä. Yksi ilta tuntuu viikonlopulta. Vatsanpohjanaurut ja itkut vievät pitkälle. Viisaat neuvot tallentuvat mieleen ja mietin, että välillä itse elän niin sumussa, etten näe metsää puilta.
Tällä hetkellä ikävöin perhettäni, mietin koska nähdään.
Olen tietoisesti koittanut rauhoittua, olla vain ja keskittyä hengittämiseen. Varsinkin silloin kun menen liian lujaa ja luulen, että niin on mentävä tai kaikki räjähtää käsiin. Vaikka juuri siksi kaikki räjähtää käsiin.
Vedän syvään henkeä ja pysähdyn. Viime vuosi tuntui niin stressaavalta, että olen muistuttanut itseäni siitä, ettei kaikkiin asioihin voi vaikuttaa ja että joskus voi vain antaa olla. On paljon kivempaa olla leppoisa ja ajatella ettei asiat ole niin justiinsa, ei niin väliä, tulee kun tulee, menee kun menee, kaikki aikanaan.
COSY HOME 