Vuoden vaihtuminen on hyvästä

Pidän siitä että vuosi vaihtuu. Ja nimenomaan juuri tähän pimeimpään vuodenaikaan. Se antaa voimaa. Luo rajan vanhan ja uuden välille. Katkaisee/ kääntää lehden / puhdistaa / erottaa.

Uusi vuosi, erilainen, parempi. Paljon parempi.

Päivästä, tunneista, minuuteista ja sekunneista se on kiinni, uskokaa tai älkää.

Ja kas,

niin on uusi mieli ja kirkkaammat ajatukset.

Minusta on kivaa välillä kellua kuplassa, samean pehmeässä harhassa, sillä pidän siitä, että osaan huijata itseni paremmalle tuulelle, elämän valoisammaksi ja rajat pehmeämmäksi. Siihen riittää vain vuoden vaihtuminen.

Muistan kirjoittaneeni joskus siitä, millaisena näen ajan. Ja kysyneeni kuinka teidän aika kulkee? Ympyränä, vuoristorataa, sekavana metrokarttana, suorana viivana tai jollain muulla tavalla? Minun aika on viiva. Luotisuora. Kaikkea on sen ympärillä. Sattuu, tapahtuu, mutta aika on suora kuin rypytön paperi. Välillä hitaasti etenevä viiva, mutta lähes aina liian nopea. Hirveä tahti. Tekisi mieli vetää köydestä, hidastaa, jarruttaa.

Yleensä haluan olla ajattelematta aikaa.

Jostakin syystä joka toinen vuosi elämässä tuntuu välivuodelta, koen rauhattomuutta, tahmeutta ja jähmeyttä.  Sitten tulee (onneksi) taas vuosi joka pistää tuulemaan. Näyttää kuinka tehdään niitä asioita, joissa se onni asui. Tulevasta vuodesta tulee sellainen.

Kuinka mukavaa on kirjoittaa ajasta, niin kuin en ollenkaan olisi osallisena siihen, sen kulkuun ja tuntuun,

siihen miten rakennan.

Olen hidas muutoksissa. Pohdin, kääntelen, vääntelen, pelkään. Etsin uskoa itseeni ja toiveisiin. Mutta aina tulee se päivä, jolloin syntyy päätös. Ja se on aina juhlallista. Yhtäkkiä mieli onkin keveämpi, varmuudesta keveä. Tai ainakin siitä taakasta, jonka asioiden jatkuva pohtiminen on aiheuttanut.

Tänä vuonna haluan tehdä arkiset asiat itselleni helpommaksi. Elää niiden kanssa paremmassa sopusoinnussa. Teemme ystäväni kanssa joka vuosi toivelistan uudelle vuodelle. Siinä on aina samoja asioita, yhä abstraktimmassa muodossa. Ei päätöksiä, ei lupauksia, vaan toiveita ja kivoja juttuja. Ihan vain muistutuksena kuinka käyttää aikaa, niin että sen kulumisen unohtaa.

Ihanaa, valoisaa ja onnellista uutta vuotta!

Advertisements

Ajatuksia joulusta ja pimeydestä.

Tämä aika vuodesta on tuttu. Niin herkkä, hauras ja hiuksenhieno. Siitä on jälki. Jälkiä.

Olen kyseenalaistanut loppuvuoden menoa. On vaikea käsittää miksi vuoden pimein aika on vuoden kiireisintä aikaa. Kehon ja mielen kuuluisi rauhoittua asteittain synkkenevän taivaan kanssa. Pimeydessä pitäisi lillua, olla vain, rauhoittua, lepäillä. Sen sijaan kaikki ympärillä tuntuu vain nopeutuvan ja itse hyppään kelkkaan, teen töitä nopealla sykkeellä, pitkänä putkena.

Olen kokenut saman niin monena vuonna. Että jouluvalmistelut jää, piparit leipomatta, joulukortit lähettämättä. Mutta iloinnut, että töistä palattua pöydällä odottaa minikokoinen joulukuusi. Ja ne piparit. Joulukortti ja valmis ruoka.

Ja sitten samalla todennut, että ehkä tämä mielettömän herkkä olo raskaan ajan jälkeen on se lahja. Se, että kun kerran pari vuodessa raataa yli omien voimien ja sitten pysähtyy.

Silloin se tapahtuu. Jonkinlainen suuri onni joka valtaa, kun taas tajuaa oman pienuutensa, omat rajat, halut ja toiveet. Sillä hetkellä ne kaikki pienet asiat, jotka ilahduttavat, ilahduttavat moninkertaisesti.

 

Samaan aikaan tekisi mieli juoda vähän liikaa viiniä ja lähteä tanssimaan, kääriytyä peittoon ja nukahtaa. Kompromissina juon lasin viiniä ja kääriydyn vilttiin. Hengittelen, huokailen ja hymyilen ajatukselle, että edessä on vapaapäiviä. Vapaita päiviä.

Jään sanoihin kiinni. Eivätkö kaikki päivät ole vapaita? Olen taas tainnut ajautua kauas siitä ajatuksesta, toteutuksesta.

Että itse valitsen, päätän, toimin, ajattelen. Vapaa on tämä elämä, sinun elämä ja ajatukset.

Pidän tästä ajasta. Tässä vaiheessa kun on loma. Ja pimein päivä, joka minuutti kerrallaan pitenee mustasta harmaaseen. Yhtäkkiä niin hitaan tuntuisesti, vaikka aika kuluu aina nopeasti.

Ja muistan samassa myös kuinka olin unohtanut kuinka aikaa hidastetaan. Oppimalla uutta, näkemällä ja kokemalla jotain uutta. Siitä tulee mieleen matkustelu ja parin viikon takainen pikaloma Tanskassa. Kuinka satoi vettä ja räntää, viimasi ylitse, mutta mieli oli keveä ja onnellinen tivolin räiskyvissä ja säihkyvissä valoissa. Sydänpuut, lemmenjoet, karusellit, glögi, tekolumi, temppelit ja miljoonat valot saivat kyyneleet silmiin ja lapsellisen onnelliseksi kaikessa räikeydessään. Talvi kaivannee överiyttä. Paratiisivaloja sysimustaan.

Mutta on tulossa valoa, on tulossa säteitä, häikäisyä, kirkautta ja pitkiä varjoja. Ehkä välissä myös narskuvaa lunta, kimaltavaa, kylmää, kirpeää, terävää jäätä, kuulautta ja kiristäviä poskia.

Odotan, mutta sitä ennen pysähdyn.

Ihanaa joulua, lempeää, pehmeää.

Kun päivä ei valkene, odota

Kas niin se marraskuu meni.

Kaivauduin komeroon, lakaisin kaiken maton alle, itsenikin. Sukelsin, hukuttauduin ja raahauduin joulukuuhun laahavin askelin. Mutta on jo helpompaa, heti helpompaa, kun on ajatus joulusta. Lomasta ja päivistä joina ei edes tarvitse koittaa skarpata ja poistua kotoa kun päivä ei valkene.

Päätin etten kirjoittaisi näitä lauseita, sillä en haluaisi maalata harmaita. Mutta en pääse silti yli siitä, että sairastun joka marraskuu. Joka puolelle sattuu ja kaikki on painavaa ja mustaa.

Muistutan itseäni, että valitus on turhaa ja energiaa vievää ja asioihin voi vaikuttaa. Voi lyödä kättä päälle, että seuraava marraskuu vietetään valossa ja lämpimissä sävyissä. Kiinni veti.

Mutta olen minä jotain tehnytkin, murjottamisen lisäksi. Villasukat ja kolmet lapaset. Ja piirtänyt, maalannut, lukenut. Katsonut sarjoja ja syönyt talvivarastoa.

Mustikat loppu. Liian monta Wolt-tilausta.

Olen iloinnut jokaisesta lyhyestä hetkestä, jona aurinko on kirkkaankeltaisella maalanut keittiön oikeanpuoleisen nurkan ja vastapäisen talon katon.

Olen iloinnut että viherkasvit sinnittelevät kanssani, väsyneinä nekin lerpattavat ja nuokkuvat, kuivakat janoiset ja valonkaipuiset sinnittelijät, kohtalotoverit.

Ilahduin myös kuluneen vuoden Spotifyn Top songs-listasta. Olen kuunnellut näemmä aika yksipuolisesti samoja bändejä, joita olen kuunnellut jo 90-luvulta lähtien ja sen lisäksi liikaa Michael Kiwanukaa (tietenkin), The XX:ää, Nick Drakea, Gregory Porteria, Joni Mitchellia, Almaa ja Beth Dittoa (ihan sama ääni muuten, niin että ilmankos). Ja virkistävän poikkeuksen eteerisen jazzahtavan rokahtavaan soittolistaani tekee työmatkojen pakolliset punk/black metal-pläjäykset, jotka kivasti putkahtelevat aina johonkin väliin luoden kokonaisuudesta mainion. Ja lähes samanlaisen joka vuosi, terästettynä muutamalla kuluneen vuoden uudella lempibiisillä. Tästä keksinkin yhden toiveen ensi vuodelle: uuden musiikin kuuntelu (paitsi saa ne olla ikivanhoja bändejä, jos ne ei vain ole niitä samoja, joita aina kuuntelen.)

Haluan kertoa teille myös teoriani elämän välivuosista ja suunnitelmistani ensi vuodelle. Ja sen kuinka kahvinkulutukseni on laskenut vaihdettuani työpaikkaa (tärkeää ja kiinnostavaa tietoa). Ja muutamia elämään ja kuolemaan liittyviä kysymyksiäkin olisi kysyttävänä, oikeastaan vain toisia, mutta en nyt kerro kumpia, koska olen salaperäisellä ja tavallista paremmalla tuulella ja koska tekee mieli käpertyä sohvalle viltin alle, vaikka urheilukanava on auki.

Palaan, aiemmin kuin aikaisemmin, sillä marraskuu on voitettu. Valoa kohti, kesää, aina valoa.

Muutama virhe, muhkura,

sukissa, mielessä ja elämässä.

Niin sen kuuluukin.