Viimeksi kun olen ollut poissa

Siitä on neljä vuotta, kun viimeksi pakenin marraskuuta. Se oli ensimmäinen kerta. Muistan sen hyvin. Oli vähällä etten jäänyt kotiin, sillä lähteminen tuntui tyhjältä ja yhtä raskaalta kuin ajatus jäämisestä.

Marraskuut ovat aina olleet minulle vaikeita. Pimeys saa olon tyhjäksi, väsyneeksi ja masentuneeksi ja tuntuu etten voi, enkä ehdi tehdä enää mitään koska kaikki minulle tärkeät asiat liittyvät valoon ja väreihin. Inspiraatio katoaa valon myötä. Sen lisäksi keho alkaa oireilla, saan kipeitä kohtia jalkoihin ja varpaisiin ja ne värjäytyvät mustelmien näköisiksi. Välillä talvisin on vaikea kävellä kun jokainen askel sattuu ja jalat ovat niin turvonneet. Öisin iho kutiaa kauttaaltaan, enkä saa nukuttua vaan nousen monta kertaa yöllä rasvaamaan kehoa päästä varpaisiin.

Koko tämän vuoden olen myös sairastanut autoimmuunisairautta, joka ilmaantuu aina kun elämässä jokin asia muuttuu tai olen stressaantunut. Välillä voi kulua useampikin vuosi terveenä ja saatan jopa unohtaa sairauteni, mutta sitten se taas ilmoittaa, että on hidastettava. Edelleen on vaikea kertoa tästä kenellekään, paitsi muutamalle harvalle. Hölmöä, että se hävettää ja ahdistaa liikaa. Olen kyllä muistanut osoittaa itselleni olevani ylpeä siitä, että jaksan joka päivä lähteä töihin, nähdä ihmisiä, olla sosiaalinen ja mukana, vaikka se on tuntunut välillä todella vaikealta. Silti on ollut tärkeää ja välttämätöntä olla mukana arjessa, jotta en ajattelisi pelkästään sitä että kehoni vaurioittaa itseään.

Tämä ei ole vakavaa, oikeasti ei ollenkaan. Elämää vain, jossa opettelen olemaan välittämättä ja ajattelematta liikaa, unohtamaan ja keskittymään kaikkeen mikä on hyvin.

Ja kaikki on hyvin.

Mutta silloin neljä vuotta sitten vuokrasimme ystävien kanssa talon Italiasta, residenssitalon pienestä kalastajakylästä. Saavuimme sinne pilkkopimeällä mutkaisia teitä pitkin pienen epätoivon kourissa. Emme tienneet tarkkaa sijaintia, sillä emme nähneet mitään ja tie tuntui loputtomalta, oli väsymys ja nälkä, sekä lapsilla että aikuisilla. Lopulta näimme pimeydessä huitovan hahmon mutkaisen tien reunassa. Laskeuduimme alas talon terassille, tuulessa ja pauhussa. Menimme nukkumaan ja aamun valjetessa näimme missä olimme. Ikkunasta näkyi taivas, oliivipuita ja meri, niin kaunis meri.

Jo parissa päivässä olo muuttui hyväksi. Rauhalliseksi. Olisin voinut tuijottaa merta loputtomiin. Tuijotinkin, ja tähtiä. Öisin punaviiniä lasissa ja kaikilla katseet taivaalla.

Alkuvuodesta tiesin, että tämä on vuosi jolloin on taas lähdettävä, toteutettava haave, että voisin olla poissa sen pimeimmän kuukauden. Ja siellä jossain, suunnitella tulevaa, miettiä voisiko olla mahdollista asua talvet niin, että elämä tuntuisi samalta kuin syksyisin kun olen intoa täynnä. Tai kesäisin kun rakastan kaikkea. Tai keväisin kun valo taas lisääntyy ja kaikki tuntuu vähän helpommalta, vähitellen.

Laukut on jo melkein pakattu ja ystävän kanssa lähetelty viestejä kaikesta tarpeellisesta, vaikka tiedän että lopulta se kaikki hössötys on varmaan turhaa. Mies ottaa rennosti, katsoo urheilua, eikä turhia hötkyile.

Pakkaan mukaan kirjoja, Haahtelan Mistä maailmat alkavat, Turusen Rakkaudenhirviö, Murakamin Lammaseikkailu…

Harmittaa että luin jo Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Tekisi mieli lukea se uudelleen. Nappaan siitä inspiroituneena mukaan Vakkurin Afrikan poikki, sillä kaikenlaiset matkaseikkailut kiinnostavat.  Pakkaan myös piirustuslehtiön, kasan värikyniä ja muutaman muistivihkon, tarinoille ja ajatuksille.

Päätämme tehdä vielä sunnuntaisen pyöräretken metsään. Tuntuu ihanalta pyöräillä, kun aurinko paistaa. Luulin jo että seuraavan kerran pyöräilisin ensi keväänä. Metsässä tuoksuu hyvältä, on kosteaa ja kaunista. Neonvihreitä, sammaleisia puita kaiken mädän lehtimössön päällä. Löydämme kauniita kohtia, hassuja kääpiä ja piispanhiippoja, hengitämme raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Siellä metsässä muistan muistiinpanoni luonnonsuojelusivustoista, joita olen ajatellut viime aikoina paljon, koska tuntuu ahdistavalta lentää kohta kauas pois. Kotiin päästyäni klikkaan heti hiilipörssin sivuille ja sijoitan soiden ennallistamiseen.

Kirjoitan muistilistaa. Vie roskat, kastele kukat, hae kitara, syö jääkaappi tyhjäksi, laita patteri kiinni, pese pyykkiä, soita äidille, osta nenäsumute jne.

Mietin miten selviän lennosta, kun taas on kipeä olo. Syön sinkkiä ja keitän lisää teetä. Muistan että Kankimäen kirjassa kerrottiin hengitysmenetelmästä, joka lämmittää kehoa. Etsin kirjan käsiini ja koitan löytää sen kohdan. Löydän sen heti sivulta 277. Hämmentävää.

“Kerran heidän tuluksensa olivat kastuneet lumessa ja tilanne öisellä, hyytävän kylmällä vuorella oli hengenvaarallinen, mutta Alexandra kuivatti tulentekovälineet käyttämällä erakkojoogeilta oppimaansa tummo-hengitystekniikkaa, jossa ruumiinlämpöä nostetaan meditoinin avulla.”

Mahtavaa, tämä on googlattava ja opeteltava.

Olen kirjoittanut mielessäni tätä blogia paljon, lähes joka viikko, mutta aina sanat ovat jääneet minulle. Muistivihkoihin, puhelimen merkintöihin tai mieleen. Melankolisia merkintöjä arjesta. Annan sen olla niin. Elämää vain, niinhän se oli.

Muistan kuinka rakastunut olin tähän taloon Italiassa, josta nämä kuvat ovat. En ymmärrä miksi ne ovat jääneet julkaisematta. Sanotaan vaikka, että siksi kun vasta nyt oli niiden aika.

Olisin voinut jäädä asumaan taloon oliivi-ja sitruunapuiden alle. Taloon, jonka piha oli täynnä rosmariinia ja basilikaa ja jonka ulkoseinillä vilistivät gekot. Terassilta näki meren ja vuoret ja rinne oli täynnä violetteja kukkia.

Mutta kohta on aika uusien muistojen, erilaisen tarinan.

Nähdään pian.

❤