Kulunut vuosi oli lukemisen kannalta hyvä, sillä kotona tuli vietettyä tosi paljon aikaa ja kirjaan oli helppo tarttua varsinkin silloin, kun olo oli levoton ja epämääräinen ja kaikki muu tuntui hankalalta. Kirjan kanssa pääsin seikkailmaan toisiin maailmoihin, omat murheet jäivät hetkeksi taka-alalle.
Vuonna 2020 luin 46 kirjaa. Instagramiin kirjoitin, että 44, mutta muutama olikin unohtunut merkitä. Normaalisti luen n. kirjan kuukaudessa, mutta tosiaan poikkeuksellisen vuoden takia pakenin kirjoihin tavallista enemmän. Lukisin toki mielelläni vaikka koko ajan, mutta harmillisesti viikossa on vain kaksi vapaapäivää ja työpäivien jälkeen silmät alkavat lupsua heti, jos tartun kirjaan. Onneksi on kesät ja kesälomat!
Olen hidas lukija ja rakastan eniten kirjoja, joissa voin jäädä kiinni lauseisiin, miettiä niitä pitkään, lukea ääneen ja kirjoittaa kiinnostavimpia lauseita ylös muistiin. Parhaimmat kirjat ostan kirjahyllyyn, mutta enemmän käytän kuitenkin kirjastoa. Minulla on paljon kirjoja varauksessa ja usein käykin niin että samaan aikaan saatan saada varauksesta viisi kirjaa, jolloin tuleekin “kiire” lukea. Välillä odottelen joitain kirjoja niin kauan, että sillä aikaa ehdin lukea monta kirjaa omasta hyllystä. Lähipäivinä pitäisi hakea kirjastosta varaamani Reetta Aallon Vadim ja Philip Teirin Neitsytpolku.
Listaan alle viime vuoden ehdottomat lempikirjat, jotka luin kuluneen vuoden aikana. Ne ovat tässä:
❤ Maggie Nelson, Sinelmiä
❤ Malin Kivelä, Sydän
❤ Johanna Laitila, Lilium Regale
❤ Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys
❤ Johanna Venho, Ensimmäinen nainen
❤ Rebecca Solnit, Eksymisen kenttäopas
❤ Elena Ferrante, Hylkäämisen päivät
Instagramissa esittelin kymmenen lempikirjaa, mutta koska hyviä kirjoja oli viime vuonna niin paljon, niin halusin ensin kertoa nuo suurimman vaikutuksen tehneet ja nyt laitan tähän alle vielä muutamat muut lempparit.
Claudie Gallay, Tyrskyt
Ottessa Moshfeg, Vuosi horroksessa
Elin Willows, Sisämaa
Maria Peura, Antaumuksella keskeneräinen
Märta Tikkanen, Pakko yrittää kir-
Domenico Starnone, Solmut
Emmi-Liia Sjöholm, Paperilla toinen
Pajtim Statov, Bolla
Pauliina Vanhatalo, Toinen elämä
Antti Rönkä ja Petri Tamminen, Silloin tällöin onnellinen
Sayaka Murata, Lähikaupan nainen
Lempikirjojen lisäksi vakiintui myös lempipaikka lukemiselle, vanha, kulunut nojatuoli ikkunan vieressä, jonka päälle olen asettanut pehmeän villaviltin. Viereen asetan vihreän jakkaran, jonka päälle lasken teekupin. Luin myös puistoissa, mökillä, laitureilla, äidin parvekkeella, sohvalla, sängyssä, linja-autossa ja junassa.
Tällä hetkellä luen Elena Ferranten Aikuisten valheellista maailmaa, jossa olen jo loppusuoralla. Voin suositella, pidän kovasti! En voi välttää sitä lukiessani näkemästä mielessäni samoja maisemia ja henkilöitä kuin Ferranten romaaniin perustuvassa sarjassa Loistava ystäväni.
Joululahjaksi sain Marisha Rasi-Koskisen Recin ja Evie Wyldin Me olemme susia. Odotan kovasti niiden aloittamista ja kirjahyllyssä odottelee monta muutakin teosta. Jos kirjavinkit kiinnostaa, niin päätin että laitan Instagramiin tästedes etusivulle muistiin lemppareita ja kirjoittelen välillä omia ajatuksiani lukemastani. Tosi mielelläni kuulen teiltä myös suosituksia ja jutskailen kirjoista tai mistä vaan! Viime vuonna aloitin myös käyttämään Goodreadsia, vaikka se onkin vähän ärsyttävä sekavuudessaan. Sieltä on silti kiva bongata kirjasuosituksia muilta ja helppo pitää kirjaa lukemastaan.
Luen liian vähän tietokirjoja, mutta voin lämpimästi suositella Hans Roslingin Faktojen maailmaa. Ahdistun tosi helposti uutisista ja kaikesta ikävästä mitä maailmassa tapahtuu ja tämä kirja vähän helpotti maailmantuskaa ja auttoi näkemään asioita positiivisemmassa valossa. Julia Thurénin Kaikki rahasta oli myös tosi inspiroiva ja ajattelin sitä lukiessa, että kumpa olisin saanut lukea sen jo teini-ikäisenä tai vähän vanhempana, kun säästäminen tuntui mahdottomalta ja rahahuolet olivat jokapäiväisiä.
Pidin kovasti muuten myös tuosta kuvassa näkyvästä Terhi Törmälehdon kirjasta! Ja Helmi Kekkosen Olipa kerran äidin olen lukenut jo aikaisemmin, mutta luin sen viime vuonna uudelleen. Siitäkin haluaisin kirjoittaa, pidin paljon! Kuten huomaatte, oikeastaan mahdotonta valita “parhaita” kirjoja, sillä niitä on (onneksi!) niin paljon ja on vaikea arvottaa niitä ainakaan mihinkään järjestykseen, sillä ne ovat niin erilaisia.
Mitä kirjaa sinä luet nyt tai mikä kirja odottaa avaamista? Valoisaa ja kirjarikasta uutta vuotta 2021!
Kuinka olenkaan koittanut sanoittaa näitä aaltoilevia päiviä, jotka ovat verkkaisesti seuranneet toisiaan. Enemmän kuin mitään, olen tänä kuluneena vuonna seurannut sivusta, lukenut muiden ajatuksia kykenemättä muodostamaan omia ajatuksiani kokonaisiksi. Olen uppoutunut kirjojen erilaisiin tunnelmiin ja maailmoihin vapautuneena omastani. Lupaan jakaa ne maailmat teille.
Välillä olen istunut hiljaisena ja nöyränä vastapäätä aikaa. Kädet kevyesti sylissä, odottavana. Aika on levittäytynyt ympärilleni ja antanut vapauden tehdä mitä tahansa, kehoittanut tarttumaan, ihan mihin tahansa. Mutta en ole tiennyt miten ja mihin. Kaikki muodot ovat tuntuneet epämääräisiltä ja vajailta. Sellaisilta että vaikka niitä muovaisi kuinka, ne hajoaisivat käsiin. Kuin koittaisi tarttua veteen tai ilmaan.
Olo on ollut kuin väsyneellä ilman väsymystä. Tästä sivujuonteena voin sanoa olevani onnellinen siitä, että vähitellen olen saanut kokea miltä elämä tuntuu kun voi nousta rappuset ilman hengenahdistusta, käydä nukkumaan ilman jalkapohjista reiteen asti ulottuvaa kipua ja palata töistä kotiin tuntien, että on edelleen energiaa tehdä jotain. Se on ollut tämän loppuvuoden paras kokemus ja elämys. Saada voimia elää tätä elämää. Ja vielä loppuvuodesta! Ikinä en ole aikuisiällä kokenut henkisesti näin helppoa marras-ja joulukuuta. Kiitos puolentoistavuoden rautatableteille.
Siitä väsymyksestä ilman väsymystä. Se on jotain sellaista alakuloa, tyhjyyttä, outoa leijailevaa höytyvää. Tyhjyyttä, jota koitan täyttää (tai tyhjentää, en edes tiedä mitä). Sitä ei voi selittää, kuin selittämällä sen ympäriltä. Mutta ei jäädä siihen, eihän.
Sillä. Se ei ole ollenkaan vakavaa, olen sanonut itselleni. Ei ollenkaan. Välillä on hyvä olla näin, ajelehtien. Elokuussa olin viikon residenssimökillä Karjalohjalla. Siellä ajelehdin yhdessä aaltojen kanssa. En unohda ikinä sitä pauhaavien aaltojen ääntä, monotonista, matalaa, voimakasta äänimaisemaa, joka kuului ylös mökkiin asti vaikka ovet ja ikkunat olivat kiinni. Aalloilla oli rauhoittava vaikutus. Aaltojen tehtävä täyttyi. Istuin usein kuistilla ja katselin alas rantaan. Aamupalat halusin kattaa kuistille ja iltaisin kapusin kallioille lähelle aaltoja ja katselin kuinka taivas värjäytyi vähitellen vaaleanpunaiseksi ja lopulta leiskuvan oranssiksi. Välillä otin mukaan lasin viiniä ja kirjan, istuin niin kauan kuin tarkenin. Kuinka paljon haluaisin tähän väliin kertoa myös merestä, mutta nämä kyseiset aallot syntyivät järvestä, Karjalohjanselästä. Minulle kaikki vesi on aina ollut merta. Olen syntynyt merenrantakaupungissa ja jos vettä on tarpeeksi ja se on syvää, se on minulle meri. Kerron merestä lisää toiste.
Koko vuoden luin jotakin ja sain siitä lohtua mainitsemaani tyhjyyteen. Suosittelen, se täyttää ja antaa. Tartuin muiden teksteihin, säveliin, sanoihin, kuviin. Sain niistä valoa ja energiaa, inspiraatiota. Ja vaikka en kyennytkään kanavoimaan näitä saamiani tuntemuksia mihinkään omaan, se ei haitannut, sillä olin jo useasti vuoden aikana antanut itselleni luvan antautua sellaiseen pehmeän utopistiseen olotilaan, jossa ei ole omia ajatuksia, vain muiden. Voi saada ja ottaa, ei aina tarvitse antaa. Radikaali ajatus.
Tänä vuonna maalasin joka viikko työhuoneella. Alkuvuoden kirkkaassa auringonpaisteessa, joka loi teräviä varjoja kankaisiin, kesän paahteessa leikkasin housuista lahkeet pois ja syksyllä ahnehdin värejä, kuin pelosta että ne häviäisivät. Talven loisteputkivalossa värit muuttuivat yhä kirkkaimmiksi ja kangas painavaksi paksuista värikerroksista. Loisteputkivalo alkoi nihkeyttämään oloa ja sai työhuoneen näyttämään ikävältä, pölyiseltä ja tunkkaiselta ja lopulta tunkkaisuus tunki maalauksiin ja päätin että on aika jäädä joululomalle. Odotan alkavaa vuotta, työhuoneen siivouspäivää, uusia maalauspohjia ja tammikuun kirkasta valoa, josta minulla on ainakin yksi valokuva todisteena että sellainen on mahdollista.
Vielä tähän vuoteen, niihin hiljaisiin hetkiin, joita olen täyttänyt kirjoilla ja musiikilla, pitkillä metsäkävelyillä ja kaikenlaisilla tv-sarjoilla. Kävi myös niin, että menneisyyden haamut alkoivat kummitella (näin voi käydä, kun on liikaa aikaa ja se mainitsemani tyhjä olo, jolloin aikaan ei osaa tarttua) ja haamut saivat minut pelkäämään omia ajatuksiani ja niiden vaikutusta. Tämä alkoi jo muutamia vuosia sitten, kun aloin pelkäämään vuotta jolloin täytin 38. Se johtui siitä, että isäni kuoli sen ikäisenä, enkä yhtäkkiä keksinyt yhtään syytä miksi olisin jotenkin häntä vahvempi. Sen myötä oli hiljennyttävä, sillä jokainen ajatuksen suunta tuntui väärältä ja vaikka suuntia oli monta en osannut naamioida yhtäkään reittiä sellaiseksi, että kykenisin saamaan pahan olon pois itsestäni. Niinpä kolme vuotta meni henkisesti jotakuinkin synkissä vesissä, vaikka ulospäin olenkin osannut olla ihmisten kanssa ja jatkaa elämää niin kuin mikään ei kummittelisi sisälläni ja ajatukseni eivät olisi mustia kuin marraskuun pimeys. Nämä neljä viimeisintä lausetta ovat sellaiset joita en olisi näinä kolmena vuotena ikinä uskaltanut sanoa, vaikka olen kirjoittanut ne itselleni useasti.
Ja heti tekee mieli vaihtaa aihetta ja niin myös teen, sillä näin uuden vuoden kynnyksellä olen aina jotenkin helpottunut. Koitin sanallistaa tätä helpotuksen tunnetta eilen puolisolle joka hymähteli ajatukselle että uudessa vuodessa olisi mitään eroavaisuutta, sillä kaikkihan on vain aikaa. Kyse ei olekaan siitä, että mikään muuttuisi tai ero olisi jotenkin huomattava viimeisen ja ensimmäisen päivän välillä, vaan henkisestä ajanjakson jaksottamisesta. Siitä että olen kykenevä ehkä jotenkuten muistamaan paremmin kuluneen vuoden kuin viisi vuotta tai koko elämän. Siitä, että voin muodostaa ajatuksen vuodeksi kutsutusta ajanjaksosta ja siirtyä seuraavaan. Pidän siirtymistä ja muutoksista, varsinkin kun niitä tuntuu olevan tämänhetkisessä elämässä niin vähän. Joku voisi olla tästä aivan päinvastaista mieltä, sillä olemmehan eläneet vuoden niin kummallisessa maailmassa. Huomaan että alan taas käpertyä omaan napaani ja olisi aika irroittautua ja päästä kuuntelemaan aaltoja. Näin aikuisiällä olen muuten ymmärtänyt äitini sanat (jostain syystä sain kuulla tämän usein lapsena) että “maailma ei pyöri sinun napasi ympärillä”. En koskaan ymmärtänyt tätä, sillä en kokenut olevani ollenkaan itsekäs. Nyt vasta ymmärrän mistä on kyse.
Onneksi en ole vielä lukenut Knausgårdia, se on vasta edessä.
Haluan ajatella jotain ihanaa tästä vuodesta ja se on ihan helppoa. Siitä huolimatta että vietin koko vuoden tiiviisti lähes kaksin hänen kanssaan, emme liioin ärsyyntyneet toisiimme vaan olin yhä onnellisempi siitä, että minulla on hänet. Tämä vuosi on meidän kymmenes yhdessä. Ja siitä huolimatta että ikävöin ystäviäni enemmän kuin mitään, vuoteen mahtui kuitenkin monia hetkiä, jolloin nauroimme, itkimme ja halasimme.
Toukokuussa veljeni meni naimisiin ja vaikka häät peruuntuivat, vihkitilaisuus pidettiin maistraatin pihassa perheen kesken, aurinko paistoi ja päivä oli ihana. Toukokuussa tapasimme ystävien pihalla myös uutta pienokaista, silloinkin paistoi aurinko, puut kukkivat ja tuntui ihanalta syödä ulkona. Juhannusta juhlittiin muutaman ystävän kesken mökillä ja olin niin onnellinen. Kävin Uudessakaupungissa äidin luona, ostimme mansikoita, keräsimme kukkia, kävimme kirppareilla ja joimme kahvia parvekkeella. Teimme tyttöjen kanssa kesäisen mökkireissun, jonka kohokohta oli ihana, yllättävä uutinen, yhdessä kokkailu ja jaetut salaisuudet laiturilla. Tein paljon metsäretkiä, nukuin monta yötä teltassa ja olin ensimmäistä kertaa muutaman päivän melontaretkellä Repovedellä. Sain myös veljenpojat hoitoon ja pelasimme hikisinä jalkapalloa joka päivä ja seikkailimme ulkona. Kesään mahtui myös autoretki kirppiksille ystävien kanssa ja toinen Tuusulan taiteilijakoteihin ja lisää mökkeilyä monien ystävien mökeillä (onnekasta että niin monilla on kesämökki, joissa vierailla!) ja vielä se mainitsemani viikon residenssi luonnon ääressä. Syksyyn kuului paljon sienestystä ja syyskuussa juhlimme pienoisesti neljääkymmentä ikävuotta. Huh, onhan siinä. Ei kuulosta koronavuodelta, ei.
Niin, tänä vuonna täytin neljäkymmentä. Kuinka vaikeaa senkin hyväksyminen on ollut. Näemmä niin vaikeaa että mieluummin olin syntymäpäivänänäni hiljaa, kuin iloitsin siitä että olen täällä. Toki sen suuremmin juhliminen olisi peruuntunut jokatapauksessa. Mutta ah, nyt sekin tuntuu vähäpätöiseltä, että on minkään ikäinen, niin turhalta ajatukselta ja energian tuhlaukselta pohtia kuluneiden vuosien tuomia muutoksia. Vaikka kaikkihan on kiinni ajasta, kaikessa on kyse ajasta. Ja siitä voisin kirjoittaa väsymykseen asti, ajatella väsymykseen asti, kiertää ympyrää. Mutta se ei kannata.
Tässä välissä koitin kaivella muistiinpanojani siltä varalta, että olisin mahdollisesti kirjoittanut syntymäpäiväni aikaan jotain oivalluksia tai viisaita ajatuksia, jotka olisivat jotenkin summanneet (jotain?), mutta en tietenkään löytänyt mitään viisasta. Löytyi vain hajanaisia, hakevia ajatuksia, jotka enemmän summaavat sitä kuinka pihalla olen kaikesta. Silti voin kertoa, että jo useita vuosia olen ajatellut olevani onnellinen ja onnekas. Niinä kaikkein synkimpinäkin hetkinä sellainen kaikenkattava ajatus on ollut onni, joka leijailee ympärillä.
Koska pidän tietynlaisista toistoista ja elämä on toistoa, kerron taas tarinan siitä kuinka ystäväni joskus hermostui minuun kysyessäni onko hän onnellinen. Miksi aina pitää tähdätä onnellisuuteen, hän tivasi. Onnellisuudella en tarkoitakaan sitä, että se olisi sellainen hurmiollinen, upea olotila, jota kokee aika harvoin arjessa ja jota olisi aina tavoiteltava, vaan sellaista yleistä onnea siitä että kaikki on loppupeleissä ihan hyvin. Sitä ei tarvitse tavoitella, se vain on, jos on. Sitä tarkoitan onnellisuudella. Sitä, että surullisenakin olen kuitenkin onnellinen. En tiedä onko tätä ajatusta vaikea tavoittaa? Onnellisuus on minulle vain onnellisuutta, ei mitään sen kummempaa. Mainittakoon vielä että se on kuitenkin parasta elämässä, eikä millään lailla laimeaa tai väheksyttävää, vaan aivan ihanaa! (Tämä kappale on jotenkin kökkö, en ihan saanut tavoitettua sitä mitä yritin, mutta jääköön näin.)
Haluan palata vielä syntymäpäivääni, nyt kun siitä on tovi ja voin tarkastella sitä vähän etäämmältä. Siitä hyväksymisestä. Mikä siinä on ollut niin vaikeaa? Ei se, että olisi mitään minkä haluaisin olevan toisin. Kaikki on niin kuin haluan olevankin. En muuttaisi mitään. Se ei toki tarkoita ettenkö kaipaisi ja haluaisi muutoksia, uutta, tapahtumia, yllätyksiä, yllätyksellisyyttä, kaikkea jännittävää. Haluan, aina. Mutta ehkä se liittyy jotenkin rohkeuteen. Haluaisin olla rohkeampi. Tämä taas ei ole mitenkään sidoksissa ikääni, joten tätä ajatusta pitää vielä työstää ja siihen liittyy niin paljon kaikkea, että palaan siihen ehkä joskus. Sen sijaan ajattelen usein äitini minulle kertomaa ajatusta siitä, kuinka outoa on katsoa itseään peilistä tunnistamatta täysin sitä vähitellen muuttuvaa kuvaa. Kuinka kummallista on tuntea itsensä edelleen aivan samaksi ihmiseksi kuin aina, vaikka peilistä katsoo eri ihminen, joku vanhempi. No, se vaikeus ei ole ollut kuitenkaan aivan tuotakaan, mitään ulkoista, vaan liittyy, no taas siihen aikaan. Aika, aika, aika. Sen kanssa minulla on vaikeuksia. Pelkään ajan kulumista välillä niin paljon etten halua mennä iltaisin nukkumaan.
“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: -Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itseasiassa sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun tajuamatta mitä tapahtuu ja että on ollut olemassa siinä välillä ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään. ”
Eeva kilpi
Tämän Kilven kirjoittaman ajatuksen löysin puhelimesta, kuten myös seuraavan joka on muistiinpano omasta elämästäni.
Onnea koronan aikaan (Huhtikuun 4.päivä)
Aamulla sängyssä.
-Nyt me jo nähdään!
-Ketkä me?
-No sinä ja minä! Just mentiin nukkumaan ja nyt jo herättiin ja taas nähdään
-Onnellista (lievästi sarkastisena)
-Eikö ookin
Näiden epämääräisten, risteilevien, keskeneräisten ja leijailevien ajatusten myötä toivon, sinulle joka tätä luet, levollista oloa. Tähän hetkeen, ensi vuoteen ja tulevaan. Kaikkein lohdullisinta kaikessa on mielestäni se, että me olemme täällä yhdessä ihmettelemässä elämää. ❤
Olen löytänyt taas tavan olla, lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla. Rauhoittumalla vain hetkeen, ilman että ajattelisin että minun pitäisi samaan aikaan olla jossain muualla, tehdä jotain tärkeämpää tai muka-hyödyllisempää. Varsinkin kesällä olen usein levoton. Haluaisin olla mökillä, luonnossa, jossain kaukana kaupungin hälystä, mutta samaan aikaan mietin että mitähän kaikkea kaupungissa tapahtuu. Usein olen myös huono tekemään päätöksiä minkään asian tai tekemisen suhteen ja vielä kun asuinkumppani on samanlainen jahkailija, kaikki jää meillä aina viime tinkaan.
Juhannuksena pysähdyimme tien varteen keräämään lupiineja.
Nyt olen kuitenkin löytänyt sellaisen leppoisan suhtautumistavan kesään, enkä hötkyile mihinkään. Jos tekee mieli istua sisällä lukemassa kirjaa, en pode huonoa omaatuntoa siitä, että ulkona paistaa aurinko, vaan nautin että ylipäänsä on sellaista onnea kuin aikaa lukea. Sekään ei ole itsestäänselvyys.
Luulen että tämä rauhallinen olo jäi elämään poikkeuksellisen kevään jäljiltä. Kun oli pakosti enemmän aikaa olla kotona ja opetella hieman uudenlainen arki. Ja kun kaikki on yhtäkkiä erilaista ja ymmärtää, että sellaista elämä on. Että mitä tahansa voi tapahtua koska vain ja yhtäkkiä mikään ei ole niin kuin ennen.
…eikä se ole uusi tieto, mutta hetki on uusi, ja ihminen vanha. Kaavoihin kangistunut, nopeasti mukautuva ja äkkiä unohtava.
Mökkimuistoja, eri mökeiltä.
Ja kaikki se aika minkä ehtii taas ajatella, saa taas ajatella, aina vain uudestaan.
Aikaiset aamukahvit laiturilla ystävän kanssa. Kiitos kuvasta, Hanna.
Ajattelen että aina tulee kunkin asian aika. Että (nämä) mietteet mitä jokainen kantaa mukanaan elämänsä ajan, kukin omia kysymyksiään, haavoja tai heikkouksia. Niiden aika tulee jossain kohtaa elämässä. Pääsevät käsittelyyn. Toki on mahdollista, ettei niin koskaan käy, mutta sitä pidän surullisena.
Mutta sen siis opin tänä keväänä, että sitä voi vain uppoutua kirjaan, kirjoittamiseen, maalaamiseen, kukkien kasteluun, pilvien tuijotteluun, ruoanlaittoon, musiikin kuunteluun, mihin tahansa. Niin, ettei mikään muu häiritse, eikä kuiski korvaan että muualla olisi jotain muuta, jotain kivempaa, parempaa ja kiinnostavampaa. Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin hyvä kirja, taideteos, teksti, viherkasvit, luonto, pannukakkuresepti ja uusi kesälista lempparibiiseistä. Näin nyt nopeasti kirjaten.
Viihdyn laitureilla, suuntaan aina lähimmälle. Asia, jota hän aina hämmästelee, ihmistä joka rakastaa laitureita.
On vain opittava pysähtymään ja arvostamaan.
Vartiosaaren lampaat. ❤
Tämä kesä on ollut hyvä ja jo niin monia ihania hetkiä täynnä, tärkeitä kohtaamisia, rakkaita ihmisiä, sanoja, jotka tulen muistamaan.
Jos ajatukseni uhkaavat harhailla tulevaisuuteen, kerron itselleni ääneen missä olen.
Olen tässä kesässä.
En halua ajatella mitä tapahtuu syksyllä ja mitä, missä ja miten olen silloin. Kuinka voisinkaan?
Tulin tänne pitääkseni itseni hereillä. Lukeminen saa silmät ummistumaan, eikä minkäänlainen puuhastelu nyt luonnistu, kun pari yötä on mennyt vähillä yöunilla. Mutta josko sanoja, ilman stressiä sanomasta.
Ja kuvia, vielä parempaa!
Kuvia niiltä päiviltä, kun aurinko on paistanut vimmatusti ja saanut minut niin syväonnelliseksi ja huumaantuneeksi kaiken kirkkaudesta. Ja päiviltä jolloin en ole tuntenut väsymystä vaan energiaa ja innostusta asioista, joille ei ole ollut aiemmin näin paljon aikaa annettavana.
Uusi sunnuntaiperinne. Siinä tehdään aamiainen sänkyyn, napataan lehti postiluukusta, tehdään sohvatyynyistä sängynpääty ja kömmitään peiton alle lukemaan ja syömään.
Olen luonut viherkasveihini syvemmän suhteen, luvannut huolehtia ja hoitaa paremmin, sillä en ole katsonut niitä tarpeeksi läheltä. Kasvejani on syönyt kirvat ja ripsiäiset ja se sai minut toden teolla liikkeelle pelastusoperaatiolla. Olen suihkutellut tyyppejä tehokkaasti ja miettinyt missä ja miten ne oikeasti viihtyvät, jos en mieti sitä missä ne näyttävät kivalta.
Kultaköynnöksen pistokas-operaatio sai alkunsa tästä Pick Up Limesin kasvivideosta.
Keho on kaivannut liikettä ja olen kuunnellut. Eniten pidän kävelystä, poluilla hyppelystä ja kallioilla kiipeilystä. Siitä, kun liikunta ja kuntoilu tapahtuu itsestään.
On ollut aikaa voida paremmin. Sosiaalisissa tilanteissa on välillä kurjaa ja noloa kieltäytyä ruoista, jotka aiheuttavat kipua ja kaiken ylösalaisin menemisen, arjen keskellä en aina löydä aikaa ja voimia tehdä itse ruokaa, vaan olen turvautunut noutoruokaan, jossa on aina joku ainesosa joka ei sovikaan. Viime aikoina olen kokeillut uusia reseptejä ja oppinut pitämään ruoanlaitosta. Sukuni naisten ohje kakun leipomisesta silloin kun surettaa on myös ollut käytössä.
Jokapäiväinen “leipäni”, eli vihreä ja keltainen lautanen.
Gluteeniton pannari kauramaitoon onnistuu yhtä hyvin kuin tavallinenkin.
Pataleipäkin gluteenittomana todistettu onnistuneeksi, mutta melkoisen painava pallo siitä tuli, eikä luonnollisestikaan niin kuohkea.
Sen sijaan perunarieskoista tuli niin hyviä sekä koostumukselta että maulta, että näitä teen taatusti lisää!
Munakoisopasta on herkutteluruoka.
Kotitoimistopäiviä on nyt vähemmän, mutta selkäni kiittää siitä.
Tämä valonäkymä aamuisin antaa voimaa.
Nämä hetket tuntuvat kivoimmilta. Me kaksi, rauhassa.
Nämä aniliinipunaiset pionit aukesivat päivässä, ovat jatkaneet kasvuaan ja päivä päivältä muuttaneet väriä. Lopulta niistä on tullut päänkokoisia ja väriltään herkän ruusukultaisia. Seurasin tätä ihmettä kunnioittavasti.
Alkuvuoden ahmin kirjoja, mutta nyt luen hitaammin ja säästellen. Olen löytänyt kirjoista ilon, onnen, ja lohdun tilan jossa levätä. Kuinka harmittikaan, kun kirjasto ehti sulkeutua ennen kuin ehdin hakea monta varaamaani kirjaa, joita olin kovasti odottanut. No, siellähän ne pysyvät.
Molemmat hyviä, Ferrante loistava, suosittelen!
Tästäkin pidin ja ahmin kun pääsin alkukankeudesta vauhtiin!
Yhdessä luimme Bollan, yhdessä pidimme.
Ja tämä kiehtoi kovin. Luen uudelleenkin.
Ja nyt keitän teetä, laitan vastamelukuulokkeet päähän ja uppoudun johonkin Areenan dokumenttiin, sillä hän aloitti pelaamaan ystäviensä kanssa videopeliä ja se on kovaa huutoa se. Sanon siis hei ja ensi kertaan!
On tasan kolme kuukautta siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Tuntuu että siitä on vain pieni tovi, joka johtunee siitä että kirjoitan usein päässäni, luonnostelen ajatuksia, hahmottelen, kirjoitan muistiin. Tätäkin olen aloittanut kirjoittamaan lukuisia kertoja, aina sen muutaman lauseen, jotka typistyvät luonnoksiksi luonnoksien perään. Mieleni on ollut yhtä hiljainen, kuin kaupungin pitkät kauppakadut. On ollut vaikea sanoittaa.
Niin kuin varmasti meistä jokaisella, on minullakin ollut poukkoileva mielialakaari tämän tilanteen alusta päivään jossa nyt elämme. Ahdistuksen, epämääräisyyden ja huolen kautta olen siirtynyt rauhallisempaan hyväksyntään ja odottavaan päivä kerrallaan- elämään.
Ironista kyllä, juuri sellaiseen tapaan, jota olen aina elämässä opetellut.
Päivät ovat olleet hiljaisia, samanlaisia, hyvällä tavalla hitaita ja rauhallisia ja samaan aikaan uudenlaisia, erilaisia, outoja.
On huoli, ihmetys ja odotus. On kysymyksiä, valintoja ja hyväksymistä. On myös onni, rakkaus ja onnekkuus, syvä kiitollisuus. On syyllisyys jälkimmäisistä, koska on huoli monista, ja samaan aikaan se pakahduttava kiitollisuus.
Ennen kuin tämä kaikki alkoi, olin kirjoittanut tänne näin:
“Oikeastaan tällaista elämää olen toivonut, tällaista olen sen toivonut olevan, päivä kerrallaan, rauhassa, ehtoja asettamatta. En enää pakota itseäni kävelemään rappusia, jos en jaksa (paitsi niinä päivinä kun on vähänkin energiaa, kävelen koska on ihanaa pystyä), en mene joogaan vaikka joogakortti kertoineen odottaa, koska tiedän että stressaan heräämistä ja vatsakipuja ja sitten en nuku. Menen sinä päivänä kun ihan sattumalta vaan siltä tuntuu.”
Enpä olisi uskonut silloin, että maailmassa jonkin ajan päästä olisikin tilanne, jolloin olen pakotettu elämään päivä kerrallaan, eikä joogaankaan ole pääsyä. Koko alkuvuosi alkoi jo rauhassa, kun päätin etten hötkyile, koska en yksinkertaisesti jaksa.
Nyt olen kuitenkin jaksanut, vähän enemmän. Ja joogannutkin. Ehkä olen päässyt raudanpuuteanamiastakin eroon, normaalimpaan tilaan, toivoakseni, sillä kaikki oli pitkään niin hidasta, vaikeaa ja kipeää. Olen saanut ja voinut levätä. Olen hoitanut itseäni uudella ruokavaliolla (fodmap) ja löytänyt ratkaisuja vatsaongelmiin (ibs), jotka masensivat liikaa. Olen ollut tästä niin onnellinen, että tekisi mieli toimia siitä ilosta auttavana konsulttina, nyt kun voin vihdoin paremmin ja ymmärrän edes vähän syitä ja seurauksia.
Elämässäni uusia asioita ovat videopuhelut.
Äidin hymy viuhtoo ylös ja alas ja sivuille, katon ja varpaiden kautta. ❤ Lämmittää niin, että tämä tulee varmasti jäämään meidän tavaksi, sillä näemme normaalistikin liian harvoin.
Ystävien kanssa aamukahvit, päivälliset ja perjantaiskumpat. Ystäviä on ikävä ja videopuhelut kasvattavat ikävää.
Uutena rutiinina on myös aamiaiset metsässä, kahvia termariin, eväät reppuun, pitkät kävelyretket luontoon aikaisin aamulla kun on vielä hiljaista eikä montaa ihmistä liikkeellä. Jostain syystä olemme molemmat alkaneet herätä hämmentävän aikaisin ja käyttäneet sitä hyödyksi aamuretkiin. Päivät myös tuntuvat hassun pitkiltä, kun on viettänyt monta tuntia ulkona merellä ja metsässä ja kotiin tullessa voi viettää uuden aamun ja keittää toiset kahvit.
Rakastan kävellä, jaksaisin kävellä maailman ääriin, mutta juoksuun jalka ei vielä taivu.
Olen ollut onnekas siinä, että elämässäni lähes kaikki asiat ovat pysyneet muuttumattomana, työhuone ja siellä yksin maalaaminen, muut työt pienillä vähennyksillä entisellään tai etänä, koti ja puoliso rakkaana turvapaikkana. Nautin yksinolosta, rauhasta ja kotielämästä. En nauti kauppareissuista sen enempää kuin koskaan ennenkään.
Silti tuntuu kummalliselta, erilaiselta, siltä kuin kaiken päällä leijuisi jokin painostava peitto, vaikka aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.
Ja se on paistanut. Niin, että säteet osuvat joka nurkkaan. Lämmittävät selkää ruokapöydässä, asettavat kunkin esineen vuorollaan valokeilaan. Valo saa kukat puhkeamaan kukkaan minuuteissa ja kasvit kärvistelemään janoa ikkunalaudoilla.
Lause jolla on hyvä aloittaa vuoden ensimmäinen postaus, sillä miettiessäni tovin ensimmäistä lausetta, ajattelin että on kiva aloittaa positiivisesti, enkä valehtele juurikaan kirjoittaessani niin.
Sanoin toisessa kaupungissa asuvalle ystävälleni perjantaina, että vuosi on alkanut hyvin kun nähtiin jo heti tammikuussa. Toivottavasti joka kuukausi, siinä on hyvä tavoite. Sovittiin, että jos ei nähdä, niin siitä kasvaa sakko, niin että seuraavassa kuussa nähdään kaksi kertaa tai ehkä marraskuussa viisi kertaa. Paras sakko.
Rakkaiden viisaista lauseista, läsnäolosta ja hyväksynnästä saa energiaa niin pitkäksi aikaa. Kuin myös totaalisesta yksinolosta. Kaikki muu siinä välissä onkin epämääräistä puuroa, sitä arkea, josta selviydytään näiden kahden asian voimalla.
Olen ehtinyt kokea yhdeksässätoista päivässä tunteiden vivaihteikkaan kirjon, mutta en sentään ihan niitä ääripäitä. Välillä niinkin. Tammikuu on ollut hassu, sumuinen jatkumo viime vuoden lopulle höystettynä uudella energialla, joka puskee läpi aina välillä ja saa kaiken tuntumaan aika kivalta. Keskellä yötä huomaan ajelehtivani ajatusten villissä aallokossa ja koitan painaa kaikki uudet ideat mieleen, jotta muistaisin ne aamulla ja kääntyilen innoissani puolelta toiselle saamatta unta.
Ostin uuden kalenterin pohdittuani tovin olisinko valmis jättämään taakseni paperikalenterit ja siirtymään kokonaan googlekalenterin käyttöön. En ollut. Siniruudullisen kalenterin lisäksi hankin tähtikuvioidun vihkon, johon olen jo viikoittain kirjannut inspiroivia asioita joita haluan muistaa.
Kirjoitin myös toiveita tälle vuodelle. Sellaisia ihan tavallisia, hiljaisia asioita. Arkisia, mutta tärkeitä. Eniten toivon terveyttä ja siihen liittyvien asioiden etenemistä. Hoitoa ja vastauksia. Paljon omaa aikaa, mutta myös ystävien näkemistä ja pitkiä tärkeitä juttutuokioita elämästä. Paljon ulkoilua, metsässä hengittämistä, raikkaan sään retkiä.
On myös monia kirjoja joita haluan lukea, lista kasvaa. Ja asioita joista haluan kirjoittaa, jäsennellä.
Vuoden lopussa näin poikkeuksellisen monta näytelmää ja innostuin niin, että haluan nähdä lisää. Haaveilen myös baletista ja tanssiesityksistä yleensäkin. Tänä vuonna on tiedossa myös monet juhlat ja ainakin yhdet tärkeät häät, sekä ainakin yksi ulkomaanmatka (toivoakseni junalla, näin on ainakin päätetty!) ja toivottavasti lukemattomia kotimaanmatkoja ystävien luokse ja uusiin paikkoihin.
Pelkästään se, että pääsin tälle puolelle, valon puolelle uuteen vuoteen (kesää kohti!) on saanut minut huokaisemaan helpotuksesta. Ihanaa, huh.
Tämä viikonloppu oli aktiivinen, perjantaina olin ystävän kanssa keikoilla, lauantaina saapui äitini, jonka kanssa vietimme kivan taideteemaviikonlopun. Tässä vinkiksi teillekin, jos sattumalta ennätätte:
❤ Ateneumissa vielä viikon Helene Schjerfbeckin näyttely ja elokuvissa Helene.
❤ Valokuvataiteen museossa Vivian Maierin näyttely ja Areenassa dokumentti ko.taiteilijasta.
Viikonlopun keikkailun, Ateneumiin jonottamisen, leffateatterista toiseen juoksemisen (kyllä, hajamielisenä en tajunnut tarkistaa että mihin olimmekaan menossa) ja kaiken sosiaalisuuden päätteeksi nukahdin juuri toviksi sohvalle kirja vatsan päälle, niin kuin minulla on tapana aina iltaisin, kun päädyn liian mukavaan asentoon.
Herättyäni puskin rynnien läpi lukemani kirjan viimeiset kymmenen sivua ja tyytyväisenä huokaisten suljin kannen ja päästin irti mukavan viihdyttävästä New Yorkiin sijoittuvasta kirjasta. Sen lukeminen tuntui samalta kuin pitkän romanttisen draamakomedian seuraaminen, kevyeltä. Sekin tervetullutta vaihtelua uuteen vuoteen.
Vuoden alussa olen myös iloinnut siitä, että ystäväni pääsee keväällä Japaniin. Olin juuri siemaillut aamupalapöydässä vihreää teetä ja miettinyt taas tuota kiehtovaa, kaunista maata johon koen ainaista, hyvänlaista kaipuuta ja tuttuudentunnetta, kun puhelimeen kilahti viesti toiveen toteutumisesta. Se sai niin onnelliseksi ja muistutti taas siitä, miten paljon Japanista on kuvia ja kerrottavaa. Tämän vuoden ja varmasti monen muunkin aikana luon niitä tänne. Muistiin, kauneutta ja inspiraatiota. Onhan tämä päiväkirjani, vuosikirjani, yksi ajatusten koti.
Haluaisin vielä kertoa Helenestä, siitä elokuvasta, jolta en varsinaisesti odottanut mitään, enkä myöskään pettynyt. Pidin. Muuta en osaa sanoa. Kaunis, visuaalinen, täynnä paikkoja, maisemia, taloja, joissa haluaisin olla ja elää. Aluksi oli kankeaa, sillä itselläni kesti päästä yli liian tutuista, suomalaisista päähenkilöiden kasvoista elokuvan tunnelmaan. Mutta pääsin. Sitten tapahtui jotain, jouduin syvälle omiin ajatuksiini, jotka heräsivät elokuvan teemasta ja omista peloista ja kaikenmoisista jutuista ja viimeiset puoli tuntia itkin naama märkänä ja piilouduin syvälle villahuivini sisuksiin niiskuttamaan ja vastasin äidilleni, että ei minulla ole funssa. Sen jälkeen oli kuitenkin aika puhdistunut olo.
Ja mitä vielä uuteen vuoteen…maalaamista, paljon maalaamista, oppimista, ratkomista. Tästä tuli mieleen rakkaan äitini sanat Helene-elokuvan jälkeen siitä, kuinka hän meinasi nukahtaa, kun alussa ei tapahtunut mitään. Ja kun minun mielestäni juuri siinä tapahtui niin paljon, kaikki tärkeä. ❤
Ja mökkeilyä! Haluan mökille, jonnekin mökille ja mökeille, monta kertaa. Laiturin nokkaan istumaan ja huojumaan. Piirtämään ja samoilemaan, ajattelemaan.
Istun bussissa. Minulla on päässäni vastamelukuulokkeet, jotka sain syksyllä synttärilahjaksi. Uppoudun ensimmäistä kertaa bussissa pehmeän pumpuliseen kuplaan, jossa bussin kuulutukset ja hurina, liikenteen melu ja kanssamatkustajien puhelinlörpöttelyt vaimentuvat ulkopuolelle. Suljen silmät ja syvennyn kuuntelemaan musiikkia yli neljäksi tunniksi. Kirjoitan taas kiitosviestin kuulokkeista, rakastan niitä!
Matkan loppupuolella koittavat lempimaisemani, pellot, ladot ja puut, sumuisina ja harmaina. Niin kaunista, kaikkina vuodenaikoina.
Ajattelen mielenmaisemaani, joka on monenlainen. Se on tilkkutäkkipellot ja harmaat, vinot ladot. Kumpareinen syvänvihreä metsä, johon valo lankeaa kuusen oksien läpi. Vuoret, joiden laella tuulee ja josta näkee kauas. Meri joka velloo ja saa hengittämään syvemmin. Sileät, värikkäät kalliot rannikkokasveineen. Kuiva, rapiseva mäntymetsä.
Pääsen perille kaupunkiin, jossa olen kasvanut. Äitini kertoo tarinoita minun ja hänen lapsuudesta ja sanoo kirjoittavansa niitä minulle. Haluatko kuulla totuuden vai kaunistellun version, hän kysyy.
Totuuden, vastaan.
Aatoksi ajamme vielä sankemman sumun läpi isompaan kaupunkiin veljeni luokse.
Veljenpojat kysyvät ensimmäisenä, että kuinka monta yötä viivyn (1-2) ja että miksen tälläkään kertaa voi viipyä kauemmin. Kysymys toistuu jollain tavalla monta kertaa päivässä ja koko ajan on huoli siitä, ettei ehditä tehdä kaikkea yhdessä. Koitan vakuutella että aikaa on runsaasti ja ehditään ihan varmasti pelata jalkapalloa ja tehdä vaikka mitä.
Harmittelen mielessäni että jo niin pieniä huolestuttaa ajan kuluminen ja on vaikea keskittyä siihen hetkeen kun ollaan yhdessä, koska jo mietitään että kohta ei enää olla. Ajattelinko itsekin pienenä niin? En muista enää.
Satelee kysymyksiä, mitä sitten tehdään, mitä sen jälkeen tehdään, mitä nyt tehdään, mitä, koska, milloin, joko?
Koko päivä odotetaan joulupukkia, puhutaan joulupukista. Molemmat uskovat vielä, suloista, ajattelen. Pienempi avaa ulko-oven kymmenen kertaa ja tarkistaa onko pukki jättänyt lahjoja. Ikkunat ovat täynnä sormenjälkiä. Säpsähdetään jokaista rasahdusta ja ääntä ja kun joku menee vessaan, hypähdetään melkein ilmaan kun ovi käy ja kasvot laskevat pettyneesti, kun pukki ei ilmestynytkään vessasta. Isompi kyselee joulupukin puhelinnumeroa vanha kännykkä kädessä.
Kohokohta, jännitys. Pienen nurkkaan piiloutuminen kaiken uhon ja odotuksen jälkeen. Isomman piirros joulupukille, jossa lukee lisäksi hänen numeronsa ja teksti: soita tähän numeroon.
Illalla pienet tiedustelevat että mihin aikaan aion herätä ja esitän toiveen, että josko ei ihan vielä kahdeksalta. Tietenkin nukun puoli yhteentoista ja tunnen hirveää syyllisyyttä siitä että lempityypit ovat olleet hereillä jo monta tuntia ja odottaneet että herään. Kun vihdoin kömmin alakertaan sieltä kuuluu onnellinen huomenta ja alkaa kysymysten pommitus, kuten että aionko olla vielä toisen yön ja mitä nyt tehdään ja mennäänkö heti ulos.
Äitini keittää riisipuuroa ja sen päälle laitetaan kanelia ja aina kun silmä välttää, isompi lisää vielä vähän sokeria ja katsoo minua hymyillen.
Illalla luen sadun ja pakkaan laukun.
Nähdäänkö me vasta kesällä, kysyy isompi syvää pettymystä äänessä. Ihan varmasti paljon, paljon aikaisemmin, lupaan.
Jokaisena sunnuntaina herään ilman kellon soittoa. Yhdeksältä tai jälkeen. Avaan Radio Helsingin. Rakkaudesta-ohjelma, lempparini. Siinä soitetaan aina joku vinyyli alusta loppuun, a-ja b-puoli. Tänään Tom Waitsia. Sen jälkeen tulee Jazz kiinnostaa. Ohjelmien jälkeen siirryn omiin levyihin. Koko sunnuntai hyvää musiikkia.
Jokaisena sunnuntaina syömme yhdessä aamiaista ja siirrymme vähitellen omiin puuhiin, lukemaan, kirjoittamaan. Aurinkoisina päivinä teemme kävelyn, sateisina jäämme tyytyväisinä kotiin.
Tänään paistoimme pipareita, tein hehkuviiniä.
Neilikoita, tähtianista, appelsiinia ja appelsiininkuorta, hunajaa, punaviiniä.
Hän paistoi leivän. Tuntuu ihan joululta. Ja tuoksuu.
On vasta iltapäivä ja olen jo viettänyt kokonaiselta tuntuvan, onnellisen päivän.
Katsoimme Modern Love-sarjan viidennen jakson, joka oli mielestäni täydellinen kaikin tavoin.
Tirautin itkut. Ja sen jälkeen googlasin Sofia Boutellan. Ihana.
Heti aamusta, kun aurinko paistoi, kävelin keittiöön, katsoin ulos ja avasin ikkunan, mietin että tähän haluaisin jäädä. Tähän sunnuntaihin, ikuiseen sunnuntaihin.
Mietin kuinka saisin tämän olon, tunteen, rauhan, tunnelman jotenkin purkitettua varastoon, niihin päiviin jolloin kaikki asiat ovat vinossa ja vinksallaan.
Aamulla löysin uudelleen blogin nimeltä Piilomaja, jota muistin lukeneeni joskus aikoja sitten.
Pidin siitä edelleen kovasti, joten luin ja luin vaan. Harmi ettei blogi enää päivity. Löysin blogin kommenteista mielenkiintoisen ajatuksen, jossa joku Hemingwayn jostain novellista inspiroituneena kirjoitti elämäntarinansa kuudella sanalla.
Aloin heti miettimään omaani.
Miten kirjoittaisin elämäntarinani kuudella sanalla? Miten sinä?
Ehkä näin:
Paljon pieneen elämään, valtavan paljon onnea.
Oliko se tosiaan näin helppoa?
Tämä on ensimmäinen luonnos. Entä jos kirjoitankin joka päivä erilaisen ja niistä muodostuu jotain. Taide on ehkä saatava mukaan. Vai oliko se tuossa jo?
Tajuan ettei lause ehkä kerro kenellekään muulle mitään, vain itselleni. Onko silläkään väliä?
Tai kertoohan se, että olen onnellinen ja kiitollinen. Ja ettei se ole itsestäänselvyys.
Pidän sanoista ja niiden oikeiden etsimisestä. Hyvin usein tuntuu etten löydä juuri sitä mitä haen ja siksi tekee mieli kirjoittaa näin:
Paljon / liikaa / pienen / pieneen elämään, niin paljon unohdettavaa / pyyhittävää / käsiteltävää, valtavan paljon onnea.
Siitä olen onnellinen, että tuo loppu ei kaivannut muuta.
Olen onnellinen.
Ensimmäinen joulukuuta. Aurinko pilkottaa vielä hetken vastapäisen talon takaa ja tekee ikkunoista säihkyvän kultaisia ja vaaleanpunaisia. Varis raakkuu lumisella katolla ja avoimesta ikkunasta henkii kevyen kirpeä pakkasilma. Iltaisin ilma tuoksuu takalta ja tähtisadetikuilta, nyt auringolta ja lapsuuden ulkoilupäiviltä. Kuuntelen uutta Nick Caven levyä, joka sopii täydelliseksi sunnuntailevyksi.
Olen aloittanut monta kertaa kirjoittamaan tästä alkaneesta talvesta, menneestä marraskuusta, viime aikojen mietteistä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta koskaan en ole saanut tekstejä valmiiksi. Kokeilen auttaisiko sunnuntain rauha viimeistelemään hajanaiset lauseet ja ajatukset.
Tässä marraskuussa oli jotain erilaista, ehkä hyväksyvä suhtautumiseni tällä hetkellä kaikkeen. Elämä on tuntunut alati muuttuvalta, hetkessä toiselta.
Mieli on hetkessä toinen, minä olen hetkessä toinen.
Pölyinen koti, sumuinen mieli
Toiset kuihtuvat, toiset aloittavat uuden elämän.
Viime aikojen tärkein elämääni tullut asia on ollut itsestä huolehtiminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Koitan hoivata, kuunnella ja hengittää. En jää murehtimaan asioita, vaan tartun heti toimeen ja teen asioille jotain. On kovin helppoa ja tavallista vain märehtiä ja odottaa, että ihmeitä tapahtuu, mutta usein käy niin että mitään ei tapahdu ja asiat menevät vain pahemmiksi. Tänä vuonna olen juossut lääkäreillä enemmän kuin koskaan, mutta se on nyt ollut tarpeellista ja tärkeää ja olen iloinen, että ymmärsin sen viimein.
Kaikki keinot käyttöön-mottoni on tehnyt minut onnelliseksi viime aikoina. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan kaikkea joogasta, saunasta ja osteopatiasta hoitaviin linimentteihin, kiviin ja yrtteihin. Mitä hipimpää, sen hauskempaa. On tuntunut hyvältä vain päättää, että aion tehdä nyt kaikkeni parantuakseni ja haluan voida paremmin. Vaikka se ei välttämättä onnistu (eikä aina ole mahdollista), olen ainakin yrittänyt kaikkeni.
Kulunut marraskuu tuntui helpoimmalta marraskuulta vuosiin (jos ei nyt mietitä terveysongelmia) ehkä juuri siksi että olen viime aikoina vain antautunut kaikelle ja ottanut pimeyden ja sen mukanaan tuoman väsymyksen ja rauhan vastaan hyväksyen. Olen nukkunut, nukkunut ja haukotellut ja tuntenut oloni herkemmäksi kuin koskaan. Mutta kaikki se on ollut ihan ookoo.
Ripustin marraskuussa roikkuvalot keittiön nurkkaukseen ja haaveilen lisävaloista myös olohuoneeseen. Kaikki kimallus tekee iloiseksi ja tässä tapauksessa enemmän on enemmän. Poltan mehiläisvahakynttilöitä ja syön kasapäin oransseja sitruksia.
On joulukuu ja kaikki on aika mukavasti, kun näkee asioiden valoisat puolet. Toivon lunta.
Vaikka tuntuukin, että syksy hölkkää ohi ja pudottaa joka hetki lisää värikkäitä lehtiä alas puista ja talloo maan mustaksi, olen silti ehtinyt nauttia väriloistosta ja ollut epätavallisen rauhallisin mielin talven tulosta. Viime vuonna karkasin marraskuuksi Vietnamiin, mutta tämän vuoden olen päättänyt olla täällä ja se tuntuu ihan hyvältä ajatukselta. Sen ja syksyn kunniaksi lempeitä, kivoja asioita jotka ovat tuottaneet iloa viime päivinä.
Tee. Lopetin kahvin juonnin puolitoista kuukautta sitten. Ja kyllä, entisenä baristana ja kahvinautiskelijana se ei todellakaan ollut helppo päätös. Mutta uskokaa tai älkää, päätös oli vaikeampi kuin itse kahvittomuus. Itseasiassa en ole edes kaivannut kahvia. Minulle on riittänyt pelkkä tuoksu ja satunnainen hörppäys poikaystävän kahvikupista. Mutta tee! Teestä on tullut ihan superkiva asia päiviin ja iltoihin. Nauroin, kun talouden nykyinen kahvinjuoja on juonut kanssani nyt useammin teetä aamuisin (koska ei ole osannut valmistaa yhtään vähempää kahvia itselleen, vaan nauttinut minunkin osuuteni ja ollut melkoisissa kahvipörinöissä) ja neljännen teekupin jälkeen todennut innoissaan, että “mahtavaa kun tätä teetä voi dokata niin paljon kuin haluaa, eikä tunnu missään!” Viides kuppi toden sanoo.
Ja teehen siirryin vatsavaivojen takia (ja muutoinkin uuteen ruokavalioon, mutta siitä joskus toiste).
Aamuisin piristävää vihreää teetä, kaksi kuppia. Töissä lisää piristystä, matéta, valkoista tai vihreää teetä. Iltaisin yrttiteetä.
Teehetki Japanissa
Yin- jooga kotona
Asia, jonka olen vihdoin saanut, eli ottanut osaksi elämääni (antanut itselleni aikaa) on yin-jooga. Ja nimenomaan kotona. Meillä on joogamatto jäänyt pysyväksi osaksi sisustusta ja koristaa kauniisti olohuoneen mattoa kaikenmaailman muiden urheiluvempaimien kanssa (miehen kotisali). Sinänsä hyvä, sillä siinä se nyt muistuttaa, että matolle saa käydä, ken haluaa.
Olen ihan rapakunnossa ja vaikka ihan oikeista joogatunneista aina haaveilen, niin olen hyväksynyt sen, että niille en nyt hetkeen mene. Jostain on hyvä aloittaa.
Viherkasvit Vihervillitys ei ole laantunut, eikä tarvitsekaan. Hyvä trendi ompi se, tai mikä hyvänsä. Vihreys on hyvästä, kasvit ovat ihania ja niillä on sielu, ajattelen. Ja siksi haluan niitä hoitaa ja jutella ja kuopsuttaa. Ja hauskaa on, että kasveilla on myös luonne, ainakin minun viherkasveilla. Tulkaa vaikka tarkistamaan.
Ostin juuri pussin multaa, koska kidutan peikonlehden puolikasta hienossa vanhassa ruukussa, joka vuotaa ja jota en siitä syystä ole voinut kastella ikuisuuksiin. Mutta tiedän että se tokenee, tarvitsen vain sen ruukun. En haluaisi ostaa uutta, joten toivon löytäväni ruukun jostain kirpparilta ja odotan inspiraatiota etsimiseen.
Tätä kaktusta sanon pupunkorvaksi, kun sillä oli ostettaessa pehmoiset pupun korvat, mutta nyt on jo tuplat. Ja kasvaa hassusti pituutta ja on pehmoinen latvasta edelleen.
Lukeminen Kirjat! Ai että, kun olen niin onnellinen että löysin lukemisen kesällä uudestaan. Jaksan hehkuttaa tätä asiaa, koska se ei ole itsestäänselvyys ja voisin edelleen räplätä puhelinta kaikki illat ja päivät (räpläänkin) , mutta silti ehdin ja jaksan ja HALUAN myös lukea. Kiitos. Jollekin, joka ehkä sattui inspiroimaan oikealla hetkellä. Ja itselleni.
Tällä hetkellä luen viimeisiä sivuja Ääriviivoista, edennyt hitaasti (koska oon tainnut räplätä puhelinta) ja koska on ollut liian vähän vapaa-aikaa. Mutta pidän. Ja tänään luen sen loppuun. Ja sitten aloitan Onnenkissan.
Oletteko lukeneet Pienen elämän? Se kiinnostaa kovasti, koska ostin sen kesälomalukemiseksi, mutta sitten anoppi sanoi etten saa lukea sitä, koska se on liian rankka. En sitten lukenut, koska ajattelin etten voi kesälomalla itkeä, koska kesälomalla kuuluu olla kivaa. Päätin lukea sen talvella. Mutta eihän sitä talvella voi lukea, koska talvella ei kannata lukea masentavia kirjoja, vaan iloisia. Niin että koska minä sen sitten luen? Ja liioitteliko anoppi, voitteko kertoa? (Anoppikin saa vastata.)
Ihon kosteuttaminen Voiteilla läträäminen on kiva harrastus. Tosin jos kärsii talvisin infernaalisesta ihon kuivumisesta ja kutinasta, joka saa harkitsemaan itsemurhaa, se ei ole niin kivaa. Varsinkin kun kutina jostain oudosta syystä yltyy öisin ja kaikki yöt menee hillittömässä syyhyssä. (Onneksi vielä ei ole talvi!) Koska silloin mikään ei auta.
MUTTA muutama vuosi sitten keksin niinkin innovatiivisen avun, kuin kasvoöljyn lisäämisen kasvovoiteen joukkoon. Tadaa! Ihme! Ja siihen lisäksi öljyputsaus ja kuiva, hilseilevän halkeileva iho on ikävä muisto vain. Nyt siis koitan tänä talvena jotenkin soveltaa tätä kasvojen ihon hoitoa jotenkin muuhun kehoon ja toivoa elämän mullistavaa parannusta tulevien talvien varalle.
Tää Luonkos-merkin puhdistuspala on tosi hyvä, suosittelen!
Lemppareita tällä hetkellä ja jo pitkään ovat olleet Mia Höydön-kasvovesi (nykyään Globe Hope), Murumurun c-vitamiiniseerumi (mun mielestä tuoksuu ihan toffeelta ja on ihanaa, mutta mun työkaverin mielestä ihan kamalan tuoksuista, kokeile itse), Patykan kasvovoide (Pure matte mun pintakuivalle rasvanaamalle, joku muu jollekin ei rasvanaamalle) ja sen joukkoon jotain kasvoöljyä talvisin ja jo nyt kun on viileää, Frantsilan/Uhana Designin kasvoöljy (seuraavaksi aion kokeilla Frantsilan kehäkukka-porkkanaöljyä, kun tuo loppuu) ja sitten tuo Luonkosin öljykakku ja Whamisan putsari puhdistukseen. Lisäksi aina pitää olla Frantsilan kehäkukkavoidetta, koska se käy ihan kaikkeen ja kaikille ja kuulin, että sillä hoidetaan kaikkea korvatulehduksista hiivaan. Omalla vastuulla, kaikkea ei kannata uskoa, mutta minullapa herää kiinnostus heti kaikista ihmevoiteista.
Neuleet Erityistä iloa on tuottanut se, että olen löytänyt kirpparilta muutaman neuleen, jotka ovat olleet niin kovassa käytössä, että yhdellä niistä olen nukkunutkin, koska se on niin pehmeä ja haluaisin olla vaan alasti sen neuleen kanssa. Se on tuo luonnonvalkoinen. En yhtään muista mistä sen löysin, ehkä Relovesta, vihreän ekalta Japanin matkalta jostain vintagekaupasta ja oranssin Turusta Maanantaimarketista.
Lämmin ja pehmeä, kivoja sanoja. Kivoja asioita. Ei akryyliä, ei.
Metsä, luonto Kun asuinkumppanini viettää melkein viikon jokaisen päivän metsässä, se into ei ole voinut olla tarttumatta minuunkin. Ja täytyyhän meidän joskus nähdä. Miksei sitten metsässä. Lähden usein vähän väsyneenä ja kiukkuisena, palaan aina onnellisena. Odotan hyvin mielenkiinnolla tämän talven tutkimustulostani siitä, kuinka usein lähden metsään/ulos huonolla säällä. Merinovillakalsarit hankittu (mulesing-vapaat tietty!) ja muutoinkin varusteeni ovat nykyään jokseenkin ulkoiluun sopivat, vaikka tästä perheessämme edelleen kinastellaan. Kengät ovat edelleen se hankala, koska jalkani palelevat aina säässä kuin säässä, kengillä kuin kengillä, villasukilla, millä vaan. Että mikä siihen auttaa, kertokaa? Ne sähkösukat??
Kuivakukat Tekee mieli vielä kertoa vähän kuivakukista. Nimittäin kun on nykyisin muodikasta sellaiset kimput, joissa on kuivakukkia ja kaikenlaisia heiniä mukana. Se on vain hyvä asia. Katsokaa vaikka.
Wild Things-kukkakaupan kimpuissa on lähes aina säästöön jääviä kuivakukkia
Ja sokerina pohjalla:
Vastamelukuulokkeet Minulla on melkein vastamelukuulokkeet. Sain sellaiset syntymäpäivälahjaksi. Aivan ihana juttu, sillä olen haaveillut niistä ääneen pitkään. Niissä oli tosin jokin vika, joten ne lähtivät takaisin ja nyt odotan uusia tilalle. Eli ihan kohta kävelen ulkona ihanassa omassa umpiossa, jota mikään ääni ei häiritse. Kaisaniemen kamalat metallisesti kirkuvat portaat eivät saa enää hiuksia pystyyn ja ihoa kananlihalle, eikä enää tee mieli huutaa kun bussi jarruttaa vinkuvalla äänellä tai pysäyttää viereen ja pihauttaa ilmat pihalle.
Olen tosin ehkä katsonut aikoinaan liikaa Black mirroria, sillä vähän ahdisti ensimmäisenä vastamelukuulokepäivänä töihin kävellessä, kun vastaan käveli pari muuta kuulokkeet korvilla ja tuli sellainen outo kylmä olo, vähän epämiellyttävä. Siis siitä että kohta kaikki kävelevät omissa maailmoissaan, kuuntelevat omia juttujaan, kukaan ei katso ketään, kukaan ei hymyile, kaikki elävät omassa kuplassa. Mutta eihän maailmasta sellaista tule, eihän?
COSY HOME 